Sata vuotta prosessioikeutta

,

Vuosi 2021 on prosessioikeuden merkkivuosi, joskaan mikään ei vielä viittaa siihen, että siitä tulisi samalla juhlavuosi. Vuoden merkityksen tuntevat vain akateemiset tutkijat ja aatehistorian asianharrastajat. Prosessioikeus yliopistollisena oppiaineena sai nimittäin alkunsa sata vuotta sitten, toisin sanoen vuonna 1921. Silloin perustettiin Helsingin yliopistoon ensimmäinen prosessioikeuden virka, ja se pääsi oppiaineena viralliselle oppiaineiden listalle. Oppiainekartalla prosessioikeus toki on arrivista pari vuosikymmentä vanhempien siviilioikeuden ja rikosoikeuden seurassa. Tietenkin se on ikivanha kauppaoikeuden, ympäristöoikeuden ja eurooppaoikeuden kaltaisten päiväperhojen vertailussa.

Alku oli kuitenkin todella vaatimaton. Virka oli nimittäin yhdistetty rikos- ja prosessioikeuden apulaisen (mikä vastasi nykyistä apulaisprofessoria) virka. Sen kaksi ensimmäistä haltijaa Kaarlo Ignatius ja Bruno Salmiala eivät sitä paitsi prosessioikeuden opettajina ja tutkijoina juuri kunnostautuneet, vaikka he tekivät merkittävän elämäntyön muualla. Vuonna 1924 virka muutettiin prosessioikeuden vaihtuvaksi professorin viraksi ja vuonna 1938 kiinteäksi. Silloin omaksuttu virkanimike prosessioikeuden professori jäi pysyväksi, joskin jossain vaiheessa harkittiin sen muuttamista viran alaa paremmin vastaavaksi prosessi- ja insolvenssioikeuden professorin viraksi. Modernin prosessioikeuden perustan loivat pitkän professorinuran tehneet Tauno Tirkkonen (hän oli samalla mainitun yhdistetyn apulaisen viran kolmas haltija) ja Jouko Halila, osaksi myös Tauno Ellilä, vaikka yleinen prosessioikeus ei ollut hänen ydinalueettaan.  Jouko Halila oli aikanaan outo ilmestys monialaisuudessaan ja liikkuvuudessaan, mitä arvoja hänen aikansa ei juuri arvostanut. Nykyaikahan sen sijaan pitää niitä välttämättöminä.

Prosessioikeus oikeudenalana alkoi hajota 2000-luvulla, kun oppiaine jaettiin erillisiin yleisen prosessioikeuden ja insolvenssioikeuden tenteiksi. Opetuksellisesti oppiaine hajosi lopullisesti vuonna 2017, kun insolvenssioikeus siirrettiin vanhalta paikaltaan yksityisoikeus I -nimiseen opetuskokonaisuuteen. Tällöin se muuttui kolmannen opiskeluvuoden murheenkryynistä ensimmäisen vuoden opiskelijoiden painajaiseksi. Tosin pedagogisesti siirto oli erinomaisen perusteltu: insolvenssioikeutta kannattaa opettaa velvoite- ja esineoikeuden yhteydessä, koska sillä on aika vähän tekemistä oikeudenkäyntien ja tuomioistuinten kanssa, joihin taas (yleinen) prosessioikeus keskittyy. Totta on, että kaikki opiskelijat eivät tunteneet saaneensa helpotusta opiskeluunsa. Insolvenssioikeutta kun pidettiin ja pidetään, osaksi aiheestakin, vaikeana oikeudenalana, koska se on niin vieras ei-juristeille. Tutkimuksellinen asumusero oli tapahtunut jo paljon aikaisemmin, kun perinteinen ulosotto- ja konkurssioikeus muuttui laaja-alaiseksi insolvenssioikeudeksi. Yliopistollisissa virkarakenteissa muutosta osoitti viimeistään vuonna 1996 perustettu insolvenssioikeuden professorin virka, joka kylläkin jäi määräaikaiseksi ja lakkasi vuonna 2001.

Sisällöllisesti prosessioikeus on nykyisin jotain aivan muuta kuin 1920-luvulla, jolloin se nähtiin teknisiksi menettelyopeiksi. Oikeus toteutuu prosessien kautta, turhaan ei sanota, että ”’justice’ is a process, not an outcome”.  Nykyisten oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin nimellä kutsutun ihmisoikeuden ja access to justice -ideologian juuret ovat joltain osin vuoden 1921 kaukonäköisessä päätöksessä.