Mitä opimme tapaus Vastaamosta

,

”Vastaamo-tietomurron uhrit voivat hakea vahingonkorvauksia oman harkinnan mukaan – ’Uhrin kannalta haastavaa ja monimutkaista’”.

 

Tämä uutinen (YLE.FI 20.6.2021) konkretisoi monia niitä teemoja, joita kansainvälinen ja osaksi kotimainenkin tutkimus oikeuksiin pääsystä on nostanut esiin. Tapauksessahan yrityksen alkeellinen tietoturva avasi ikkunan tietomurrolle. Tietomurto aiheutti vahinkoa luultavasti kymmenille tuhansille sen asiakkaille. Myös Vastaamo itse päätyi konkurssiin, osaksi korvausten uhan, osaksi maineenmenetyksen takia. Media on aiheellisesti kantanut huolta asiakkaiden korvauksista, joskaan lähestymistä ei voi pitää järin rohkaisevana. Uhreja lähinnä säälitellään ja surkutellaan: käytännön neuvoja, mitä heidän tai viranomaisten pitäisi tehdä, ei uutisista löydy.

 

Yksi tapauksen opetuksista on, kuinka armoton vallitseva yksilöllisen oikeussuojan eetos on. Oikeutta eli korvauksia saa uutisen mukaan hakea ”omalla vastuulla”, mutta se tulee joka tapauksessa olemaan ”haastavaa ja monimutkaista”. Aivan oman onnensa nojassa yksittäinen vahinkoa kärsinyt ei toki oikeasti ole. Moderni konfliktinhallinnan tutkimus nimittäin on kehitellyt tällaisiin massatilanteisiin erilaisia konstruktioita, joilla kyetään alentamaan oikeuden hakemisen kynnystä. Niistä yksi on toistaiseksi suomalaista nimeä hakeva julkisen asiamiehen tukema oikeuksiin pääsy, joka toistaiseksi tunnetaan paremmin englanninkielisellä nimellä ”regulatory redress”. Esimerkki tällaisesta järjestelystä Suomessa on kuluttaja-asiamiehen ryhmäkanne, jota hän ajaa omissa nimissään mutta vääryyttä kärsineiden kuluttajien lukuun. Tässä tapauksessa sopivaa asiamiestä tai valtuutettua, jonka toimialaan asia kuuluisi, ei tunnu löytyvän. Tietosuojavaltuutettu ohimennen uutisessa mainitaan, mutta hänen toimensa keskittyvät unionin tietosuoja-asetuksen määräysten valvomiseen.

 

Toinen konstruktio on oikeudenhakijoiden yhteistoiminta, joka normaalisti näkyy yhteiskanteen tai joukkokanteiden ajamisena. Kummastakin on Suomessa esimerkkejä, joskaan tulokset eivät nekään rohkaise korvauksia tai hyvityksiä tavoittelevaa. Yksi joukkokanne -nippu johti tulokseen eli oikeudenhakijoiden voittoon (asfalttikartellikanteet), toinen taas totaalisesti hävittiin (puukartellikanteet). Yhteistoiminnasta ei uutisissa puhuta, eikä Vastaamon asiakasjoukko luultavasti sellaiseen pysty. Heitä on liian paljon, ja heidän vaatimuksensa ovat liian erilaisia, eikä yhteistoimintaan koordinoivaa puuhahenkilöä hevin löydy. Tällainen henkilö kun helposti joutuu takuumieheksi, toisin sanoen vastuuseen lopputuloksesta, johon hän ei paljoakaan voi vaikuttaa. Hän saa sananlaskua seuraten ”haukut vaivojensa palkaksi”.

 

Yksi valopilkkukin uutisesta löytyy. Osa (tosin pieni) joukko asiakkaita on saanut asiaansa hoitamaan pro bono -pohjalla (eli ilmaiseksi) toimivan lakiasiaintoimiston eli Potilasvahinkoavun. Monissa maissa oikeutta hakevat saavat laajamittaisesti pro bono -apua sekä kanteen nostamiseen että asianajamiseen oikeudenkäynnissä. Pro bono -toiminta on tavallisinta Yhdysvalloissa, joissa se tukeutuu koko yhteiskuntaa leimaavaan hyväntekeväisyystraditioon. Suomessa tehokas pro bono -tuki oikeuksiin pääsylle on vielä harvinaisuus, vaikka se tuodaan PR-hengessä esille monilla kotisivuilla. Tavallisesti käytännön pro bono -apu on kohtalaisen harvinaista ja yleensä oikeudelliseen neuvontaan rajoittuvaa, tosin tässä tapauksessa se oli laajempaa (asiakirjojen laatimista), vaikkakaan se ei näytä sisältävän varsinaisiin oikeudenkäynteihin osallistumista.

