Kansainvälinen ilmiö yltää Suomeen: Kollektiivinen oikeussuoja

,

Artikkeli on julkaistu alun perin teoksessa ”Keskuskauppakamarin liiketapalautakunta 80 vuotta” (2017 ss. 130-146)

KOLLEKTIIVINEN OIKEUSSUOJA – MUOTIVIRTAUS VAI TULEVAISUUTTA?

1. HAASTETTUNA: YKSILÖLLISEN OIKEUSSUOJAN EETOS

Suomalaista oikeuskulttuuria lienee aina pidetty pienenä ja perifeerisenä, mitä se kieltämättä onkin, jos sitä katsotaan suurten näkökulmasta. Vähemmälle huomiolle on kuitenkin jäänyt, miten eklektinen ja herkästi innostuva oikeuskulttuurimme vaikutteita omaksuessaan on. Modernille oikeudelle ominaista on impulssien tulva: saamme jatkuvasti vaikutteita muista maista, viime aikoina paljon myös Euroopan unionista. Ehkä joskus annamme myös vastineeksi jotain, vaikka pienen oikeuskulttuurin voimavarat tuottavat harvoja oikeudellisia innovaatioita. Osa tänne tulevista impulsseista saa myönteisen vastaanoton, osa taas ignoroidaan jokseenkin tyystin. Jos impulssi omaksutaan, se läpäisee nopeasti koko lainkäyttöjärjestelmän. Tämä johtuu siitä, että pienestä oikeuskulttuurista puuttuvat muutosta vastustavat voimat, toisin sanoen sellaista rakenteellista inertiaa, joka estäisi äkkinäiset muutokset, ei ole. Muutama innokas aktiivi saa aikaan paljon. Monesti vastaanotossa näkyy myöhäisen käännynnäisen helmasynti, ylimitoitettu innokkuus. Esimerkin tästä tarjoaa niin sanottu välittömyysperiaate, jolle nykyinen riita-asioiden oikeudenkäynti perustuu. Periaate omaksuttiin vuoden 1993 alioikeusuudistuksessa oikeusvertailevasti hyvin jyrkässä muodossa ja ajankohtana, jolloin siitä oltiin muissa maissa hiljalleen luopumassa. Välittömyyden tuottamat hyödyt oli havaittu kuvitteellisiksi tai ainakin uskonasioiksi, kun taas sen haitat, räjähtävät oikeudenkäynnin kustannukset, olivat kaikkien nähtävissä.

Unohdetuista impulsseista on niistäkin esimerkkejä. Vaikka oikeudenkäyntien kalleutta on kauan valiteltu, ehdotukset yksinkertaistetuista oikeudenkäyntimenettelyistä – eli niin sanotuista kevennetyistä oikeudenkäynneistä – on suoralta kädeltä torjuttu.[1] Tämä on sinänsä melkoinen yllätys, koska muiden pohjoismaiden kokemukset oikeudenkäynnin kevytversioista ovat olleet varsin myönteisiä. Totta on, että niistä saatavan oikeussuojan laatua voidaan väheksyä, ne ovat osuvan sanonnan mukaan eräänlaista ”karvalakkioikeutta”. Jos karvalakkioikeuden vaihtoehtona kuitenkin on oikeuksiin pääsyn estyminen totaalisesti, useimmat asettanevat karvalakkimaisen lainkäytön etusijalle. Tilanteet, joissa aineellisen lainsäädännön mukaisia oikeuksia ei tosiasiallisesti voida toteuttaa, kun ovat oikeusvaltiossa pitkällä tähtäimellä kestämättömiä.

Ehkä vielä osuvampi esimerkki myöhäisestä ja liiallisesta innostuksesta saadaan niin sanotusta vaihtoehtoisesta riidanratkaisusta ja etenkin sen lippulaivasta sovittelusta. Sovittelulla tarkoitetaan tässä institutionaalinen ja professionaalisen ulkopuolisen tukemaa sovittelumenettelyä.[2] Sovittelun aika koitti Suomessa vasta 1990-luvun alussa, ja sen kultakausi alkaa vähitellen päättyä. Sovittelusta kuviteltiin ensihuumassa eräänlaista ihmelääkettä, se tarjosi vastauksen kaikkiin mahdollisiin kiistoihin, olivat ne oikeudellisia, sosiaalisia, yhteisöllisiä tai taloudellisia. Vanhat oikeuskulttuurit olivat varauksellisempia, romaaniset jopa kielteisiä suhtautumisessaan sovitteluimpulssiin. Sovittelua kannatti kokeilla mutta se ei oikeuttanut unohtamaan prosessilain kehittämistarpeita. Kukaan ei kiistäne, etteikö sovittelu erityisesti tuomioistuimiin kytkeytyneenä ole ollut Suomessa todellinen menestystarina. Moniin ellei jopa useimpiin kiistoihin todella löydetään sen avulla ellei suorastaan sovinnollista lopputulosta niin ainakin sellainen ratkaisu, jonka kiistan osapuolet jotenkin suostuvat nielemään. Tulevien aatehistorioitsijoiden ja sosiologien tehtäväksi jää selittää, miksi juuri suomalainen oikeuskulttuuri osoittautui erityisen suotuisaksi kasvuympäristöksi sovittelulle.

Alkuvaiheen optimismi on kaikkialla karisemassa. Kokemus nimittäin osoitti nopeasti, että kaikkia riitoja ei pystytä sopimaan, oli sovittelijan ammattitaito mikä tahansa tai sovittelun puitteet miten harkitut hyvänsä. Välillä sovintoyritys kaatuu yksinkertaisesti siihen, että vastapuoli ei suostu tekemään sovintoa, koska hänen ei kannata tehdä sovintoa asiassa.[3] Monesti nimenomaan potentiaalisen oikeudenkäynnin vahvempi osapuoli kieltäytyy tarjotusta sovinnosta, vaikka se ulkopuolisen silmissä olisi perusteltua. Osapuoli sen sijaan luottaa siihen, että ”ei sitä haasteta kuitenkaan tule”. Valtaosassa tapauksista luottamus onkin paikallaan, ja ennuste toteutuu. Harva yksityishenkilö ryhtyy käymään oikeutta vahvan instituutionaalisen toimijan kanssa. Tällaisia toimijoita ovat suuret yritykset, monissa maissa myös viranomaiset tai viranomaistehtäviä hoitavat puoliyksityiset tahot.

Strategisella käyttäytymisellä (miksi sitä kutsutaan) on seurauksensa, ja aineellisen oikeusjärjestyksen läpäisykykyä ajatellen ne ovat kohtalokkaita. Kun vastapuolen haluttomuus sovintoon yhdistyy korkeaan oikeudenkäyntikynnykseen, lukuisat oikeudet muuttuvat jargonin sanoin ”oikeudenkäyntikelvottomiksi”. Näin käy erityisesti pienimääräisille korvaus- tai palautusvaatimuksille. Vaatimukset ovat tuotavissa tuomioistuimeen, mutta normaalisti niin ei kannata tehdä. Jokseenkin jokaiseen oikeudenkäyntiin liittyy taloudellinen riski: todella ”varmoja” juttuja löytyy vain prosessioikeuden oppikirjoista. Oikeudenkäyntiin ryhtymisen riski taas riippuu paljolti siitä, miten oikeudenkäynnin kustannukset jakautuvat, jos oikeuksiaan peräävä häviää oikeudenkäynnin. Suomessa sovellettavaksi tulee niin sanottu hävinnyt maksaa –sääntö, joka on vahva pääsääntö. Näin ollen normaalin kuluttaja-palkansaajan on oltava joko hyvin oikeudentuntoinen tai hyvin uhkarohkea, jos hän vie tuomioistuimeen pienehkön korvausvaatimuksensa. Esimerkiksi: kuluttaja-palkansaaja katsoo maksaneen yritykselle liikaa 100 euroa, jota yritys ei suostu palauttaan. Vaa’assa punnuksina on näin 100 euron takaisinsaaminen (voittoskenaario) ja 20 000 euron kustannukset oikeudenkäynnistä, jos se hävitään (tappioskenaario). Normaalin kuluttaja-palkansaajan valintaa ei tarvitse enempää miettiä: hän ei uskalla nostaa kannetta.

