”Syyllinen” hakusessa

,

Keskustelu oikeudenkäyntien hinnasta avartuu. Sunnuntaina (7.2.2021) Helsingin Sanomien Mielipide-palstalla julkaistiin Risto Koulun laajahko kirjoitus ”Kuka on syyllinen oikeudenkäyntien kalleuteen?”.

Kirjoitus alkuperäisessä muodossaan löytyy tämän kirjoituksen alta.

Yleensä myös kirjoittaja saa mielipiteestään palautetta. Näin kävi myös tässä tapauksessa. Ensikommentit osoittavat, miten vaikea on luopua ”teoriasta”, jonka mukaan oikeudenkäyntien kalleus johtuu yksinomaan liikaa laskuttavista asianajajista. Teoria kieltämättä koukuttaa, koska se tarjoaa samalla helpon ja yksinkertaisen vastauksen monimutkaiseen ongelmaan. Huolet oikeudenkäynnin kustannuksista ja pilviin kohonneesta oikeudenkäynnin kynnyksestä kun katoavat agendalta, kunhan asianajajat vain saadaan jollain konstilla tekemään työnsä halvalla tai mieluummin ilmaiseksi.

Myöskään juristit eivät ole niin immuuneja teorian houkutukselle, mitä kuvittelisi.  Populismilla on sijansa myös oikeuspoliittisessa keskustelussa. Kohtuuton tuntilaskutus tai laskutus haamutunneista eivät nimittäin ole todellisia ongelmia. Niihin voidaan puuttua nykysinkin välinein tehokkaasti, ja varmaan valtaosassa puututaankin. Todellinen ongelma muodostuu työtunneista, jotka on todella tehty, jotka on hinnoiteltu kohtuullisiksi ja jotka ovat olleet oikeudenkäynnissä tarpeellisia. Kuka ne maksaa? Toki voidaan sanoa, että kustannukset saavat olla korkeatkin, kunhan asianosaisilla on käytössä monipuoliset rahoituskeinot. Ne Suomesta puuttuvat, eivätkä muutkaan pohjoismaat ole mitenkään edistyksellisiä esimerkkejä. Suomi sijoittuu kuitenkin tässä suhteessa kansainvälisessä vertailussa sarjaan ’patavanhoilliset’.

Risto Koulu


KUKA ON SYYPÄÄ OIKEUDENKÄYNTIEN KALLEUTEEN?

Keskustelu oikeudenkäyntien kalleudesta ottaa taas uusia kierroksia (mielipide 2.2.2021 : ”Tuomareille keinot puuttua oikeudenkäyntikuluihin”). Keskustelu on kuitenkin jälleen vääristynyttä. Se ei ehkä ihmetytä, koska helppoja vastauksia ei ole. Totta on, että oikeudenkäynnit ovat kalliita. Yksimielisiä ollaan myös siitä, että valtaosa oikeudenkäyntien kustannuksista johtuu oikeudenkäynnin ammattilaisten eli asianajajien laskuista. Vähänkin monimutkaisemmissa asioissa laskut nousevat suuriksi. Syyllinen kustannusten karkaamiseen tuntuu löytyvän läheltä: syyllisiä ovat ahneet asianajajat, jotka laskuttavat liikaa tai olemattomista haamutunneista. Viime aikoina syyllisten penkille on myös otettu tuomarit, jotka eivät riittävän jämäkästi pidä kustannuksia kurissa. Pääsyyllinen on sen sijaan päässyt kuin koira veräjästä. Oikeudenkäynnin rakenne, hienommin oikeudenkäynnin arkkitehtuuri, on lainsäätäjän kynästä, vastoin yleistä käsitystä asianajajat eivät ole sitä omasta päästään keksineet.

Oikeudenkäynnin rakenne vaatii paljon työtunteja ja, mikä pahinta, nimenomaan asiantuntijan työtunteja. Asiantuntijan työ taas on kallista, oli tekijä arkkitehti, lääkäri, asianajaja tai vaikka koristemaalari. Jos oikeudenkäynnin kustannuksia halutaan aidosti laskea, asiantuntijalta meneviä työtunteja on vähennettävä tai asiantuntijatyöstä on luovuttava. Halvimmalla toki päästään, kun asianosaiset ajavat itse asiaansa. Tällöin palkkiot jäävät kokonaan pois, ja kustannukset putoavat vähintään kahdella kolmasosalla. Nykymuotoisessa oikeudenkäynnissä omatoiminen asianajaminen on kuitenkin tuhon tie. Osuvan sanonnan mukaan maallikko niukin naukin ”pärjää” oikeudenkäynnissä, hän vain häviää asiansa. Oikeudenkäyntiä voidaan tietenkin yksinkertaistaa, jolloin omatoiminen asianajaminen helpottuu.

