”Syyllinen” hakusessa

,

Keskustelu oikeudenkäyntien hinnasta avartuu. Sunnuntaina (7.2.2021) Helsingin Sanomien Mielipide-palstalla julkaistiin Risto Koulun laajahko kirjoitus ”Kuka on syyllinen oikeudenkäyntien kalleuteen?”.

Kirjoitus alkuperäisessä muodossaan löytyy tämän kirjoituksen alta.

Yleensä myös kirjoittaja saa mielipiteestään palautetta. Näin kävi myös tässä tapauksessa. Ensikommentit osoittavat, miten vaikea on luopua ”teoriasta”, jonka mukaan oikeudenkäyntien kalleus johtuu yksinomaan liikaa laskuttavista asianajajista. Teoria kieltämättä koukuttaa, koska se tarjoaa samalla helpon ja yksinkertaisen vastauksen monimutkaiseen ongelmaan. Huolet oikeudenkäynnin kustannuksista ja pilviin kohonneesta oikeudenkäynnin kynnyksestä kun katoavat agendalta, kunhan asianajajat vain saadaan jollain konstilla tekemään työnsä halvalla tai mieluummin ilmaiseksi.

Myöskään juristit eivät ole niin immuuneja teorian houkutukselle, mitä kuvittelisi.  Populismilla on sijansa myös oikeuspoliittisessa keskustelussa. Kohtuuton tuntilaskutus tai laskutus haamutunneista eivät nimittäin ole todellisia ongelmia. Niihin voidaan puuttua nykysinkin välinein tehokkaasti, ja varmaan valtaosassa puututaankin. Todellinen ongelma muodostuu työtunneista, jotka on todella tehty, jotka on hinnoiteltu kohtuullisiksi ja jotka ovat olleet oikeudenkäynnissä tarpeellisia. Kuka ne maksaa? Toki voidaan sanoa, että kustannukset saavat olla korkeatkin, kunhan asianosaisilla on käytössä monipuoliset rahoituskeinot. Ne Suomesta puuttuvat, eivätkä muutkaan pohjoismaat ole mitenkään edistyksellisiä esimerkkejä. Suomi sijoittuu kuitenkin tässä suhteessa kansainvälisessä vertailussa sarjaan ’patavanhoilliset’.

Risto Koulu


KUKA ON SYYPÄÄ OIKEUDENKÄYNTIEN KALLEUTEEN?

Keskustelu oikeudenkäyntien kalleudesta ottaa taas uusia kierroksia (mielipide 2.2.2021 : ”Tuomareille keinot puuttua oikeudenkäyntikuluihin”). Keskustelu on kuitenkin jälleen vääristynyttä. Se ei ehkä ihmetytä, koska helppoja vastauksia ei ole. Totta on, että oikeudenkäynnit ovat kalliita. Yksimielisiä ollaan myös siitä, että valtaosa oikeudenkäyntien kustannuksista johtuu oikeudenkäynnin ammattilaisten eli asianajajien laskuista. Vähänkin monimutkaisemmissa asioissa laskut nousevat suuriksi. Syyllinen kustannusten karkaamiseen tuntuu löytyvän läheltä: syyllisiä ovat ahneet asianajajat, jotka laskuttavat liikaa tai olemattomista haamutunneista. Viime aikoina syyllisten penkille on myös otettu tuomarit, jotka eivät riittävän jämäkästi pidä kustannuksia kurissa. Pääsyyllinen on sen sijaan päässyt kuin koira veräjästä. Oikeudenkäynnin rakenne, hienommin oikeudenkäynnin arkkitehtuuri, on lainsäätäjän kynästä, vastoin yleistä käsitystä asianajajat eivät ole sitä omasta päästään keksineet.

Oikeudenkäynnin rakenne vaatii paljon työtunteja ja, mikä pahinta, nimenomaan asiantuntijan työtunteja. Asiantuntijan työ taas on kallista, oli tekijä arkkitehti, lääkäri, asianajaja tai vaikka koristemaalari. Jos oikeudenkäynnin kustannuksia halutaan aidosti laskea, asiantuntijalta meneviä työtunteja on vähennettävä tai asiantuntijatyöstä on luovuttava. Halvimmalla toki päästään, kun asianosaiset ajavat itse asiaansa. Tällöin palkkiot jäävät kokonaan pois, ja kustannukset putoavat vähintään kahdella kolmasosalla. Nykymuotoisessa oikeudenkäynnissä omatoiminen asianajaminen on kuitenkin tuhon tie. Osuvan sanonnan mukaan maallikko niukin naukin ”pärjää” oikeudenkäynnissä, hän vain häviää asiansa. Oikeudenkäyntiä voidaan tietenkin yksinkertaistaa, jolloin omatoiminen asianajaminen helpottuu.

Ajatus ei ole uusi eikä mullistava. Sitä on kevennetyn oikeudenkäynnin nimellä ehdoteltu Suomessakin kohta kolme vuosikymmentä. Ehdotukset on torjuttu suoralta kädeltä eri verukkein, edes vakavaan pohdintaan sen potentiaalista ja toteuttamisesta ei ole päästy. Muitakin keinoja kustannusten hillitsemiseen on: niitä on tuotu tutkimuksessa, ja useimmista on kokemuksia muista maista. Keinot ovat kylläkin sinänsä osaratkaisuja, mutta yhdistettyinä niillä on kumuloituva vaikutus. Myöskään nämä keinot  eivät ole nousseet esiin. Julkisesta keskustelusta päätellen kukaan ei Suomessa ole niistä kuullutkaan.

Ulkopuolinen ei voi välttyä vaikutelmalta, että muutosta oikeudenkäynnin kustannuksiin halutaan mutta mitään ei oikeastaan haluta muuttaa. Yhtälö on mahdoton. Keskustelu asianajajien (väitetyistä) kohtuuttomista palkkioista on viihteellistä mutta ei rakentavaa. Asiaa ei mitenkään edistä se, että asioista perillä olevat tahot lähtevät mukaan populistiseen vastakkaisasetteluun. Oikeuspoliittiselta keskustelulta on vaadittava rehellisyyttä ja ikävien tosiseikkojen tunnustamista: tällä hetkellä pallo on oikeusministeriöllä, jonka tulisi käynnistää ainakin vakava selvityshanke. Siinä tulisi olla mukana kaikki intressitahot.

Risto Koulu

prosessioikeuden professori emeritus (Helsingin yliopisto)