Esimerkkiä voidaan kehitellä: entäpä jos mielestään vääryyttä kärsineellä kuluttaja-palkansaajalla on tuhansia kohtalotovereita? Yksilöllisen oikeussuojan eetoksessa mikään ei muutu, vaan jokainen kuluttaja-palkansaaja käy läpi saman ajatusprosessin – ja päätyy samaan lopputulokseen eli kanteet jäävät nostamatta. Lohduton kuva muuttuu äkkiä, kun luovutaan lähtöolettamuksesta, jonka mukaan jokaisen vääryyttä kärsineen on haettava yksin oikeuttaan. Mitä tapahtuu, kun kaikki vääryyttä kärsineet päättävät toimia yhdessä. Tätä yhteisöllistä toimintamallia, yhteistoiminnan eetosta, on alettu kutsua kollektiiviseksi oikeussuojaksi (engl.: collective redress) ja sitä toteuttavia mekanismeja kollektiiviseksi lainkäytöksi. Kollektiivisessa oikeussuojassa käytetään hyväksi joukkovoimaa. Joukko yhtäältä jakaa oikeudenkäynnin taloudellisen ja henkisen rasituksen, toisaalta taas kykenee ajamaan asiaansa paljon tehokkaammin kuin yksittäinen oikeudenhaltija. Voimasuhteet muuttuvat radikaalisti ja jopa siinä määrin, että huolenaiheeksi nousee, pystyykö vastapuoli enää kunnolla puolustautumaan. Kun oikeuksiaan hakevien määrä alkaa olla tuhansissa, he kykenevät rahoittamaan miljoonia maksavia suuroikeudenkäyntejä tai oikeudenkäyntien sarjoja. Jälkimmäiset ovat jopa vaarallisempia vastaajille kuin yksittäiset suuroikeudenkäynnit.  Suurenkin yrityksen voimavarat alkavat hiipua, jos sitä vastaan vireillä on yhtä aikaa 1 700 korvauskannetta.[4] Sitä paitsi harvan yrityksen missio on päätoimisesti käydä oikeutta asiakkaittensa kanssa. Samalla kun yksittäiset kuluttaja-palkansaajat pääsevät oikeuksiin, oikeusjärjestyksen oikeussuojavaje korjaantuu – oikeudenkäyntikelvottomat vaateet eivät toki maailmasta katoa mutta niiden määrä radikaalisti vähenee. Näin sekä yksittäiset oikeuksiaan hakevat että oikeusjärjestys voittavat, eikä kukaan häviä mitään.

2. MITÄ ON KOLLEKTIIVINEN OIKEUSSUOJA?

Kollektiivisen ja yksilöllisen oikeussuojan eroa kuvaa oivallisesti tutkimuksessa käytetty bussimetafora. Yksilöllinen oikeussuoja rinnastuu taksiin. Asiakas (tässä: intressinhaltija) saa vapaasti tilata taksin haluamalleen ajalle, hän voi asettaa vaatimuksia taksin koolle ja mallille, hän määrää yksin, mihin taksi ajaa ja missä se kenties pysähtyy. Vastapainona on, että taksimatka on kallis. Kollektiivinen oikeussuoja puolestaan on bussimatka oikeusjärjestyksessä. Bussin reitti on ennalta määrätty, bussi lähtee määrättyyn aikaan määrätystä paikasta ja päättyy ennalta ilmoitettuun paikkaan. Reittiä ei ole vedetty jokaisen korttelin, vielä vähemmän jokaisen osoitteen kautta. Bussiin noussut matkustaja ei myöskään voi määrätä, missä bussi kulkee, ketä se ottaa kyytiin tai missä bussi pysähtyy. Hänellä on valinnan vapaus vain siinä, että hän voi jättäytyä pois jollakin reitin pysäkillä, jotka ovat etukäteen määrätyt. Bussimatka myös kestää kauemmin kuin individuaalinen taksimatka, koska bussi joutuu pysähtymään muiden matkustajien takia niin usein.[5] Joskus bussi on niin täynnä, ettei halukas matkustaja mahdu sen kyytiin. Yksittäinen vuoro on ehkä peruutettu, ja asiakas joutuu odottamaan uutta vuoroa tai turvautumaan toisen reitin bussiin taikka jopa ottamaan taksin, jotta hän välttyy myöhästymiseltä tärkeässä tapaamisessa.

Vaikka kollektiivisen oikeussuojan idea on näin yksinkertainen, sen käytännön sovelluksista ei voi sanoa samaa. Sovelluksia on paljon, ja ne vaikuttavat perusoikeudenkäynnin rinnalla pelottavan monimutkaisilta. Pohjoismaissa kollektiivisella lainkäytöllä on neljä sovellusta eli yhteiskanne, joukkokanteet, ryhmäkanne ja pilottikanne.[6] Niistä joillakin on vielä alamuunnelmia. Esimerkiksi ryhmävalitus on lautakuntalainkäytön ympäristöön sijoittuva ryhmäkanteen muunnos. Sitä voidaan pitää eräänlaisena oikean ryhmäkanteen kevytversiona. Joissakin maissa tunnetaan myös muita kollektiivisen lainkäytön sovelluksia, esimerkiksi välimiesmenettelyn muunnelmia, mutta kokemukset niistä ovat olleet toistaiseksi häkellyttävän huonoja. Sen sijaan yritykset luoda sovittelun pohjautuvia kollektiivisen oikeussuojan muotoja ovat järjestään epäonnistuneet. Tämä ei lähtökohdan valossa yllätä, pikemminkin päinvastoin. Kollektiivista lainkäyttöähän tarvitaan juuri silloin, kun vastapuoli ei suostu sovintoon. Tosin monet elleivät suorastaan useimmat kollektiiviset kanteet tosiasiallisesti päätyvät sovintoihin. Sovinnot kuitenkin syntyvät tavallaan oikeudenkäyntien sivutuotteena.

Ryhmäkanne on Suomessa viranomaisen kuluttajaryhmän puolesta ajama kanne: käytännön kokemuksia siitä ei ole. Ryhmäkanteesta on oma lakinsa. Sen sijaan ryhmävalitusta koskevat säännöt ovat hajautetut aineelliseen kuluttajansuojalainsäädäntöön. Myös sen potentiaali on testaamatta, koska vain yksi ryhmävalitus on tehty. Sekin oli tulokseton, mikä johtui osaksi epätyypillisestä käyttökontekstista.[7] Yhteiskanne puolestaan on usean kantajan yhteisellä haastehakemuksella nostama kanne: se on näin käsitteellisesti yksi asia prosessioikeuden systematiikassa. Suomessa yhteiskanne on aina alkuperäinen, koska Suomen oikeus ei tunne niin sanottua asianosaiseksi liittymistä eli mukaantuloa asianosaisena jonkun toisen aloittamaan oikeudenkäyntiin. Muutamissa maissa se taas sallitaan, mikä on johtanut kymmeniä tuhansia kantajia käsittävien ”kannekäärmeiden” muodostumiseen.  Joukkokanteet taas ovat joukko samaan oikeusperusteeseen tukeutuvia erillisiä kanteita normaalisti samassa tuomioistuimessa. Jokaisella joukkokanteella on oma kantajansa ja vastaajansa. Esimerkkejä suomalaisista joukkokanteista ovat äskettäin hovioikeustason ratkaisunsa saaneet asfalttikartellikanteet sekä verkkaista etenemistään käräjäoikeudessa jatkavat raakapuukartellikanteet (tosin tarkkaan ottaen ne eivät ole sellaisia kartellikanteita, joiksi ne on nimetty).

