Välimiesmenettely vs. oikeudenkäynti – kuulumisia Amerikasta

,

Washington Examiner 17-6-2021 : ”There’s nothing fair about the FAIR Act”

 

Maallikot ja useimmat juristitkin uskovat, että yhdysvaltalaisesta oikeuselämästä ja oikeuspolitiikasta ei voi eikä pidäkään ottaa mitään opiksi. Totta on, että sikäläiset oikeuselämän uutiset tuovat usein mieleen Laputan Suuren Akatemian agendan. Joskus yksittäinen uutinen, tässä tapauksessa (Suomen Kuvalehteä vastaavan) Washington Examinerin kesäkuinen artikkeli, panee lukijan miettimään ennakkokäsitystensä osuvuutta. Yksi harhaluulo nimittäin on, että kaikki riidat päätyvät Yhdysvalloissa tuomioistuimiin, erimielisyyttä on vain siitä, kuuluuko riita liittovaltion, osavaltion vai erityistuomioistuimen ratkaistavaksi. Yhdysvaltalaiset välimiesmenettelyt eivät ylitä uutiskynnystä, mikä luo kuvan, että mokoma menettely on Amerikassa tuiki tuntematon. Todellisuudessa välimiesmenettely on siellä tavallinen ja ehkä tavallisinkin (tilastoja ei ole) tapa ratkaista erimielisyyksiä. Toinen, tavallaan pahempi luulo on, että Yhdysvalloissa kansalainen pääsee valtiollisten tuomioistuinten ja oikeudenkäyntien kautta erinomaisen hyvin oikeuksiinsa. Kertovathan uutiset vähän väliä siitä, kuinka kuluttaja tai muu pieneläjä saa kymmenien miljoonien rangaistusluontoisen korvauksen yritykseltä, jonka viaksi jää enintään vähäinen laiminlyönti, eikä aina sitäkään. Klassinen oppikirjaesimerkki on miljoonakorvaus, jonka asiakas sai kahvilaketjulta, kun hän lähti ajamaan autollaan kuuma kahvimuki sylissään ja ”onnistui” kaatamaan sen päälleen. Näin kuumaa kahvia kun ei saanut tarjota. Vastaavasti jättimäiset ryhmäkanteet ovat suuryrityksillekin kohtalonkysymyksiä ja pakottavat ne tappion myötä hakeutumaan konkurssiin. FAIR Act -lakihanke tuntuu näin erinomaisen perustellulta. Lailla kiellettäisiin välityslausekkeiden käyttäminen useimmissa sopimussuhteissa. Kielto toisi niihin liittyvät riidat valtiollisiin tuomioistuimiin. Näin lausekkeiden väärinkäyttö estettäisiin, ja samalla päästäisiin eroon välimiesmenettelyjen vyörystä. Lakihanke vaikuttaa ensi silmäyksellä access to justice -ajattelun malliesimerkiltä. Välityslausekkeiden sumeilematonta käyttämistä kun on paheksuttu Suomessakin.

 

Uutisen lukeminen loppuun saa lukijan mietteliääksi. Lakihanketta vastustetaan yllättävin argumentein. Vastustajat myöntävät auliisti, että välimiesmenettelyssä – ja sitä tukevassa sopimuskäytännössä – on vikansa. He kuitenkin vetoavat siihen, että oikeudenkäynti tuomioistuimessa tukee vielä heikommin oikeuksiin pääsyä: koko oikeudenkäynti-instituutio on vakavassa kriisissä. Välimiesmenettelyn käytön kieltäminen merkitsee, että oikeudenhakijalle ei jää yhtään realistista vaihtoehtoa. Väite ei ole niin päätön, miltä se pohjoismaisissa korvissa kuulostaa. Median luoma kuva oikeudenkäynnin antamasta turvasta harhauttaa, sillä uutiset jättikorvauksista ja mammuttimaisista ryhmäkanteista ovat uutisia juuri sen takia, että tällaiset tapaukset ovat niin epätavallisia. Valtaosassa tapauksia vääryyttä kärsinyt kuluttaja tai vastaava ei löydä edes sellaista lakimiestä, joka suostuisi ajamaan hänen asiaansa normaalilla tulospalkkiokontrahdilla. Tällainen sopimus on Yhdysvalloissa tavallisen john smithin keino rahoittaa oikeudenkäyntinsä, koska kuluvastuuta ei ole ja lakimiesten taksat ovat korkeat. Vaikka riskin ottava lakimies jostain löytyisikin ja asia saataisiin vireille, monissa tuomioistuimissa juttulistat ovat pitkät. Kansalaisen asia pääsee käsittelyyn ehkä viiden vuoden kuluttua, mikä ei ole mitenkään harvinaista. Lopputuloskaan ei ole yleensä ”oikeuden voitto” ja valtaisa korvaus. Ja vaikka korvausta tuomittaisiinkin, sen periminen on kiplingläisittäin toinen tarina, ja asiaa ajanut lakimies ottaa siitäkin ensin osuutensa, tavallisesti kolmanneksen tai puolet.