Ajatus ei ole uusi eikä mullistava. Sitä on kevennetyn oikeudenkäynnin nimellä ehdoteltu Suomessakin kohta kolme vuosikymmentä. Ehdotukset on torjuttu suoralta kädeltä eri verukkein, edes vakavaan pohdintaan sen potentiaalista ja toteuttamisesta ei ole päästy. Muitakin keinoja kustannusten hillitsemiseen on: niitä on tuotu tutkimuksessa, ja useimmista on kokemuksia muista maista. Keinot ovat kylläkin sinänsä osaratkaisuja, mutta yhdistettyinä niillä on kumuloituva vaikutus. Myöskään nämä keinot  eivät ole nousseet esiin. Julkisesta keskustelusta päätellen kukaan ei Suomessa ole niistä kuullutkaan.

Ulkopuolinen ei voi välttyä vaikutelmalta, että muutosta oikeudenkäynnin kustannuksiin halutaan mutta mitään ei oikeastaan haluta muuttaa. Yhtälö on mahdoton. Keskustelu asianajajien (väitetyistä) kohtuuttomista palkkioista on viihteellistä mutta ei rakentavaa. Asiaa ei mitenkään edistä se, että asioista perillä olevat tahot lähtevät mukaan populistiseen vastakkaisasetteluun. Oikeuspoliittiselta keskustelulta on vaadittava rehellisyyttä ja ikävien tosiseikkojen tunnustamista: tällä hetkellä pallo on oikeusministeriöllä, jonka tulisi käynnistää ainakin vakava selvityshanke. Siinä tulisi olla mukana kaikki intressitahot.

Risto Koulu

prosessioikeuden professori emeritus (Helsingin yliopisto)

Riitasijoitustako suomeen?

, ,

Helsingin Sanomat 1.2.2021: ”Riitasijoittajat saapuivat Suomeenkin”

Uutinen yllätti monet lukijat, tosin ei niinkään siksi, että itse asia olisi uusi. Päinvastoin niin sanottu oikeudenkäyntien sivullisrahoitus on hallinnut viime vuodet kansainvälistä keskustelua. Sekään ei ole ihme. Kun julkisessa oikeusavussa kaikkialla säästetään, oikeusturvavakuutus ei missään täytä siihen ladattuja toiveita eikä asianosaisilla ole rahaa sen enempää kuin ennenkään, vaikka oikeudenkäynnin kustannukset ovat monessa maassa nousseet, oikeudenkäynneille on saatava uusi rahoittajataho. Uusi rahoittaja löytyy kaikkein helpommin sivullisista, jolloin valtiontalous välttyy rasitukselta ja tuomioistuin vaivannäöltä. Oikea yllätys sen sijaan on, että yksi sivullisrahoituksen muoto, niin sanottu kaupallinen sivullisrahoitus, näin nopeasti ulottuu Suomeen. Tutkimuksessa on arveltu, että Suomi on aivan liian pieni markkina-alue erikoistuneelle rahoitusmuodolle. Samalla on myönnetty, että suomalainen asianosainen voi törmätä siihen ulkomaisissa oikeudenkäynneissään, jos vastapuoli sitä käyttää.

Sivullisrahoituksessa sivullinen, kaupallisessa rahoituksessa tavallisesti sijoitusrahasto, maksaa oikeudenkäynnin kustannukset asianosaisen puolesta. Jos rahoitus on riskirahoitusta, rahoittaja saa osuuden oikeudenkäynnillä voitetusta määrästä. Lisäksi rahoittaja tavallisesti pidättää itsellään myös oikeuden siihen korvaukseen oikeudenkäyntikuluista, jonka hävinnyt vastapuoli maksaa. Jos oikeudenkäynti hävitään, sijoitus on menetetty.  Sivullisrahoitus voi olla myös velaksiantotyyppistä, jossa rahoittaja saa voittonsa korkeasta korosta tai lisäbonuksesta, jos tai kun oikeudenkäynti päättyy voittoon. Sivullisrahoituksesta on toisin sanoen lukuisia muunnelmia, joista osa siirtää riskiä, osa taas ei.