Joukkokanteista on syytä puhua vain, kun niiden ajamisella tai käsittelyllä on jonkinlaista yhteyttä. Esimerkiksi: erilliset kanteet käsitellään yhdessä eli prosessioikeuden jargonin mukaan kumuloidaan taikka kantajat koordinoivat muutoin toimiaan tuomioistuimen ulkopuolella.  Vaikka yhteiskanteen ja joukkokanteen ero näyttää vähäiseltä, sillä on esimerkiksi Suomen oikeudessa aika lailla merkitystä. Yhteiskanne on valmiiksi kokonaisuus, eikä tuomioistuin edes saa pilkkoa sitä osiin. Vain erillinen valmistelu jonkin kysymyksen tai vaatimuksen kohdalla sallitaan: pääkäsittelyn on oltava yhteinen. Sen sijaan joukkokanteita tuomioistuin saa enemmän tai vähemmän vapaasti yhdistellä ja erotella. Samat kanteet voivat tulla ensiksi käsitellyiksi yhdessä, sitten erotetuiksi erillisiin käsittelyihin ja lopulta palata yhteiskäsittelyyn (OK 18:2 ja 6). Muodollisesti tuomioistuimen harkinta on toki lakiin sidottua. Lain käyttämä kriteeri eli viime kädessä prosessiekonominen tarkoituksenmukaisuus on kuitenkin käsitteenä samalla kertaa tilanteeseen sopeutuva ja näkökulmasta riippuvainen. Kannattaa lisäksi huomata, että tuomarin tarkoituksenmukaisuus ei välttämättä ole tarkoituksenmukaista joukkokanteiden asianosaisten silmissä. Tästä voidaan päätellä, että yhteiskanne on kollektiivisen oikeussuojan keinona paljon tehokkaampi kuin joukkokanteet. Yhteiskanne takaa kollektiivisuudesta saatavat edut varsin pitkälle riippumatta tuomioistuimen asenteesta. Mitä tulee säädöspohjaan, yhteiskanne ja joukkokanteet hakevat – toisin kuin ryhmäkanne – perustansa kokonaisuudessaan yleisestä prosessilaista. Tosin myös ryhmäkannetta koskeva erityislaki sisältää yleisen viittauksen siihen, mitä on säädetty riita-asioiden käsittelystä. Ryhmäkannelaissahan on yllättävän niukalti säännöksiä tällaisen kanteen käsittelemisestä.

Pilottikanne on sekin luettu uudessa tutkimuksessa kollektiivisen oikeussuojan välineeksi. Tämä voi ihmetyttää: pilottikanne antaa periaatteessa tulokseksi vain tuikitavallisen kahden asianosaisen oikeudenkäynnin ja heihin rajoittuvan tuomion. Pilottikanteesta ei ole myöskään omaa lakia eikä edes erityissäännöksiä: siihen sovelletaan kaikessa yleisen prosessilain säännöksiä. Tätä lakia kirjoitettaessa pilottikanteita ei ole yleisemmin ajateltu: tosin laadittaessa säännöksiä ennakkopäätösvalituksesta (OK 30a luku) pilottioikeudenkäynnit on muistettiin mainita esimerkkinä uusien säännösten käyttämisestä.[8] Tosin säännökset eivät välttämättä helpota pilottikanteen ajamista eli tuo pikaista ennakkopäätöstä pilottikysymyksestä. Vastapuoli harvemmin antaa lain edellyttämän suostumuksensa tällaiseen valitukseen (OK 30a:1.2). Oma kysymyksensä on, mikä luokitellaan pilottikanteeksi. Käsite on kieltämättä epätarkka, mutta joitakin tuntomerkkejä on löydettävissä. Jotta kannetta voidaan kutsua pilottikanteeksi ja se saadaan liitetyksi kollektiiviseen oikeussuojaan, kanteella on ensiksikin oltava tällainen tarkoitus eli pilottitavoite. Se, että oikeudenkäyntiä käytetään tai aiotaan käyttää hyväksi myöhemmissä kanteissa, ei vielä tee oikeudenkäynnistä pilottioikeudenkäyntiä. Modernille pilottikanteelle ominaista on myös sen järjestäytyneisyys. Pilottikantajalla on säännönmukaisesti tukenaan taustaryhmä. Taustaryhmä antaa kantajalle taloudellista tukea ja asiantuntemusta asian ajamiseen, lievittää oikeudenkäynnistä aiheutuvaa henkistä rasitusta ”moraalisella tuellaan” sekä ottaa joskus taloudellisen riskin, jos oikeudenkäynti päättyy häviöön.

Vaikka kollektiivinen oikeussuoja on uusi teema keskustelussa eikä se käsitteenä ole vielä kotiutunut suomalaiseen oikeuskieleen, ilmiönä se on kaikkea muuta kuin uusi. Yhteiskanteita ja joukkokanteita on ajettu ennenkin, joskaan niistä ei ole käytetty näitä moderneja nimityksiä. Yhteiskanteen edut ovat niin ilmeiset, että osaava lakimies on varmasti aina kirjoittanut yhteisen haastehakemuksen, kun siihen on ollut mahdollisuus, esimerkiksi toimeksianto kaikilta yhteiskantajiksi ryhtyviltä ja tuomioistuimen suostumus yhteisen haastehakemuksen käyttämiseen. Myöskään toisiinsa liittyvät mutta muodollisesti itsenäiset oikeudenkäynnit eivät ole olleet tuomioistuimissa ennenkään. Uutta on vain se, että ensimmäistä kertaa valtamedia on ollut niistä kiinnostunut, uutisoinut tapahtumista sekä välillä ennustellut lopputulostakin.

Pilottikanne modernissa muodossaan on toki innovaatio. Kanteita on tietenkin aina nostettu edullisen ennakkotapauksen luomiseksi, mutta pilottikanteista nykymerkityksessä alettiin puhua vasta 1980-luvun alussa – silloinkin testitapausten (test case) nimellä.[9] Jo tuolloin käsite kytkettiin niin sanottuun ammattimaiseen prosesseeraamiseen. Tällaisia kanteita nimittäin nostivat ne, jotka joko toivoivat vaikuttavansa oikeuskehitykseen ”hyvällä ratkaisulla” tai halusivat saada kannanoton perustavan laatuisessa arvokysymyksessä.[10] Pilottikanteiden saama julkisuus on vaihdellut: jotkut ovat saaneet median huomiota, useimmat kuitenkaan eivät. Uutena tulokkaana ei voida pitää myöskään ryhmäkannetta. Keskustelu siitä virisi Suomessa 1990-luvun alussa, ja monipolvinen lainvalmistelu tuotti vihdoinkin ryhmäkannetta koskevan erityislain. Asia erikseen on, että käytännön kokemuksia tästä kollektiivisen oikeussuojan lippulaivasta ei, kuten edellä todettiin, toistaiseksi ole. Muiden pohjoismaiden ryhmäkannelait ovat sen sijaan saaneet käyttäjänsä, joskin ryhmäkanteita on kaikissa maissa nostettu harvemmin, mitä laskettiin, ja paljon harvemmin, mitä sitä kannattaneet toivoivat.

