”Käytännön taidot” OTM-tutkinnossa

,

Oikeustieteen opetuksesta puhuttaessa ei asiantuntijoita puutu: kaikilla opiskelijoilla, useimmilla juristeilla ja monilla maallikoillakin on siitä näkemyksensä. Osa näkemyksistä on perusteltuja ja toteutettavissa, muutamat taas tuovat mieleen amerikkalaisen luonnehdinnan woke-kulttuurin ääriedustajista: ”eivät tiedä eivätkä haluakaan tietää mitään, mutta varma mielipide heillä on kaikesta”. Onhan ilmiselvää, että vuosikymmeniä vanha tutkinto tai parin vuoden kokemus opiskelijana olemisesta ei tee kenestäkään yliopistopedagogiikan, vielä vähemmän oikeustieteen opetuksen auktoriteettia.

 

Oikeustieteen opetuksessa (tai modernimmin oppimisen tukemisessa) on kieltämättä heikkoutensa mutta myös vahvuutensa. Jälkimmäisiin kuuluvat Helsingin yliopiston oikeustieteen tiedekunnassa järjestettävät, ”käytännön taitojen” nimellä ennen epävirallisesti ja nyt virallisestikin kulkevat kurssit. Muutamat oppiaineet tarjoavat tällaisia kursseja valinnaisina osina OTM-tutkintoa. Esimerkiksi prosessioikeuden oppiaineessa opiskelija voi osallistua muun muassa oikeudenkäyntikursseille (joita on kaksi), käräjäoikeuskurssille ja riidanratkaisu yritystoiminnassa -kurssille. Insolvenssioikeuden oppiaine puolestaan tarjoaa esimerkiksi yrityksen maksukyvyttömyys ja yrityksen saneeraus -nimiset kurssit.

 

Tällaisilla kursseilla opiskelijat tutustuvat käytännön lakimiesten johdatukselle juristin työhön, samalla he saavat kuvan juristiprofessiosta, lakimiesten muodostamista työyhteisöistä sekä siitä, millaisia käytännön työtehtävät ovat. Samalla he luovat kontakteja kokeneisiin tuomareihin ja asianajajiin. Opetustilaisuudet järjestetään säännönmukaisesti työpaikoilla kuten asianajotoimistoissa ja käräjäoikeuksissa, joskus muuallakin. Monet kurssit ovat olleet opetusohjelmassa vuosikymmeniä, samoin monet vetäjät, erityisesti asianajotoimistot (niistä on syytä mainita Procope & Hornborg, Borenius, Evershed sekä Waselius & Wist) ovat kantaneet pitkään vetovastuuta nimikkokursseistaan.

 

Vaikka usein toisin kuvitellaan, kurssien vetäjät tekevät työnsä korvauksetta eli pro bono -periaatteella. Ainoa korvaus vaivasta ja työajan menetyksestä ovat tiedekunnan rutiinikiitokset ja satunnaiset kunniakirjat. On myönnettävä, että heidän panoksensa ansaitsisi enemmänkin tunnustusta, koska kurssien vetäjät antavat sellaista soveltavaa asiantuntemusta, jota tiedekunnan omat opettajat eivät missään nimessä kykenisi välittämään. Opettajienkin kokemus juristin tosiasiallisista työtehtävistä on monella varsin minimaalista, pahimmillaan se on amerikkalaisten tv-sarjojen seuraamisen ja lakimieskaskujen kuuntelemisen varassa. Ajat, jolloin tiedekunnan opettajilla oli takanaan pitkä ura käytännön lakimiestehtävissä, ovat auttamatta menneet ja jääneet viimeistään 1980-luvulle.