 

Tapaus Vastaamo antaa pääsääntöisesti kielteisiä opetuksia, mutta yhdessä suhteessa sen viesti on positiivinen ja samalla yllättävä. Vastaamon konkurssi (jonka odottaisi kokemusperäisesti heikentävän toiveita korvauksesta) parantaa tällaisessa tilanteessa mahdollisuuksia saada edes jonkinlaista korvausta. Oikeudenhakijat, tässä vahinkoa kärsineet asiakkaat, nimittäin saavat vaatimuksensa ilman kustannuksia tutkittaviksi ja hyväksyttäviksi konkurssimenettelyssä. Tällainen mukaanpääsy konkurssimenettelyyn jouduttaa ratkaisua sekä vähentää sitä riskiä, mitä yksilöllisen oikeudenkäynnin tielle lähteminen merkitsisi. Näin ei ole ihme, että uutinen kehottaa asiakkaita ”hakemaan” korvauksia konkurssipesältä, toisin sanoen valvomaan korvaussaatavansa konkurssissa. Valvotut saatavat käsitellään ja käydään läpi konkurssin velkaselvittelyssä. Ellei kukaan niitä muodollisesti riitauta, ne katsotaan hyväksytyiksi. Näin saatavansa valvoneet Vastaamon asiakkaat saavat aikanaan konkurssipesästä heille kuuluvan jako-osuuden, ei sen sijaan täyttä korvausta, elleivät muut velkojat tai pesänhoitaja poikkeuksellisesti toisin päätä. Tällaista kiertotietä hankittavaa oikeussuojaa kutsutaan kotimaisessa tutkimuksessa attraktiiviseksi riidanratkaisuksi. Englanninkielinen nimitys sille on paljon osuvampi: kysymys on ”piggy backing” -vaatimuksista tai kokonaisuutena tämän nimisestä järjestelystä. Oikeuden hakijoiden näkökulmasta tällainen piggy backing -optio eli mukaanpääsy mekanismiin on kullanarvoinen etu. Siinä joku muu huolehtii, ja vieläpä kustannuksia aiheuttamatta, heidän pääsystä oikeuksiinsa. Asia erikseen on rakenteellinen reunaehto. Pääseminen ”sian selkään” edellyttää, että on olemassa päämenettely, johon tällaiset vaatimukset voidaan kytkeä ja jonka kautta oikeuksiin pääsy rahoitetaan.

 

Suomen oikeudessa mahdollisuus päästä tätä kautta kustannuksitta ja riskittä oikeuksiin rajoittuu rikosasioihin ja konkurssin kaltaisiin insolvenssimenettelyihin. Rikosasiassa syyttäjä on eräin edellytyksin velvollinen esittämään asianomistajan puolesta korvausvaatimuksia, jos tämä sitä pyytää. Hän ei peri esittämisestä ja sen vaatimasta asianajamisesta maksua. Konkurssissa ja yrityksen saneerauksessa vastaavat vaatimukset saadaan kytketyksi itse menettelyyn, jolloin niiden käsittelyn ja ratkaisemisen kustannukset ovat yleisiä menettelykustannuksia. Ne eivät suoraan rasita yksittäistä oikeudenhakijaa, koska kustannukset maksetaan konkurssipesästä tai saneerattavan yrityksen varoista.

 

Access to justice -tutkimuksessa piggy backing -oikeuksiin pääsy on ollut pitkään unohduksissa, vaikka se on ilmiönä vanha. Vasta uusin brittitutkimus (niin sanottu hodgeslaisuus) on nostanut sen tutkimuksen keskiöön. Suomalaisen tutkimuksensa ansioksi voidaan lukea se, että se huomasi tämän oikoreitin oikeuksiin pääsyssä nähtävästi ensimmäisenä ja yritti sijoittaa sen access to justice -systematiikkaan, tosin osana vaihtoehtoista riidanratkaisua, mitä se ei kaikilta osin ole.