Riitarahoitus (mitä sivullisrahoitus rahoittajan näkökulmasta on) on herrojen herkkua. Se edellyttää ensiksikin hyvää voittoennustetta ja toiseksi suuren intressin oikeudenkäyntiä. Jälkimmäiset ovat Suomessa kylläkin varsin harvinaisia, joten täysiverinen riskirahoitus jäänee todella harvinaiseksi. On helppo huomata, että suuren intressin oikeudenkäyntejä on vain institutionaalisilla tahoilla, käytännössä isoilla yrityksillä. Keskivertoinen asianosainen, kuluttaja-palkansaaja, tuskin tällaista rahoitusta osaa hakea, vielä vähemmän hän sitä saa. Joku voi pitää lopputulosta epäoikeudenmukaisena. Ne asianosaiset, joilla ei muutoinkaan olisi vaikeuksia saada oikeudenkäynnin kustannuksia maksetuiksi, saavat kaiken kukkuraksi käyttöönsä uuden rahoituskanavan, jolla se pystyy vieläpä ulkoistamaan häviöriskinsä rahoittajalle tai käytännössä tämän vakuutusyhtiölle.  Mutta näinhän se on, ”niille, joilla on, annetaan”, jos tämä aforismi jaksaa lohduttaa.

Oli niin tai näin, ilahduttavaa on, että oikeudenkäynnin rahoitusmuodot alkavat vähitellen myös pohjoismaissa monipuolistua. Pohjoismaathan ovat tähän saakka olleet tällä alueella melkoinen kehitysmaa. Oikeudenkäynnin kustantaminen tuottaa sellaisia vaikeuksia luonnollisille henkilöille ja pk-yrityksille, että on pienoinen ihme, että riita-asioita on Suomessa niinkin paljon kuin niitä on. Vain puoliksi leikillään onkin sanottu, että oikeudenkäynnnin aloittamista tai siihen osallistumista miettivälle kuluttaja-palkansaajalle pitäisi oikeastaan määrätä edunvalvoja – hän kun ei kykenee huolehtimaan raha-asioistaan! Toivottavaa on, että kaupallinen sivullisrahoitus ja etenkin riskin ottava rahoitus saisi jossain vaiheessa seurakseen myös sosiaalisen riskirahoituksen. Tosin sellaisesta ei pohjoismaissa vielä ole ensimmäistäkään merkkiä.

Kiinnostunut löytää lisätietoa:

Koulu, Risto: Oikeuksiin pääsyn rahoittaminen. COMI 2020.

Kirja on ilmainen. Toimituspyynnöt osoitteeseen comi@comi.fi tai risto.koulu@helsinki.fi. Kirjan sähköinen laitos on ladattavissa täältä.

Risto Koulu

Vielä uusi väitöskirja todistusoikeudesta

, , ,

OTL Jorma Rudanko esittää väitöskirjansa ”Näkökohtia todistusharkinnasta” julkisesti tarkastettavaksi 29.1.2021 klo 12.15 Vastaväittäjänä toimii OTT, dosentti Timo Saranpää (Lapin yliopisto) ja kustoksena professori Dan Frände. Väitös järjestetään etäyhteydellä, tarkemmat tiedot löytyvät yliopiston tapahtumasivulta https://helsinginyliopisto.etapahtuma.fi/flamma-2019/fi?id=60244 

Jorma Rudankon väitös palauttaa mieleen oikeustieteen tutkimuksen kaksi ongelmaa, tutkimusten heikon levikin ja tutkimusten vaikean saatavuuden muussa kuin kaupallisessa kustantamisessa. Ongelmilla on tietenkin yhteys. Kun tutkimusten saatavuus on huono, levikkiä ei synny. Ja kun levikki (eli viime kädessä kysyntä) jää vähäiseksi, tutkimusten saatavuuteen ei viitsitä kiinnittää huomiota, vielä vähemmän uhrata siihen kustannuksia. Muoti-ilmiöiksi nousseet open access -strategia ja sähköinen julkaiseminen eivät paljoakaan auta. Harva hakee ja vielä harvempi lukee sähköisiä julkaisuja, vaikka mitään maksumuuria ei olisikaan. Tieto sähköisistä julkaisuista ja niiden saatavuudesta ei ensiksikään välity potentiaaliselle lukijakunnalle. Sitä paitsi vain sen kokenut tietää, millainen rasitus 400-sivuisen tieteellisen teoksen lukeminen on niin silmille ja keskittymiskyvyllekin. Perinteinen kirja on tässä suhteessa ylivoimainen erityisesti oikeustieteessä, joka tunnetaan laajoista tutkimuksistaan. On vaikea uskoa, että sähköinen laitos syrjäyttäisi kirjan pitkälläkään tähtäimellä. Sähköinen julkaiseminen ei kuvainnollisesti tapa kirjaa.