 

Käytännön taidot -kurssit työllistävät toki myös tiedekunnan opettajia. Jokainen kurssi nimittäin vaatii oman vastuuopettajansa tiedekunnan henkilökunnasta. Vastuuopettaja valitsee kurssin opiskelijat, auttaa ja neuvoo kurssin suunnittelussa ja toteutuksessa sekä liittää kurssin tiedekunnan opetushallintoon. Hän myös hakee niin sanotut yhteiskumppanit (eli kurssien toteuttajat) ja ylläpitää heihin sosiaalisia suhteita. Tällainen sosiaalinen kanssakäyminen on pro bono -toiminnassa avainasemassa. Vastuuopettajan rooli tuo tiedekunnan opettajalle raskaan joskin näkymättömän työsaran. Moni oppiaineen ulkopuolinen nimittäin kuvittelee, että kurssi syntyy ja toteutuu itsestään. Tosiasiallisestihan kurssin toteutuminen on kovan työn takana. Kokemus on osoittanut, että kurssi vaatii siinä määrin sen järjestävän oppiaineen asiantuntemusta, että vastuuopettajan on oltava kyseisestä oppiaineesta ja lisäksi vielä aihepiiristä kiinnostunut sekä muutenkin motivoitunut tämäntyyppisen opetuksen järjestämiseen. Asia erikseen on, että kursseihin liittyvä opintohallinto on tietenkin keskitettävissä ja siirrettävissä pois vastuuopettajilta. Tällainen keskitys keventäisi ratkaisevasti vastuuopettajan työtaakkaa.

 

Mitä tulee opiskelijoihin, käytännön taidot -kurssit ovat suosittuja. Yleensä niille ilmoittautuneita on moninkertainen määrä. Näin osanottajien valinnasta tulee espanjalaisittain sanottuna ikävänsävyinen ”brouhaha”, etenkin kun opiskelijat kieltäytyvät uskomasta, että kursseilla on vahvistettu osanottajien enimmäismäärä. Se taas seuraa käytettävistä olevista tiloista, eikä vastuuopettaja voi tiloihin vaikuttaa. Tilathan eivät ole yliopiston tiloja. Valinta onkin ainoa keskustelua ja arvostelua herättävä seikka käytännön taitojen kurssilla: kursseille päässeet opiskelijat ovat olleet poikkeuksetta tyytyväisiä kurssinsa sisältöön ja antiin. On helppo huomata, että kurssille pääsemisen ongelma ei ole hallinnollinen eikä pedagoginen. Se on ratkaistavissa vain osoittamalla käytännön taidot -kursseille enemmän voimavaroja, käytännössä joko perustamalla uusia kursseja tai kahdentamalla nykyisiä.

 

Siinäkään ei ole paljoa saavutettavissa. Vaikka osaavia ja sosiaalisesti verkottuneita vastuuopettajia tiedekunnasta ehkä jokunen löytyy (tässäkään ei ole syytä liialliseen optimismiin), halukkaat yhteistyökumppanit – eli pro bono -periaatteella toimivat käytännön asiantuntijat, joilla on intoa ja aikaa tällaiseen hyväntekeväisyyteen – ovat rajallinen luonnonvara. Saattaa olla, että tässä suhteessa koko kapasiteetti on jo käytössä. Sitä enemmän on syytä pitää kiinni niistä, joka ovat leikkiin lähteneet. Tiedekunnan olisi syytä näkyvämmin noteerata tämä näkymätön opetusresurssi, jonka ammatillinen osaaminen ja hiljainen tekijäntaito tasapainottavat hienosti OTM-tutkinnon lähtökohtaista teoreettisuutta. Ristiriitahan syntyy siitä, että OTM-tutkinto on periaatteessa tieteellinen tutkinto, kun taas juristien normaalit työtehtävät ovat elleivät suorastaan maanläheisiä niin ainakin varsin praktisia. Vain muutama prosentti tutkinnon suorittaneista lakimiehistä päätyy – tai ehkä jonkun miestä pelastautuu – ”tieteellisiin” työtehtäviin, toisin sanoen akateemiselle uralle.

 

Risto Koulu