Uutta ennakkoratkaisujen kommentointiin?

, ,

 

Korkeimman oikeuden ratkaisut kommentein -kirjasarja täyttää kohta neljännesvuosisadan, sillä sen ensimmäinen nide nimittäin kattaa vuoden 1998 ratkaisut. Kirjasarjassa yli 2 500 korkeimman oikeuden ratkaisua on saanut parhaimmillaan lähes reaaliaikaisen ja usein varsin asiantuntevan arvionsa. Kirjasarja on oikeastaan mahtava suoritus pieneltä oikeuskulttuurilta. Myös kirjasarjan kustantaja ansaitsisi palkinnon kulttuuriteostaan. Kirja on loistava työkalu käytännön lakimiehille, onhan riitaan sopivan ennakkoratkaisun löytäminen jo puoli voittoa oikeudenkäynnissä. Kommentti liittää yksittäisen ennakkoratkaisun oikeustieteen tutkimukseen ja aikaisimpiin prejudikaatteihin, joten työläältä ja päämiehelle kalliilta tiedonhaulta vältytään. Myös korkein oikeus saa työstään tätä kautta palautetta (muualtahan se ei sitä juuri saa), joskin yksittäiset oikeusneuvokset ovat huhujen mukaan kehuskelleet sillä, että he eivät vaivaudu kirjaa lukemaan.

Vaikka kirja on rakenteeltaan onnistunut ja idealtaan suorastaan loistava, kaikkea ihmisen tekemää voidaan aina parantaa. Yksi parannus olisi jonkinlainen yhteenveto, millainen oli kyseinen ”prejudikaattivuosi”. Yksittäisen kommentit nimittäin fragmentoivat korkeimman oikeuden prejudikaattiutuotannon (jos tätä sanaa uskaltaa näyttää); metsä hukkuu helposti puilta. Kokonaiskuvan saamista auttaisi suuresti kokoava artikkeli, joka otettaisiin kirjaan vuosittain. Siinä kerrottaisiin esimerkiksi, miten valituslupaperusteita sovellettiin, millaisia asioita lopulta päätyi korkeimman oikeuden käsiteltäväksi, miten niissä lopulta kävi, missä kokoonpanossa ratkaisu tehtiin ja niin edespäin. Ehkä vielä tärkeämpää olisi arvio siitä, mitä prejudikaattipolitiikkaa  – milloin ja millaisissa asioissa annetaan ennakkoratkaisu – korkein oikeus seurasi, oliko siinä havaittavissa muutoksia aikaisempaan verrattuna ja mihin ollaan menossa. Kokoavassa artikkelissa voitaisiin myös linkittää ennakkoratkaisuja, jos se on jäänyt yksittäiseltä kommentin kirjoittajalta tekemättä. Totta on, että tällaisen review -artikkelin kirjoittaminen on vaativa tehtävä, mutta sitä suurempi on siitä saatava hyöty.  Asia erikseen on, että review -tyyppiset artikkelit eivät kuulu suomalaiseen oikeuskulttuuriin oikeustieteessäkään, niin tarpeellisia kuin ne olisivatkin nykyisessä julkaisvyöryssä.

Toiseksi kannattaisi miettiä, onko edelleen syytä pitää yllä myyttiä lainkäytön anonymiteetistä. Pohjoismaille ja ehkä eniten Suomelle on ominaista tuomareiden nimettömyys:  korkeimman oikeuden ratkaisuissakin päätöksen tehneet oikeusneuvokset mainitaan ohimennen ratkaisuselostuksen lopussa. Nimet eivät hevin jää mieleen, mistä seuraa, että useimmat lakimiehetkään eivät onnistu nimeämään yhtään korkeimman oikeuden jäsentä (eli oikeusneuvosta), moni ei edes tiedä, kuka on päällikkötuomari. Nimettömyys on ehkä aikanaan lisännyt tuomareiden arvovaltaa, mutta nykyaika toivoisi ihmiskeskeisempää tai ehkä oikeammin ihmisläheisempää lainkäyttöä. Kommenttikirjassa voisi tästä syystä olla edes pari sivua siitä, ketkä ovat korkeimman oikeuden jäseniä, mikä heidän taustansa on ja kauanko he ovat toimineet korkeimmassa oikeudessa. Moite anonymiteetistä on toki kohdistettavissa myös kommenttikirjan kirjoittajiin ja osastotoimittajiin. Heistä tosin annetaan hieman henkilötietoja kuten yliopistollinen status ja yliopisto, mutta lukija luultavasti haluaisi tietää enemmän ihmisistä kommenttien takana.  Valokuvakaan kirjoittajista ei nykyaikana enää hämmästyttäisi.

Risto Koulu