”Kansainvälisyys” juridisessa kirjallisuudessa

,

Äskettäin ilmestyi Prosessioikeus-perusteoksen kuudes painos, ja Insolvenssioikeus-perusteoksenkin osalta uusista painoksista keskustellaan. Uudet painokset aktivoivat nähtävästi uudelleen ikiaikaisen keskustelun siitä, paljonko juridisissa kirjoissa käsitellään kansallista (’kotimaista’) oikeutta, paljonko sivuja taas saa uhrata tavalla tai toisella kansainvälisiksi leimautuviin kysymyksiin. Rajanveto on toki pulma sinänsä: kansallisen prosessilain tulkinnat aktualisoituvat usein kansainvälisissä yhteyksissä, ja kansainvälisyys työntää haarakkeensa monesti myös puhtaasti kotimaisiksi katsottuihin kysymyksiin. Etenkin yleisesitysten, käsikirjojen ja hakuteosten kirjoittaja on puun ja kuoren välissä. Kansainvälinen painotus johtaa moitteisiin tärkeän asian eli kotimaisen oikeuden unohtamisesta, kotimainen painotus puolestaan vastaavasti syytöksiin ”vaikeiden” kansainvälisten asioiden välttelystä.

 

Huoli kotimaisen prosessi- ja insolvenssioikeuden unohtamisesta ei mainituissa teoksissa tunnu kovin uskottavalta. Tavalla tai toisella kansainväliseksi luonnehdittavaa ainesta nimittäin on Prosessioikeus-teoksessa alle kymmenen prosenttia, eikä sen osuus Insolvenssioikeus-kirjassakaan vielä nouse yli viidentoista prosentin, vaikka insolvenssioikeus on, kiitos EU:n myötävaikutuksen, näistä oikeudenaloista selvästi kansainvälisempi. Vähäiset osuudet eivät kylläkään ole estäneet vaatimuksia siitä, että kansainvälinen ”turha” tieto pitäisi kirjasta poistaa tai ainakin siirtää omaksi niteekseen, jossa se ei haittaisi kirjan käyttämistä. Esittäjä, yleensä pitkän linjan tuomari tai asianajaja, perustelee vaatimusta usein sillä, että hän ei ole työssään törmännyt yhteenkään ”kansainväliseen” tapaukseen. Väitettä ei sinänsä sovi epäillä, sillä ihminen on tavallisesti omien kokemustensa paras asiantuntija. Sivullinen voi enintään sanoa, että tällaiset lakimiehet ovat harvinaisia ja tulevaisuudessa entistä harvemmassa. Maailma kansainvälistyy, ja yleinen kansainvälistyminen heijastuu myös juridiikkaan.

 

Totta on, että yhtäältä oppikirjojen, toisaalta käsikirjojen ja hakuteosten välille syntyy hieman eroa. Emme tiedä, kuinka kansainvälinen maailma on, kun nykyinen opiskelijapolvi lopettelee työuraansa joskus 2060-luvulla. On siis syytä antaa heille perusteet kansainvälisten kysymysten käsittelylle, eli selvittää järjestelmien perusta ja mistä tietoa yksityiskohdista on saatavissa. Käsikirja tai hakuteos, ehkä jossain määrin yleisesityskin, voi paremmin seurata aikaansa, tässä juristin tämänhetkisiä ja siis pääosin ”kotimaisia” työtehtäviä. Liian yksityiskohtaisia esityksiä kansainvälisestä prosessi- tai insolvenssioikeudesta on syytä välttää käsikirjoissa, koska kansainvälisliitynnäiset asiat ovat loppujen lopuksi – ja vielä toistaiseksi – harvan juristin arkipäivää. Tätä logiikkaa on kylläkin vaikea toteuttaa, sillä pienessä oikeuskulttuurissa useimmat kirjat ovat monikäyttöisiä. Tällä tarkoitetaan, että samoja kirjoja käytetään hakuteoksina juristin työssä ja oppikirjoina opetuksessa, tässä esimerkkeinä ovat mainitut perusteokset. Kirjan on siis palveltava kaikkia, ja kirjoittajan tehtävä on löytää tasapaino kansallisen ja kansainvälisen tietoaineksen suhteeseen. Kritiikin vähäisyys ja sen heikot perustelut kenties osaltaan todistavat, että ainakin näissä kirjoissa siinä on onnistuttu.