 

Ryhmäkanne ei sekään ole entisen maineensa mukainen tehokas oikeussuojakeino. Tuomioistuimet ovat vuosien kuluessa kasanneet sen tielle erilaisia ”prosessuaalisia” rajoituksia, viimeisen laskelman mukaan kanteen tulee täyttää 16 suhteellisen tiukkaa vaatimusta saadakseen ryhmäkannestatuksen. Nykyisin uutiseksi pääsee jo tieto siitä, että kanteelle on annettu ryhmäkanteen asema. FAIR Act -hankkeen kannattajat eivät näitä väitteitä sinänsä kiistä vaan sivuuttavat ne vähin äänin tai turvautuvat ideologisiin argumentteihin. Hanke ei myöskään uutisen mukaan saa enemmistön kannatusta: valtaosa kansalaisista suhtautuu välimiesmenettelyyn nykylaajuudessa myönteisesti. Suomessahan välimiesmenettely pikemminkin herättää epäluuloja, mikä on samalla merkki siitä, että oikeudenkäynnin kautta saatavaan oikeussuojaan luotetaan. Oikeudellinen nihilismi ei toistaiseksi ole saanut Suomessa mainittavaa jalansijaa.

 

Uutinen kertoo myös, millaiseen umpikujaan polarisoitunut joko/tai -keskustelu johtaa. Oikeudenkäynnin kriisi on Yhdysvalloissa ja oikeastaan koko common law-maailmassa tosiasia. Sen ensimerkkejä hakeva löytää sellaisia myös pohjoismaista, ei vähiten Suomesta. Riitojen laajempi ohjaaminen välimiesmenettelyyn ei kuitenkaan voi olla patenttiratkaisu oikeuksiin pääsyn ongelmaan. Se tuo mukanaan kysymyksen siitä, kuka rahoittaa välimiesmenettelyt. Jos se jää asianosaisten harteille, kynnys on entistä korkeampi. Vahvat toimijat ovat vielä vahvempia välimiesmenettelyssä kuin oikeudenkäynnissä, heikot toimijat taas entistä heikompia. Toisaalta mitään ei voiteta silläkään, että välimiesmenettelyn tielle kasataan umpimähkäisiä ja arvopohjaisia kieltoja tai rajoituksia. Tavoitteena tulisi olla oikeudenkäynnin rakenteellinen uudistaminen; oikeudenkäynti riita-asioissa on kerta kaikkiaan saatava yksinkertaisemmaksi ja sitä kautta nopeammaksi ja halvemmaksi. Pitkälle päästään jo sillä, että tuomioistuimet ottavat itselleen kustannusvastuun, toisin sanoen tekevät parhaansa pitääkseen oikeudenkäynnin kustannukset kohtuullisina. Toki niin asianosaisten, heidän lakimiestensä kuin tuomioistuimenkin tosiasiallisia mahdollisuuksia valvoa kustannuksia tulisi parantaa. Tosin jo nykyinen laki antaa siihen yllättävän hyviä keinoja, jos tai kun niitä halutaan vain käyttää. Prosessioikeuden tutkimusta ja oikeustieteen opetusta laajemminkin voidaan moittia siitä, että tämä puoli oikeudenkäyntiä ei ole saanut osakseen ansaitsemaansa huomiota.