Kaavio: Kollektiivisen oikeussuojan kannetyypit

3. KANTEIDEN LAKISÄÄTEISET SOVELTAMISALAT JA TOSIASIALLISET KÄYTTÖALAT

Kun kannetyyppejä on useampia, kollektiivista oikeussuojaa hakeva on pakotettu miettimään, mikä soveltuu ”hänen” tapaukseensa. Konkreettisemmin tämä vaatii kannanottoa yhtäältä siihen, mikä on kannetyyppien muodollinen soveltamisala, toisaalta taas sen ratkaisemista, mitä tässä tapauksessa kannattaa käyttää. Kannetyyppien muodollisen soveltamisalan määrää prosessilaki. Erityissäännöksiä kollektiivisista kannetyypeistä ei – poikkeuksena ryhmäkanne – ole, joten myös soveltamisalat määräytyvät prosessilain yleisten säännösten perusteella. Kannetyyppien käyttöalat taas seuraavat tarkoituksenmukaisuutta. Kysymys käyttöalasta pelkistyy kysymykseksi, missä olosuhteissa kollektiivisesta kanteesta saadaan riittävästi hyötyjä verrattuna yksilölliseen kanteeseen (tai kanteisiin)? Vertailuarvioon vaikuttavat selvästikin lukuisat tekijät kuten mukaan lähtevien intressinhaltijoiden määrä, heidän vaatimustensa keskinäinen vaihtelu sekä keskimääräinen yksilöintressi. Kollektiivisen oikeussuojan kilpailuetu on selvästikin suurin, kun intressinhaltijoita on lukumääräisesti paljon ja heidän vaatimuksensa ovat yhdenmukaisia, joko kollektiivisia vaatimuksia (esimerkkinä kieltovaatimus) tai standardisoituja yksilövaatimuksia (esimerkkinä kaavan mukaan määräytyvä rahasuoritus). Intressin suuruuden vaikutus ei sen sijaan ole yksiselitteinen, vaikkakin kollektiivisen oikeussuojan tavoitteeksi katsotaan monesti juuri vähäisten vaatimusten toteuttaminen. Kollektiivinen lainkäyttö toki tukee yhtä hyvin suurten intressien toteutumista.

Toden teolla muodollisen soveltamisalan ongelma aktualisoituu vain ryhmäkanteissa, koska ryhmäkanteen soveltamisala on poikkeuksellisen kapea. Lain säätämistähän edelsi Suomen oloissa poikkeuksellisen riitainen valmistelu. Soveltamisalan määrittely samanaikaisesti kuluttaja-asiamiehen toimivallan, riitaisen oikeussuhteen ja ryhmään kuuluvien intressinhaltijoiden statuksen perusteella leimattaisiin muussa yhteydessä ja arkikieleen turvautuen vaikeuksien kerjäämiseksi. Ehkä onkin ollut onni, ettei yhtään tyhmäkannetta ole vielä nostettu. Ryhmäkanteen erityiset prosessinedellytykset ovat nimittäin niin epämääräiset, että ne tarjoavat loputtomiin aineksia niin todellisille kuin tekaistuillekin kiistoille. Samankaltaisia soveltamisalaongelmia esiintyy myös ryhmävalituksen käyttämisessä, mutta ne tuskin kärjistyvät. Muiden kannemallien kohdalla ongelmat soveltamisalasta jäävät syntymättä. Tämä johtuu siitä, että yhteiskanteet, joukkokanteet ja pilottikanteet ovat yleiskanteita, toisin sanoen käytettävissä kaikissa oikeudellisissa riidoissa. Ainoa selvä soveltamispulma muodostuu siitä, mikä on yhteiskanteen soveltamisala, toisin sanoen milloin intressinhaltijat voivat järjestäytyä yhteiskantajiksi eli käytännössä saavat tehdä yhteisen haastehakemuksen.[11] Sekundäärisiä tulkintakysymyksiä (joita voidaan hyvällä tahdolla kutsua myös ongelmiksi soveltamisalasta) toki syntyy muissakin kannemalleissa. Niissä on kuitenkin yleensä kysymys siitä, missä määrin tällaisten kanteiden kollektiivista luonnetta kyetään tukemaan prosessilain yleisillä järjestelyillä, esimerkiksi milloin joukkokanteet saadaan tai tulee yhdistää, missä määrin kanteita voidaan määrätä lepäämään kunnes prejudisiaalisen vaikutuksen omaava muu kanne on ratkaistu tai pystytäänkö pilottikannetta jouduttamaan julistamalla sen käsittely kiireelliseksi (OK 19:1). Kanteet eivät kuitenkaan kaadu, tulkittiin säännöksiä miten tahansa.

Juridisesta soveltamisalasta on erotettava kysymys siitä, milloin kollektiivisen oikeussuojan kanteita kannattaa käyttää, toisin sanoen milloin intressinhaltijat pääsevät niiden kautta parhaiten oikeuksiinsa. Tämä kannattavuuskysymys on onnistuttu purkamaan osatekijöihinsä, mikä on mahdollistanut suhteellisen selkeiden sääntöjen kehittämisen. Asia erikseen on, että useimmat vaikuttavista tekijöistä ovat ei-oikeudellisia tai ainakin sijoittuu perinteisen tuomioistuin/oikeudenkäynti -maailman ulkopuolelle – mistä taas seuraa, että juristit joutuvat niiden arvioinnissa ylittämään oman mukavuusalueensa.[12] Ryhmäkanne on ehkä helpoin sijoitettava luontaiselle käyttöalueelleen. Jotta tällainen kanne olisi mielekäs, se vaatii ensiksikin suura joukkoa, ryhmän minimikooksi on veikattu  sataa kuluttajaa. Toiseksi heidän vaatimustensa on oltava kompensoivia, esimerkiksi korvausvaatimuksia. Kolmanneksi ryhmän tulee muodostaa vaatimuksiltaan homogeeninen kokonaisuus. Yksilöllisiä, etenkään omaa todistelua kaipaavia vaatimuksia ei toisin sanoen saa olla liikaa. Ryhmän tulee olla paitsi homogeeninen myös kohtuullisen yksituumainen, koska ryhmän hajoaminen oikeudenkäynnin aikana tuo yhtäältä ”prosessuaalista” lisätyötä, toisaalta vie ryhmäkanteelta uskottavuutta. Ryhmäkanteessa suurimpana vaarana on prosessioikeudellinen umpikuja: ellei kannetta käsitellä ryhmäkanteena, asia raukeaa eli palautuu alkutilaansa. Intressinhaltija-kuluttajia tosiasiallinen asema on väliaikana heikentynyt. Kuten monesti on todettu, viiveet ovat myrkkyä kollektiiviselle oikeussuojalle. Tästä kaikesta huolimatta intressinhaltijoille on onnenpotku, jos he saavat kuluttaja-asiamiehen innostumaan ryhmäkanteesta. Heidän vaatimuksiaan tällöin ajaa ainakin periaatteessa asiantunteva viranomainen, joka kykenee tarpeen vaatiessa kantamaan taloudellisen riskin.

Pilottikanteen ajaminen vaatii tavallisesti taustaryhmän löytämistä. Ilman sitä kantaja helposti sortuu tai leimautuu ”oikeustaistelijaksi”. Taustaryhmää taas ei luoda tyhjästä vaan oikeudenkäynnin täytyy kiinnostaa ulkopuolisia joko ideologisista syistä tai pilottituomion oletetun prejudisiaalisen vaikutuksen takia. Pilottiasian on oltava tosiseikoiltaan selkeä, ja sillä tulee olla prejudisiaalisesti toimiva eli käytännössä abstrakti kysymyksenasettelu, tavallisesti laajahko oikeuskysymys. On helppo huomata, että in casu-tyyppiset kanteet, esimerkiksi kantajan sosio-ekonomisista ominaisuuksista riippuvat, eivät kelpaa pilottikanteiksi, koska niiden olosuhteet ovat ainutkertaisia. Pilottikanne on hyökkäävää kollektiivista oikeussuojaa. Vastaajaksi ajautunut intressinhaltija ei hevin saa muutetuksi oikeudenkäyntiä pilottiluonteiseksi, vaikka hän sitä kuinka toivoisi. Kantaja pystyy yleensä estämään tällaiset yritykset, viime kädessä luopumalla vaatimuksistaan. Sen asian, jota pilottikanne koskee, on lopuksi kestettävä aikaa. Esimerkiksi oikeuskysymyksen on oltava tässä merkityksessä pysyvä. Lain tai olosuhteiden muutos ei toisin sanoen saa olla näköpiirissä.