 

Joiltakin muilta oikeudenaloilta löytyy kyllä esimerkkejä siitä, että kansainväliset kysymykset on tyystin sivuutettu. Tällainen karsiminen on opiskelijoiden mieleen. Vastoin yleistä käsitystä opiskelijat vierastavat nimittäin kansainvälisten kysymysten käsittelyä niin oppikirjoissa kuin opetuksessakin. Syynä voi olla tällaisen aineksen vieraus ja siitä seuraava alkuvaiheen vaikeatajuisuus, ehkä myös aikaisemmilta lakimiespolvilta periytyvä käsitys siitä, että mikään kansainvälinen ei ole ”oikeaa lainoppia”. Pitkällä tähtäimellä tällainen ratkaisu ei ole, vaikka se ehkä houkuttelee niin oppikirjan kirjoittajaa kuin opiskelijaakin, onnistunut: vähintäänkin opiskelija löytää sen (eli laiminlyödyn tiedon) edestään. Käytännön työssähän juristi ei voi puolustautua sillä, että ”tätä ei tiedekunnassa opetettu”. Työtehtävät on hoidettava ammattitaidolla, oli asiaa opetettu tai ei.

 

On myönnettävä, että ”pelkistetyt” oppikirjat ja yleisesitykset voivat olla seurausta oikeudellisesta systematiikasta. Tällä tarkoitetaan sitä, että oppiaineeseen ei kuulu – tai oikeammin sen ei katsota kuuluvan – oikeudenalan kansainvälisliitynnäinen aines. Tällainen näkemys on luontevinta omaksua siellä, missä oikeuslähteet ja tulkintaperiaatteet ovat ylikansallisia. Tällöin on helppo lykätä kansainvälisliitynnäiset asiat toisen oppiaineen, esimerkiksi eurooppaoikeuden tai kansainvälisen yksityisoikeuden vastuulle ja siellä aikanaan opittavaksi. Tässä ei sinänsä ole mitään pahaa, joskin se pirstoo opetettavat asiat osiin, mikä ei yleensä ole oppimiselle eduksi. Käytännössä pulmaksi tulee kylläkin se, että nämä ”erikoistuneet” oppiaineet saavat vastuulleen liian paljon opetettavaa ja opiskelijat vastaavasti opittavaa. Ne eivät enää – toisin kuin muutama vuosikymmen sitten nostalgisella 1970-luvulla – selviä urakastaan. Näiden oppiaineiden kuormitus lisäksi jatkuvasti kasvaa, koska kansainvälinen aines jokseenkin jokaisella oikeudenalalla paisuu.

 

Näin realistiset vaihtoehdot ovat tosi vähissä. Jos kansainvälisliitynnäistä oppia OTM-tutkinnossa ylipäätään annetaan, sen on tapahduttava emo-oppiaineen yhteydessä. Joitakin siirtymiä emoaineisiin on jo nähtykin, joskin aika näyttää, ovatko ne ennusmerkkejä tulevasta vai ohimeneviä muoti-ilmiöitä. Kun esimerkiksi tuomioistuinten kansainvälistä toimivaltaa ja rajat ylittävää oikeusapua vielä 1970-luvulla pidettiin osana kansainvälistä yksityisoikeutta, nykyisin kaikki katsovat kummankin aihepiirin lukeutuvan prosessioikeuden oppiaineeseen sen ”kansainvälinen prosessioikeus” tai ”eurooppalainen prosessioikeus” nimisenä osana. Samoin ulkomaisten tuomioiden tunnustamista ja täytäntöönpanoa, joka oli aikanaan yksi kansainvälisen yksityisoikeuden päälohkoista, tutkitaan ja opetetaan tällä hetkellä insolvenssioikeuden oppiaineen yhteydessä. Aihepiirit ovat vallanneet, kuten todettiin, objektiivisesti varsin vähän mutta kuitenkin näkyvästi sivuja oppikirjoista, yleisesityksistä ja käsikirjoista. On selvää, että kansainvälinen yksityisoikeus ei voisi uhrata niin paljon sivuja ja sen opettajat aikaa yhden oppiaineen kansainvälisliitynnäiseen opetukseen. Kansainvälisen yksityisoikeuden on pakko keskittyä ”yleiseen” kansainväliseen yksityisoikeuteen, toisin sanoen sen niin sanottuihin yleisiin oppeihin. Tosin siitä, mikä kuuluu yleisiin, mikä ”erityisiin” oppeihin, saadaan aikaiseksi tutkijasukupolvet ylittävä kiista – kuten on nähty joissakin oppiaineissa.

 

Oli niin tai näin, oikea vastaus kansainvälistymisen haasteeseen ei voi olla, että prosessioikeuden vankkurit ajetaan kehäksi ja miehille jaetaan kansallisen lainopin winchesterit – tai tässä tapauksessa ’tirkkoset’. Kansainvälisyys ja kansallisuus täydentävät oikeustieteen tutkimuksessa ja opetuksessa toisiaan: yhteiselo hyödyttää kumpaakin. Hyvä juristi hallitsee tulevaisuudessa sekä kansainväliset että kansalliset aihepiirit. Aikanaan OTM-tutkinnon suorittaneille kansallinen oikeus vielä hallitsee.

Risto Koulu