Konsernit insolvenssioikeuden mustassa aukossa

, ,

Risto Koulu: Tutkimuksen unohtamat – konkurssit konsernissa?
Teoksessa: Yhtiö, velka, velvoite – Juhlakirja Seppo Villa. ALMA TALENT 2021.

Oikeustieteen tutkimuksella on tunnetusti taipumus urautua. Jotkut aihepiirit saavat osakseen suhteettomasti huomiota, jotkut taas jäävät kokonaan sitä vaille. Myös liiallinen keskittyminen on pienessä oikeuskulttuurissa vähemmän toivottavaa, sillä se johtaa samojen asioiden toisteluun ja tässä merkityksessä ”turhaan” tutkimukseen, jos tutkimus koskaan voi olla sanan varsinaisessa merkityksessä turhaa. Jos ”ylitutkimus” on pienen mittakaavan ongelma, merkittävä sellainen on ”alitutkimus”, kun käytännössä merkittävä aihepiiri jää vaille kunnollista tutkimusta.

 

Insolvenssioikeudessa konsernirakenne ja konserniin kuuluvat yhtiöt ovat tunnettu esimerkki alitutkitusta osa-alueesta, takaisinsaanti-instituutio taas kantaa mainetta selvästi ylitutkitusta aihepiiristä. Konsernin paikka ensimmäisessä kategoriassa ihmetyttää: konsernithan ovat hyvin tavallinen yritystoiminnan harjoittamisen muoto, ja konsernitutkimus menestyy erinomaisesti muilla oikeudenaloilla, etenkin yhtiöoikeudessa, taloustieteitä tietenkään unohtamatta. Selitys konserniongelman sivuttamiselle on arvoitus jo sinänsä. Voi olla, että aihepiiri on koettu yksinkertaisesti liian vaikeaksi. Tutkimushan hakeutuu mielellään keskivaikeisiin kysymyksiin: vastaaminen tutkimustehtävään ei saa olla itsestään selvyys mutta ei myöskään liian suuren työn takana. Alan tutkija ei tätä hieman naiivia selitystä niele. Konserniongelmat eivät ole sen vaikeampia kuin muutkaan insolvenssioikeuden ongelmat, oikeudenalahan on tunnettua vaikeudestaan. Opiskelijat tavallisesti mainitsevat sen ja esineoikeuden OTM-tutkinnon työläimpinä oppiaineina.

 

Toinen selitys on pitkältä intuitiivinen oletus (tai jonkun mielessä ehkä toivekin) siitä, että konsernirakenne on vailla tulkinnallista merkitystä, toisin sanoen konserniin ei liity esimerkiksi konkurssissa tai yrityksen saneerauksessa mitään ”erityistä”. Näin sitä ei ole tarpeen tutkia. Se taas on aikamoinen helpotus, sillä tutkittavaa on muutoinkin riittämiin, kiitos toistuvien taantumien, lamojen ja Euroopan unionin huonosti harkittujen interventioiden. Tämäkään selitys ei kestä lähempää analyysiä. Konkurssirakenteelta puuttuva merkitys on vain työhypoteesi eli verifioimaton väite. Toki kun konsernia on tarpeeksi tutkittu, voidaan lopuksi ehkä näin sanoa, mutta ensiksi konserniongelma on otettava tutkimuksen kohteeksi. Muutoin olettamus on pelkkä mielipide tai ennakkokäsitys, jollaisiin tutkija ei saisi näkemyksiään perustaa.

 

Tässä artikkelissa ei vielä haeta vastausta insolvenssioikeutta rasittavaan konserniongelmaan. Artikkelissa vasta hahmotetaan, millaiseen kysymyksenasetteluun konsernirakenne johtaa ja missä kohdin se on pakko ottaa huomioon, oli kysymys insolvenssilakien säätämisestä tai niiden tulkitsemisesta. Vaikka lopulliset vastaukset konkurssirakenteen vaikutuksesta jäävät haettaviksi, jo alustava tarkastelu näyttää osoittavan, että teesi konsernirakenteen merkityksettömyydestä on ennenaikainen – ellei suorastaan väärä.