Myös taustaryhmän etu on muistettava. Pilottituomiota odottavat vaatimukset eivät saa kärsiä oikeudellisesta  prekluusiosta, jonka vaaraan pilottikanteen todennäköisesti pitkä käsittelyaika kaikki odottavat vaatimukset periaatteessa altistaa. Aineelliset vanhentumisajat ovat toki enimmäkseen vapaamuotoisesti katkaistavissa, mutta kannemääräajat vaativat jatkokanteiden eli niin sanottujen toisintokanteiden ennenaikaista nostamista.[13] Se taas tuo taloudellisen riskin niiden kantajille, sillä nostetusta oikeudenkäynnistä irtaantuminen tuo mukanaan oman riskinsä kantajalle.  Asianosaisen nimittäin katsotaan hävinneen asiansa, jos hän peruuttaa kanteensa tai jää oikeuteen saapumatta (OK 21:7). Toki kantaja voi laskea sen varaan, että tuomioistuin erityisestä syystä toisin määrää tai että vastaajan kustannukset ovat joka tapauksessa marginaaliset. Oikeudenkäyntihän ei tällaisessa tapauksessa tavallisesti ole edennyt kirjallista valmistelua pitemmälle. Kelpaako kannemääräajan päättyminen pykälän tarkoittamaksi erityiseksi syyksi, on arvailujen varassa. Lain perusteluissa sellaiseksi on laskettu velvoitteen vapaaehtoinen täyttäminen; oikeuskäytännössä erityiseksi syyksi on kelpuutettu asianosaisen tietoon vasta oikeudenkäynnin aikana tullut seikkakin (KKO 2005:59). Ja vihdoin: pilottikanteen vastaajan on myös oltava oikeanlainen vastaaja. Kokemus osoittaa, että pilottikanteita kannattaa käyttää vain maineesta tarkkoja yrityksiä tai julkisyhteisöjä vastaan. Markkinahäiriköt eivät tällaista kanteista välitä.[14]

Yhteiskanne on lähes aina suositeltavin kollektiivikanne, jos prosessilaki vain sen sallii ja intressinhaltijat pystyvät järjestäytymään ajoissa, eli ennen haastehakemuksen tekemistä. Asianosaiseksi liittyminen ei, kuten edellä todettiin, ole mahdollista. Kovin suuri joukko ei kykene sopimaan yhteisestä oikeudenkäynnistä. Kun lisäksi vaatimusten on oltava kohtalaisen samanlaisia, se joukko, joka kokoontuu yhteiskanteeksi, jäänee suhteellisen pieneksi, enintään pariin kymmeneen. Jos joku oudoksuu väitettä, on muistettava, että yhteiskanteen ajaminen vaatii paljon pidemmälle menevää koordinointia kuin esimerkiksi yhden joukkokannejoukon ajaminen. Suuri joukko ei tiiviiseen yhteistyöhön kykene. Tässä suhteessa joukkokanne on armeliaampi: se sietää hyvinkin erilaisen asianajamisen eri kanteissa. Yksi joukkokantaja ei voi tuhota muiden joukkokantajien mahdollisuuksia päästä oikeuksiinsa; yhteiskanteissa se voi hyvinkin onnistua. Joukkokanteiden luontaiseksi käyttöalaksi jäävät suuret joukot, heterogeeniset vaatimukset ja erilainen asianajaminen yksittäisissä asioissa.

Kumulatiivisten kanteiden vahvuuksiin kuuluu, että ne yleensä kykenevät rahoittamaan itse itsensä. Joukkokanteissa on tavallisesti ollut niin paljon osanottajia, että oikeudenkäynnin alkuvaihe pystytään rahoittamaan niin sanotuilla liittymismaksuilla. Molemmat kannemallit tuovat rahoitukseenkin mittakaavaetuja: kymmenen joukkokanteen ajaminen maksaa vähemmän kuin kymmenen erillisen oikeudenkäynnin yhteenlaskettu asianajo. Maksimisäästö saadaan aikaan niin sanotulla asianajollisella personaaliunionilla eli sillä, että sama asianajaja tai muu lakimies edustaa kaikkia kantajia. Asianajajat voivat lisäksi suostua tehtävään tulospalkkioehdoilla. joten ongelma omien kustannusten rahoittamisesta poistuu päiväjärjestyksestä koko oikeudenkäynnin ajaksi. Todellinen riski eli tappiosta seuraava vastuu vastapuolen oikeudenkäyntikuluista aktualisoituu vasta vuosien, ehkä vuosikymmenten päästä. Kun se ositetaan suurelle kantajajoukolle, kantajakohtaiset kustannukset ovat kestettävissä, vaikka vastaajan lasku olisi rahamääräisesti suurikin. Kumulatiiviset kanteet eivät myöskään tarvitse taustaryhmää. Toki siitä on hyötyä esimerkiksi asianajamisessa sekä yleisen mielipiteen puolelleen voittamisessa.

Yllättävää kylläkin kumulatiiviset kanteet eivät myöskään välttämättä edellytä suosiollista voittoennustetta, Yhteiskanne tai joukkokanteet voidaan hyvinkin nostaa, vaikka lopputulos  on epävarma tai asia näyttää jopa häviöön tuomitulta. Yhteinen toiminta keventää siinä määrin henkistä kuormaa ja taloudellista riskiä, että tällainen kanne saatetaan nostaa tukemaan uudistusvaatimuksia, hankkimaan huomiota aatteelliselle agendalle tai vaikkapa vain terapeuttisessa tarkoituksessa, esimerkiksi purkamaan subjektiivisia vääryyskokemuksia. Puukartellikanteiden some-keskustelusta päätellen osalla kantajista näyttää olleen tämän tyyppisiä motiiveja päätökselleen nostaa kanne. Kaikkea asianosaisten toimintaahan ei muutoinkaan voi selittää taloudellisella rationaalisuudella.

Jos ajatellaan vastaajaa, hänen kannattaa pelätä joukkokanteita. Ne ovat kaikkein vaarallisimmat, vaikka paradoksaalisesti ryhmäkannetta pelätään eniten. Ryhmäkanteella, yhteiskanteella ja pilottikanteella on kuitenkin loppunsa: jossain vaiheessa asiat saavat oikeusvoimaisen ratkaisunsa, eikä uusia kanteita enää tule samasta asiasta.[15] Sen sijaan joukkokanteet muistuttavat, kuten ihmisoikeuslähtöisessä keskustelussa on todettu, antiikin tarujen Hydra –hirviötä. Yhden oikeudenkäynnin voittaminen ei riitä, koska uusia kanteita pannaan koko ajan vireille. Uusissa oikeudenkäynneissä vastaajan puolustautuminen on aina vain vaikeampaa, koska uudet kantajat ottavat opikseen niistä kokemuksista, joita aikaisemmissa tappiollisissa oikeudenkäynneissä on kertynyt. Uusia kanteita ajetaan toisin sanoen aina vain taitavammin. Viisaat joukkokantajat pitävätkin tätä kannepainetta keinotekoisesti yllä hajottamalla kanteensa ajallisesti. Tilanne ei näin pääse koskaan rauhoittumaan. Tällöin voidaan laskea sen varaan, että ennemmin tai myöhemmin vastaajan kärsivällisyys tai voimavarat loppuvat – ja se suostuu sovintoon.

Mikäli intressinhaltija asettaa tavoitteekseen vastapuolen pakottamisen sovintoon, hänen kannattaa nostaa joko pilottikanne tai joukkokanne. Pilottikanne ehkä pelottaa vastaajaa, joka suostuu sovintoon estääkseen vahingollisen pilottituomion. Tosin joukkokanteistakin joku osa päätyy kokemusperäisesti sovintoon. Ryhmäkanne ja yhteiskanne taas vaativat kokonaisvaltaista sovintoa, jossa mukana ovat kaikki ryhmäläiset ja yhteiskantajat. Vastapuoli ei taas välttämättä halua sopia kaikkia vaatimuksia vaan hakee sovintoa niihin vaatimuksiin, jotka ovat selviä ja jotka näin tulisivat mahdollisessa tuomiossa vahvistetuiksi.

