Uusi painos prosessioikeus-kirjasta ilmestynyt

, ,

Prosessioikeus-kirjasta on ilmestynyt kuudes, uudistettu painos. Päällisin puolin uusi painos ei järisytä suomalaista oikeuskulttuuria. Kirjan ulkoasu on vanha, kirjoittajakunta entisellään, sisältö ja rakenne hieman uudistuneet, ja sivumääräkin pysynyt suurin piirtein ennallaan. Tosin viimeksi mainitusta kiitos lankeaa kustantajan huolenpidolle. Ilman sitä jatkuvatäydenteinen ja päivitettävä kirja paisuisi rajattomasti, koska jokainen päivitys ja täydennys tuo uutta tekstiä eikä vanhaa tekstiä raaskita poistaa, vaikka se on jo vanhentunutta.

 

Uusi painos on kuitenkin kahdessa suhteessa merkittävä. Ensiksikin Prosessioikeus-kirjaa on pidetty, oikein tai väärin, prosessioikeuden kultakauden mestarinäytteenä. Tavallaan se sitä onkin: kirja pysyy hyvin koossa ja on luotettavaa lainoppia. Joku voi ehkä tehdä kiistanaiheen siitä, miten ”kultakausi” prosessioikeudessa ajoitetaan. Tutkimuksessa useimmat alan tutkijat sijoittavat sen 1990-luvulle, ehkä sen loppua painottaen. Joku ehkä uskaltautuu pidentämään kultakautta vielä seuraavan vuosituhannen alkuvuosiin, jonka jälkeen alkoi metodinen interregnum. Opetuksessa taas kultakaudesta voidaan puhua aikaisintaan 2010-luvulla, jolloin prosessioikeuden opetusta kovalla kädellä ja metelillä modernisoitiin. Opetuksen uudistuksen shokkiaallot eivät ole vieläkään tasoittuneet. Paluuta ”vanhaan” prosessioikeuden opetukseen luentoineen ja oikeustapausharjoituksineen on julkisestikin kaivattu. Tosin opiskelijoiden saaminen tällaisen opetukseen asettaa haasteen kokeneellekin opettajalle.

 

Vaikka kirja on ollut menestystarina, kirjahankkeen alku ei ollut lupaava. Aloite kirjaksi tuli, epätavallista kylläkin, kustantajalta eli WSOY:ltä. Oppiaineen väki ei ollut järin innostunut: enemmistö piti hanketta turhana tai suorastaan vahingollisena ”paremmille kirjoille”. WSOY:n sitkeä kannustus ja antelias ennakkopolitiikka sai hankkeen kuitenkin käyntiin. Kirjan ensimmäinen, varsin vaatimaton painos ilmestyi vuonna 2003. Jälkikäteen ajatellen lopputulos selittyy ehkä eniten sillä, että kustantaja, aikansa vastaan hangoiteltuaan, suostui jakamaan aluksi yhteisteokseksi suunnitellut prosessioikeus– ja insolvenssioikeus-osat omiksi niteiksi. Näin sisarkirjoille saatiin omat päätoimittajat, kirjoittajakunnat ja aikataulut. Insolvenssioikeus-kirja voitti kylläkin jäsenvälisen kilpailun, sillä sen ensimmäinen painos julkaistiin jo edellisellä vuosikymmenellä. Asiaa edisti varmaan sekin, että muutkin WSOY:n perusteokset-sarjan kirjat alkoivat vähitellen ilmestyä. Prosessioikeus -kirjan kirjoittajakunta koki kirjan osaksi kunnia-asiakseen.

 

Toiseksi Prosessioikeus-kirjan uusi painos ansaitsee huomiota myös siitä syystä, että se jäänee viimeiseksi kirjamuotoiseksi painokseksi. Viiden vuoden painossykli on aivan liian hidas nykyoloihin. Oikeuskehitys on paljon nopeampaa kuin muutama vuosikymmen sitten. Vanhentumisen haittaa lisää vielä se, että kirja on toiminut ja jatkossakin toimii nimenomaan hakuteoksena ja käsikirjana. Siihen käyttöön kirjan on oltava ajan tasalla. Harva lukee 1 500-sivuista kirjaa hankkiakseen oikeudellista yleissivistystä tai päivittääkseen tietojaan prosessioikeuden nykytilasta. Jatkossa tyydytään sähköisiin versioihin ellei muuten niin kustannussyistä. Tosin myös sähköisistä versioista on pakko tehdä ”uusia painoksia”. Uutta painosta tehtäessä teksti käydään huolella läpi, turha ja päällekkäinen tietoaines karsitaan sekä päivitykset ja täydennykset koordinoidaan. Kokemus on osoittanut, että pelkät päivitykset eivät sähköisissä versioissa riitä: ne vähitellen tekevät esityksestä fragmentaarisen ja vaikealukuisen ellei suorastaan sekavan, etenkin jo päivittäjiä on useita ja aikaa on kulunut paljon.

 

Viisi vuotta, mieluummin tietysti 2–3 vuotta voisi olla myös sähköisten painosten sykli. Jos sähköisistä painoksista etsii jotain hyvää (kirjoittajat eli niin kutsutut sisällöntuottajat eivät niistä tunnetusti pidä), se lienee kustannustehokkuus: uusi sähköinen painos ei maksa kustantajalle mitään tai ainakin hyvin vähän verrattuna uuden kirjamuotoisen painoksen kustannuksiin. Painos ei ole enää satojentuhansien eurojen panostus epävarmaan myyntimenestykseen.

 

Nostalginen kirjoittaja saa lohtua siitä, että Suomen kaltaisessa pienessä oikeuskulttuurissa harva kirja pääsee kuudenteen painokseen. Painosten suuri määrä on optimistille osoitus paitsi kirjan laadusta myös siitä, että se tuli todelliseen tarpeeseen, toisin sanoen vastasi akuuttiin juridisen tiedon kysyntään.

 

Risto Koulu