Laatuhankkeistako laatua lainkäyttöön?

,

Harva lakimies on kuullut hovioikeuspiirien laatuhankkeista, eikä monella tutkijallakaan ole niistä sen tarkempaa tietoa. Laatuhankkeissa hovioikeuspiirin tuomarit ja valikoituneet asianajajat tapaavat säännöllisin väliajoin. Tapaamisissa keskustellaan tulkintaongelmista, välitetään tietoja hyvistä käytännöistä sekä sovitaan toimintamalleista ja käytännesäännöstä. Laatuhankkeiden painopiste on, mikä oli helppo arvata, tietenkin prosessilaissa: laatuhankkeet ovat laajin ja monipuolisin keskusteluforum prosessioikeudellisista kysymyksistä kiinnostuneille. Tosin monia muitakin oikeudenaloja nostetaan esille, unohduksiin jäävät vain hallinto-oikeus ja eräät harvinaiset oikeustieteen erityisalat, joiden juttuja ei yleisiin tuomioistuimiin päädy.

 

Laatuhankkeet ovat hovioikeuskohtaisia, joskin Rovaniemen hovioikeuspiiri on muita edellä. Se on vienyt laatuhanketoiminnan pisimmälle. Se on esimerkiksi julkaissut vuoden 1999 jälkeen 16 ”raporttia”, joissa on käyty läpi suurin piirtein kaikki, mitä tuomioistuimissa tapahtuu. Raporttien yhteinen sivumäärä lähenee puoltatoista tuhatta. Vertailuja todettakoon, että massiiviseksi moitittu ”Prosessioikeus” -perusteos jää samaan sivumäärään. Myös raporttien jakelu ansaitsee tunnustuksen. Laatuhankkeilla ja niiden julkaisuilla lieneekin merkittävä vaikutus siihen lainkäytön yhtenäisyyteen, jota tuomioistuinlaki edellyttää. Tässä suhteessa maailma on perustavasti muuttunut. Vanhankansan tuomarihan piti melkeinpä ansiona sitä, että hän ei tiennyt edes naapuriosaston, vielä vähemmän toisen tuomioistuimen käytännöistä tuon taivaallista.

 

Raportit ovat myös seuranneet hyvin aikaansa. Viimeinen eli Rovaniemen hovioikeuspiirin työryhmäraportti XVI sisältää seikkaperäisen analyysin asianhallinnasta (case management), joka vasta nyt alkaa päästä kotimaisen prosessioikeustutkimuksen kohteeksi. Tosin joku – ’happamia, sanoi kettu pihlajanmarjoista’ – ehkä naureskelee kömpelölle käsitteelle ”Laajojen riita-asioiden käsittelyn suunnittelu” tai muistuttaa, että otsikko on harhaanjohtava. Suunnitteluhan ei riitä, vaan suunnitelman toteutumista on valvottava, tarvittaessa kovin ottein. Pieneksi puutteeksi esityksessä on luettava se, että kustannuskysymykset jäävät raportin kaavailemassa suunnittelussa vähäiselle huomiolle. Moderni tutkimus nimittäin lähtee siitä, että asianhallintaan kuuluu automaattisesti kustannusten hallinnaksi (cost management) nimetty osio. Asianosaisten odotetaan esittävän kustannuslaskelman, ja tuomioistuin voi asettaa asiakohtaisen kulukaton, jota asianosaiset eivät saa ylittää. Sanktiona on vähintäänkin se, että niistä ei saa vastapuolelta korvausta, vaikka oikeudenkäynti päättyisikin asianajolliseen ”tuhlailuun” syyllistyneen asianosaisen voittoon.

 

Laatuhankkeet eivät ole pelkkää mielipiteenvaihtoa, vaan ne tuottavat paljon kirjalliseen muotoon puettuja ja usein ehdottomaan muotoon laadittuja suosituksia. Laatuhankkeet tavallaan kilpailevat prosessilainsäätäjän kanssa. Suositusten oikeuslähdeopillinen status on erinomaisen epäselvä. Prosessilaki ei tunne laatuhankkeita, ja laatuhankkeet ovat mintzbergiläisessä organisaatiotaksonomiassa ad hoc -organisaatioita. Samalla ne sijoittuvat kiintoisasti julkisen ja yksityisen norminmuodostuksen rajapinnalle. Muodollista sitovuutta ei suosituksilla ole. Hankkeiden suositukset eivät myöskään sijoitu luontevasti yhteenkään pehmeän sääntelyn kategoriaan. Tuomareita eivät oikeuslähdeopilliset epäilykset häiritse: suosituksia noudatetaan sen enempää miettimättä jo sosiaalisen vertaispaineen takia. Monet suositukset ovat työekonomisia ja palvelevat sitä paitsi myös asianosaisia. Myös tuomioistuinten asiakkaiden eli asianajajien ja vastaavien on paras ottaa visusti vaarin suosituksista, vaikka heidän kohdallaan ei voida puhua edes sosiaalisesta velvoittavuudesta. Häiriköksi heittäytyminen oikeudenkäynnissä hyvin harvoin edistää päämiehen asiaa.

 

Risto Koulu