4. ENNUSTAJAN OSA ON VAIKEA

Ennustukset kollektiivisen oikeussuojan kehityksestä vaihtelevat. Yhtäältä epäillään, saako tällainen oikeussuoja kannatusta oikeuspolitiikan päättäjiltä. Toisaalta myöntäväkään vastaus ei vielä ratkaise sitä, rakennetaanko kollektiivisen oikeussuojan järjestelmät perinteisen oikeudenkäynnin vai vaihtoehtoisen riidanratkaisun varaan. Kolmaskin tie on saanut kannatusta kansainvälisessä keskustelussa. Huonot käyttäjäkokemukset kollektiivisista oikeudenkäynneistä on tulkittu merkeiksi evoluutiosta, joka vie oikeudenkäynnistä aineelliseen sääntelyyn ja sen toteutumista valvoviin julkisiin asiamiehiin.[16] Tulevaisuus kollektiivisessa oikeussuojassa kuuluisi siis asiamiesjärjestelmälle, jota on ollut tapana väheksyä yksilöllisen oikeuksiin pääsyn näkökulmasta.[17] Keskittymistä kompensoivaan kollektiiviseen oikeussuojaan on sitäkin pidetty strategisena virhearviona. Tämä on osaksi totta: kompensoivan oikeussuojan saavutukset eivät vakuuta innokastakaan asianharrastajaa. Oikeudenkäynnit kestävät loputtomiin ja ovat kalliita. Selvää on sekin, että epäkohdista päästään eroon, kun ajatus kompensoinnista unohdetaan, toisin sanoen tavoitteena on preventiivinen oikeussuoja.[18] Yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta tällainen perusratkaisu ei toteuta. Sehän ottaa lähtökohdaksi, että kaikkia aineellisen lainsäädännön takaamia oikeuksia ei toteuteta eikä voidakaan toteuttaa. Reilu peli kylläkin vaatisi tämän tunnustamista – ja toteuttamiskelvottomien oikeuksien poistamista lainsäädännöstä.

Valtavirtaisessa tutkimuksessa luotetaan kollektiiviseen oikeussuojaan. Se tarjoaa toistaiseksi uskottavimman ratkaisun oikeuksiin pääsemisen ongelmaan. Maailma on otettava sellaisena kuin se on: hyvät asiat eivät toteudu itsestään, valistus, aineellinen sääntely ja valvonta tehoavat kaikkein heikoimmin niihin, jotka erityisesti tulisi saada toimimaan lakien mukaisesti. Kollektiivinen oikeussuoja täydentää erinomaisesti vaihtoehtoista riidanratkaisua, käytännössä institutionaalista sovittelua. Kuten alussa huomautettiin, sovittelu ei ole viisastenkivi oikeudellisessa konfliktinhallinnassa. Kaikkia riitoja ei  saada sovituksi, koska toinen riitakumppani ei halua niitä sopia. Sovinnosta kieltäytyminen taas johtuu siitä, että kiistojen sopiminen ei ole vastapuolen kokonaisedun mukaista. Toisaalta yhtälö, jossa vastakkain on ylikorkea oikeudenkäyntikynnys ja kansalaisten lisääntyneet oikeudenmukaisuusodotukset, ei sekään ole hyväksi. Vaikka moraaliarvot unohdettaisiinkin, oikeusjärjestys on vaarassa marginalisoitua, kun tai jos lain mukainen käyttäytyminen on toimijan omantunnon varassa. On toki myönnettävä, että sovittelumekanismit ja toimiva kollektiivinen oikeussuojakaan eivät edes yhdessä tuo kaikille oikeutta, mutta tällainen uudistus on joka tapauksessa melkoinen askel sitä kohti. Mikään lainkäyttöjärjestelmähän ei voi taata kaikkien oikeuksien täydellistä toteutumista.

Megatrendiksi yltääkseen kollektiivisen oikeussuojan on ensiksi ylitettävä ennakkoluulojen muuri. Tällaista oikeussuojaa tarvitaan tavallisesti pienehköjen massavaatimusten toteuttamisen. Moniin oikeusjärjestyksiin on kuitenkin sisäänrakennettuna vähäintressisten vaatimusten väheksyntä, ne ovat ”bagatelliasioita”, joihin ei pitäisi hukata tuomioistuinten kallisarvoista aikaa. Pohjoismaat eivät ole tässä suhteessa poikkeus. Tuomioistuimet itsekin haluavat päästä ratkaisemaan isoja ja tärkeitä asioita: monesti valitellaan, että liike-elämän kiistat (joita pidetään lähtökohtaisesti tällaisina) päätyvät valtiollisen lainkäytön sijasta välimieslainkäyttöön.[19] Taustalla häämöttää roomalaisen oikeuden maksimi ”de minimis non curat prætor”, ”laki ei välitä pikkuasioista”. Tosin kollektiivisen lainkäytön tyyppitilanteessa logiikka pettää pahemman kerran. Yksittäinen sadan euron vääryys, jonka kuluttaja A kokee, voi toki olla vähäteltävissä, mutta kun tällaisia vääryyksiä on sata tuhatta, vääryydellä alkaa olla jo yhteiskunnallista merkitystä. Preetorin on välitettävä siitä. Kaiken kaikkiaan puhuminen bagatelliasioista tai pikkuasioista on oikeastaan orwellilaista uuskieltä. Ilmaisu välittää piilokäsityksen, etteivät tällaiset asiat oikeasti olekaan huomion arvoisia. Tällaisia vaatimuksia esittävät ovat näin ollen kverulanttimaisia ”oikeustaistelijoita”, eräänlaisia lainkäyttömarkkinoiden markkinahäiriköitä, jotka on saatava alistumaan kohtaloonsa.

Toki voidaan myöntää, että lainkäyttöjärjestelmässä päädytään lopulta kysymään, millainen oikeuden on arvoiltaan tai spesifisemmin euromäärältään oltava, jotta järjestelmä tukee sen toteutumista.[20] Tai vielä perustavamman laatuisesti: autetaanko ihmisiä pääsemään vähäisiin oikeuksiinsa vai estetäänkö se, että joku tekemällä vähäisiä oikeudenloukkauksia kerää omaisuuksia? Access to justice –ajattelu lähtee ensimmäisestä vaihtoehdosta, mutta samalla myönnetään ajattelun osittainen epärealistisuus, kun yksilölliset vääryydet ovat hyvin pieniä. Jos esimerkiksi yksittäisen kuluttajan kärsimä vahinko on vain muutama euro – ääritapauksissa muutama sentti – yksilöllinen kompensaatio korvataan sillä, että palautettava määrä ohjataan kuluttaja- tai kansalaisjärjestöille. Ne voivat rahoittaa palautuksella toimintaansa, esimerkiksi uusien joukkokanteiden nostamista. Vaikkakaan tällainen hyödyn ”konfiskointi” ei toteuteta aitoja access to justice –tavoitteita, se toteuttaa sosiaalista oikeudenmukaisuutta. Esimerkiksi cy-prės –metodi sekä fluid recovery –mekanismi (jossa tulevat kuluttajat saavat kompensaation) ovat tämän logiikan sovelluksia, Ne eivät saata vahinkoa kärsineitä oikeuksiinsa mutta riistävät vahingon aiheuttajalta sen hyödyn, jonka tämä on toiminnallaan saanut. Lainsäätäjä ja valvova viranomainen saattaa pitää tällaista konfiskointia jopa parhaana ratkaisuna. Kaikki oikeudenloukkauksia kärsineet eivät koskeen tule tuomioistuimiin esittämään vaatimuksiaan. Vahvat toimijat hyötyvät ihmisten rationaalisesta apatiasta, kehitti lainsäätäjä miten toimivia oikeussuojamekanismeja tahansa.

Aseeksi peitota kollektiivista oikeussuojaa kelpaa myös yksilöllisen oikeussuojan eetos. Se on vahva kaikissa mannermaisissa oikeusjärjestyksissä, historiallisista syistä ehkä erityisen vahva Suomessa. Yksilöllisen oikeussuojan eetos taipuu mieleen tarttuviksi iskulauseiksi tyyliin ”oikeudenmukaisuutta ei voida tuottaa teollisesti, metritavarana”.[21] Jos  eetoksen vaatima jokaisen vaatimuksen tunnontarkka tutkinta ja asianosaisten määräämisvallan kunnioittaminen siirretään täysimääräisinä kollektiiviseen oikeussuojaan, jokseenkin kaikki kollektiivisen oikeussuojan edut menetetään. Meidän on toisin sanoen myönnettävä, että kollektiivisen oikeussuojan hintana on jonkinlainen yksilöllisyyden menetys, massaluonteisia korvausvaatimuksia ajatellen joko vaatimusten yhdenmukaistuminen tai korvauksien määrien arviointi.

Tällä hetkellä näyttää siltä, että ideologioiden taistelu on ainakin Euroopassa päättynyt kollektiivisen oikeussuojan voittoon. Kahakointi on siirtynyt siihen, miten suoja toteutetaan. Siinä taas ensimmäinen askel tuntuu olevan ihmisten rohkaiseminen hakemaan myös ”pieniä” oikeuksiaan (’low-value claims’). Pelkkä rohkaiseminen on tietenkin hyödytöntä ja jopa vaarallista, jos oikeusjärjestys ei tarjoa keinoja pienten oikeuksien toteutumiseen. Kuinka vaarallinen oikeusjärjestykseen muodostuva oikeusturvavaje on, on keskusteluteema sinänsä. Jotkut katsovat sen järkyttävän lain legitimiteettiä, jotkut luottavat siihen, että valtaosa ihmisistä ei välitä pienistä vääryyksistä tai ainakin alistuu nykytilaan luonnonlain kaltaisena välttämättömyytenä.[22] Joku ehkä sanoisi, että paljon riippuu oikeuskulttuurista. Legalistiset ja litigaatiohenkiset oikeuskulttuurit sietävät vähemmän oikeuksien toteutumattomuutta kuin ne kulttuurit, jossa lailla ei ole koskaan ollut tällaista asemaa. Jos näin on, suomalaisen oikeuskulttuurin sietokynnys ei olisi kovin korkea.

5. LOPUKSI

Tätä vuosisataa kutsutaan toisinaan ”prosessioikeuden vuosisadaksi”.  Vaikka nimitys kuulostaa ylimitoitetulta, sillä on perusteensa. Viime vuosisataa leimasi jälkikäteen ajatellen sinisilmäinen luottamus lainsäätäjän valtaan: hyvä laki toteutti itse itsensä, kun toimijat vain saivat tietää lain sisällöstä. Piittaamattomuus laista johtui tietämättömyydestä, ja asia korjautui valistuksella. Niinpä aineellinen lainsäädäntö ladattiin täyteen hyviä asioita eli erilaisia oikeuksia. Samalla tavalla luotettiin myös sopimuksiin. Jos sopimus vain maltettiin kirjoittaa kunnolla, ristiriidat sen toteuttamisella vältettiin. Ihmisellä on kuitenkin luontainen taipumus tulkita sopimuksia ja lakeja parhain päin. Omalle edulle on helppo löytää tuke lain ja sopimuksen sanamuodoista, sitä helpommin, mitä pyöreämpiä ja epämääräisempiä ilmauksia on käytetty. Ja monesti halu noudattaa lakia ja sopimuksia korreloi yksinomaan siihen, mikä haitallisia seuraamuksia noudattamatta jättämisestä tulee olemaan. Täydellisinkin aineellinen lainsäädäntö tarvitsee tuekseen lainkäyttöjärjestelmän, joka viime kädessä tuo ihmiset heidän oikeuksiinsa.

Nimitys ”prosessioikeuden vuosisata” on oikea myös tavanomaisemmassa mielessä. Viime vuosikymmeniä on leimannut vaihtoehtoisen riidanratkaisu nousu. Liikettä on kutsuttu oikeutetusti megatrendiksi, koska se on käsittänyt koko Euroopan ja muuttanut ajattelua perustavasti. Seuraavat megatrendit ovat jo näköpiirissä. Digitalisaatio – eli niin sanottu sähköinen oikeudenkäynti – mullistaa jokseenkin varmasti perinteisen oikeudenkäyntikonseptin. Verkkovälitteinen riidanratkaisu (tunnetaan akronyymillä ODR) korvaa henkilökohtaisen läsnäolon, joka tunnetusti sekä maksaa että hidastaa. Innokkaimmat visioivat jo tulevaisuutta, jossa keinoälysovellukset ottavat hoitaakseen yksinkertaisimmat riita- ja rikosasiat.[23] Näin tuomareiden työpanos on maksimaalisesti käytettävissä ”oikeiden” asioiden ratkaisemiseen. Myös kollektiivinen oikeussuoja tulee lähivuosina iskemään Suomeen täydellä voimallaan, jos Euroopan unioni pysyy koossa.

Aika näyttää, tuleeko kollektiivisestakin lainkäytöstä vaihtoehtoisen riidanratkaisun kaltainen megatrendi vai ainoastaan ohimenevä muoti-ilmiö. Tutkimuksessa kollektiivinen lainkäyttö voi hyvinkin päästä megatrendiksi. Tutkimusaiheena se on kiinnostava ja houkuttelevan edistyksellinen. Lainkäytön arkipäivässä se tuskin näkyy paljoakaan. Pohjoismaiset yhteiskunnat ovat perinteisesti oikeudenkäyntiaversiivisia (jos käytetään muotisanaa) ja viranomaisten toimiin luottavia, eikä civil law –maissa yleensäkään ole kollektiivista lainkäyttöä suosivia olosuhteita. Rangaistuksenluonteisia korvauksia ei tunneta, hävinnyt maksaa –periaate on pääsääntö useimmissa maissa, tulospalkkioehtoisiin toimeksiantoihin halukkaita lakimiehiä on harvassa, tehokas discovery –instituutio ei helpota todistelua ja niin edelleen.

Kävi miten tahansa, kollektiivinen oikeussuojaa ei civil law-maissa muodosta yrityksille sellaista uhkaa kuin Yhdysvalloissa. Tosin sielläkin uhkakuvat ovat pikemmin kuvitteellisia kuin reaalisia, sillä kollektiivisen oikeussuojan, tyyppiesimerkkinä ryhmäkanteen, villit vuodet ovat jo ohitse. Prosessilain tiukennuksilla kanteiden nostamista on merkittävästi vaikeutettu. Oikeudenkäynnillä uhkaaminen ei sekään ole kollektiivisen lainkäytön tuoma uusi ongelma. Uhkaaminen yksilöllisellä oikeudenkäynnillä on verrattomasti tavallisempaa; sitä taas on esiintynyt niin kauan kuin tuomioistuimia ja oikeudenkäyntejä on ollut! Vaikka asioista voi toki olla perustellusti eri mieltä, tuskin kukaan uskaltaa julkisesti väittää, että niin sanotuissa pienissä asioissa ihmisten ei tarvitse päästä oikeuksiinsa. Jos ajatellaan yritysten kyseenalaisia toimintatapoja, kollektiivinen oikeussuojaa karsii niitä ehkä vielä tehokkaammin kuin kuluttajansuojaviranomaiset tai elinkeinoelämän itsesääntelyelimet, esimerkkinä liiketapalautakunta, joka on tämän juhlajulkaisun kohteena. Joku ehkä sanoisi, että reilu kilpailu vaatii näitä kaikkia, jotteivat epäeettisesti toimivat yritykset eli niin sanotut markkinahäiriköt saa kilpailuetua suhteessa pelisääntöjä noudattaviin yrityksiin.


[1] Tuomioistuinlaitoksen kehittämiskomitean mietintö. KM 2003:3 s. 207-210.

[2] Ervasti, Kaijus – Nylund, Anna : Konfliktinratkaisu ja sovittelu. EDITA. Helsinki 2014 s. 51-61.

[3] Tätä kutsutaan eufemistisesti strategiseksi käyttäytymiseksi, ja siihen syyllistyvät taloudellisesti vahvat toimijat, notorisesti määräävässä markkina-asemassa olevat yritykset ja julkisyhteisöt. Ks. lähemmin Koulu, Risto: Kaupallisten riitojen sovittelu. EDITA 2006, s. 255.

[4] Luku on lainattu niistä raakapuun ostamista koskevista kartellikanteista, joita Helsingin käräjäoikeus parhaillaan käsittelee. Ks. Koulu, Risto : Yhdessä vai erikseen ? – kollektiivisen lainkäytön lupaus. COMI. Helsinki 2017. s. 197.

[5] Itsestään selvänä onkin pidetty, että kollektiivinen lainkäyttö on hidasta. Kollektiivisen oikeussuojan prosessit voivat kestää vuosikymmeniä. Syntyvä viive onkin kollektiivisen oikeussuojan pahin rakenteellinen heikkous. Sille on äärimmäisen vaikea keksiä vastalääkettä, koska kollektiivinen lainkäyttö johtuu monista toimijoista ja itse menettelyn monivaiheisuudesta. Rakenteellista ja näin väistämätöntä viivettä pahentaa vastapuolen taipumus strategiseen käyttäytymiseen, toisin sanoen pyrkimys siirtää oikeudenkäynnin ratkaisu mahdollisimman pitkälle tulevaisuuteen. 

[6] Ks. kokonaiskuvasta Koulu: Yhdessä vai erikseen? s. 33-41.

[7] Koulu: Yhdessä vai erikseen? s. 257.

[8] Koulu: Yhdessä vai erikseen? s. 291.

[9] Amerikkalaisten esikuvien vaikutuksesta pilottikanteita ajateltiin keinona, jolla saataisiin aikaan oikeudellisia muutoksia ”köyhien” hyväksi. Samalla toivottiin enemmän tai vähemmän peitellysti, että niiden ajamiseen tarvittavaa osaamista saataisiin yliopistoyhteisöistä. Näin Nousiainen, Kevät: Lakimieskäytännön innovaatiot – kokemuksia USA:sta ja eräistä muista maista. Oikeus 1982 s. 230.

[10] Näin Tala, Jyrki – Alander, Helena : Riita-asiat tuomioistuimessa. Yleisten tuomioistuinten rooli yksityisoikeudellisten riitojen ratkaisemisessa. Oikeus 1990 s. 340.

[11] Koulu: Yhdessä vai erikseen? s. 166.

[12] Tutkimuksessa on havaittu korrelaatio talousjärjestelmän ja ryhmäkanneaiheiden (mistä nostetaan ryhmäkanteita) välillä. Kehitysmaissa ryhmäkanteet koskevat tavallisesti ympäristöä ja ”sosiaalisia” kysymyksiä, teollisuusmaissa taas kuluttajansuojaa, sijoittajansuojaa ja markkinataloudellisia kysymyksiä. Kummassakaan kategoriassa ei, vastoin teoreettisia odotuksia, ole paljoa työsuhteisiin liittyviä ryhmäkanteita. Tätä on ihmetelty, ja selitykseksi on tarjottu sitä, että työmarkkinoilla on omat kollektiiviset oikeussuojamekanisminsa. Ks. Hodges, Christopher : What Are People Trying to Do in Resolving Mass Issues, How Is It Going, and Where Are We Headed?. Annals, AAPSS, 622, March 2009 ss. 330-345. Selitys tuntuu ainakin ensi silmäyksellä vakuuttavalta. Ks. esimerkiksi Koulu, Risto – Turunen, Santtu : Välimiesmenettely työriitojen ratkaisukeinona. COMI. Helsinki 2012 s. 53.

[13] Kanne on siis pakko panna vireille odottamaan pilottikanteen ratkaisua. Jos se on vastainen, kanne peruutetaan, jos taas myönteinen, asiaa ryhdytään vakavissaan ajamaan.

[14] Näin Hodges 2009 s. 340.

[15] Eurooppalaisessa keskustelussa ryhmäkanteen oikeudenkäyntejä lopettava vaikutus on jäänyt huomaamatta. Esimerkiksi Yhdysvalloissa ryhmäkanteen edut vastaajayrityksille ovat olleet viime vuosina esillä. ”In practice, parties in the United States, with the approval of the courts, have gone to considerable lengths to use class actions to terminate all future litigation arising out the same facts.” Näin Hensler, Deborah R. : The Globalization of Class Actions: An Overview. Annals, AAPS 622 March 2009 s. 7-29. Tällainen tehokas estävä vaikutus kylläkin edellyttää sekä opt out-mallia että laajaa res judicata-vaikutusta. Niillä taas ei tunnut olevan jatkossakaan sijaa eurooppalaisissa sovelluksissa. Näin ryhmäkanteen funktio jäänee Euroopassa yksipuoliseksi: se on kantajaryhmän oikeutta.

[16] Näin Hodges, Christopher – Voet, Stefan : Delivering Collective Redress in Markets: New Technologies. www.fljs.org (käynti 7.4.2017).

[17] Koulu: Yhdessä vai erikseen? s. 59.

[18] Logiikka tuo mieleen anekdootin siitä, miten suojatiellä tapahtuvat liikenneonnettomuudet saataisiin vähenemään. Valtaosa jalankulkijoistahan loukkaantuu suojatietä ylittäessään. Niinpä suojatieonnettomuudet saadaan vähentämään vähentämällä suojateiden määrää. Tätä tarkoittava ehdotus on tapana sijoittaa Ruotsin liikenneministerin suuhun.

[19] Tosin kysymyksiin, mitä sitten pidetään ”tärkeänä” asiana, tulee harvemmin perusteltuja vastauksia. Tämä ei ole ihme, sillä asian tärkeys on katsojan silmässä. Tärkeyden sumeilematon samastaminen riitaintressin euromäärään tuskin saa sekään laajempaa kannatusta lakimieskunnalta.

[20] Hodges (2009 s. 336) pelkistää oikeuspoliittisen valinnan melko provokatoriseen kysymykseen: “How many people a defendant has to wrong to be worth doing something?” Access to justice –ajattelussa vastausta ei tarvitse kauan miettiä – yksikin vääryyttä kärsinyt riittää siihen, että jotain on tehtävä!

[21] Nuotio, Kimmo : Oikeuden toteutumisesta monimutkaistuvassa yhteiskunnassa. Lakimies1996 ss. 1019-1035. Omassa asiayhteydessään iskulause kylläkin korosti valtiovallan velvollisuutta huolehtia oikeuksien toteutumisesta yhä pirstaleisemmassa maailmassa. Menettelyn nopeus ja halpuus ei saisi vaarantaa asianosaisten oikeusturvaa. Tosin nykykäsitys on hieman toinen. Kohtalaisen oikea ratkaisu nopeasti on parempi kuin hieman aineellisesti oikeampi ratkaisu pitkällisen ja kalliin oikeudenkäynnin jälkeen.

[22] Ks. Wagner, Gerhard : Collectice Redress – Categories of Loss and Legislative Options. Law Quarterly Review Vol. 127 (2011) ss. 55-82. Hän näkee kenties vahvimmin nykytilan uhkana legitimiteetille. Totta on, että luottamuksen merkitystä on kiistelty. Julkisten instituutioiden ei tarvitse nauttia jatkuvaa varauksetonta kansalaisten enemmistön luottamusta. Yksimielisiä oltaneen kuitenkin siitä, että ”laajaa ja vahvaa epäluottamusta” kuvaava kansalaisarvio on ”aina vakava asia”. Näin Tala, Jyrki : Luottamus tuomioistuimiin – mitä se on ja tarvitaanko sitä lisää? LM 2002 ss. 3-33.

[23] Koulu, Riikka: Disintegration of the State Monopoly on Dispute Resolution. How Should We Perceive State Sovereignty in the ODR Era? International Journal of Online Dispute Resolution IODR 2014 (1) 2 s. 125-149.