Totta on, että sähköinen julkaiseminen on edistystä verrattuna julkaisemiseen ainoastaan yliopiston (etenkin pienen) omassa sarjassa tai pahimmassa skenaariossa yliopiston laitossarjassa. Siellä julkaistuja kirjoja etsiskelevä miettii joskus puolivakavissaan, onko koko painos saman tien tuhottu, jotta muut eivät pääse lukemaan siitä. On myönnettävä, että moni tutkimus kenties joutaakin unohtumaan, mutta laitosjulkaisuissa on monesti myös todellisia helmiä, joiden olemassaolosta kukaan ulkopuolinen ei edes saa tietää. Sitä paitsi kirja pitäisi ensin lukea, jotta osaa sanoa, onko se hyvää vai huonoa tutkimusta. Tosin Umberto Econ sanoin: huonostakin tutkimuksesta oppii aina jotain.

On pakko myöntää, että vikansa on käytännön lakimiesten asenteissakin. Jo 300-sivuisen juridisen kirjan läpilukemista pidetään herkulemaisena ponnistuksena, oli kyseessä perinteinen kirja tai sähköinen julkaisu. Tässä suhteessa OTM-tutkintoa saa ja ehkä pitää moittia: välillä näyttää siltä, että tavoitteena on saada opiskelijat (eli tulevat juristit) lukemaan mahdollisimman vähän ja mahdollisimman helppoa tekstiä. Moni valmis juristi valittaakin – ja aiheesta – kokevansa tavallisen perustutkimustasoisen kirjan lukemisen hyvin vaikeaksi, teoreettisemmista tutkimuksista nyt puhumattakaan. Käytännön juristeja ei ehkä saa millään konstilla lukemaan systemaattisesti edes oman alansa perustutkimusta. Hänelle riittävät käsikirjat ja yleisesitykset. Sitä paitsi moni juristi pitää yleisesityksiä oikeustieteellisen tutkimuksen huippuna.

Heikko levikki ja sen seuraus, heikko saatavuus, eivät ole vain tiedepoliittinen pullonkaula. Tutkijalle, etenkin monivuotisen urakan tehneelle väittelijälle, on melkoinen pettymys, kun kukaan ei kuule hänen tutkimuksestaan. Tutkimustulokset jäävät pahimmassa tapauksessa kokonaan hyödyntämättä, eikä tutkimus muuta maailman, mitä jokainen tutkija sisimmässään toivoo.

Oli niin tai näin, oikeustieteellisessä tutkimuksessa sen tulosten levittäminen on ongelma siinä, missä tutkimuksen tekeminenkin. Sekään ei tule kuntoon korulauseilla, lennokkailla strategiakirjauksilla ja kaikkein vähiten sälyttämällä vastuu siitäkin tutkijalle itselleen. Heikko levikki ja saatavuus ovat institutionaalisia ongelmia, ja ne pitäisi myös ratkaista sellaisina.

Uusi väitöskirja todistelun rajoituksista

, , ,

OTM Jurkka Jämsä väittelee todistusoikeudesta 22.1.2021. Koronaepidemian takia väittely tapahtuu etänä Vaasasta käsin. Jämsän väitöskirja ”Oikeudelliset todistelunrajoitteet rikosasiassa” jatkaa sitä todistusoikeudellisten väitöskirjojen sarjaa, joka on ollut tunnusomaista uudelle prosessioikeuden tutkimukselle. Painotus on helppo ymmärtää. Osan kiinnostuksesta toki selittää vuoden 2015 uudistus, joka toi merkittäviä muutoksia vanhaan OK 17 lukuun. Vaikka todistusoikeuden tutkimus on jonkun mielestä yliteoreettista ja elitististä, on totta, että todistelu on ja tulee aina olemaan keskeinen osa oikeudenkäyntiä. Jämsän tutkimuksen ehkä suurin ansio on siinä, että se ei, vankasta tieteellisyydestään huolimatta, hukkaa kosketusta oikeudenkäyntien todellisuuteen.

Tosin tästä ei kannata yleisemmin kantaa huolta. Vanha viisaushan kuului, että prosessioikeudellista lainoppia ei tulisi tehdä, jos kaikkinainen omakohtainen kokemus lainkäytöstä puuttuu. Samantekevää sen sijaan on, onko kokemus oikeudenkäynneistä hankittu tuomarina, syyttäjänä vai asianajajana. Toki parasta olisi, jos työkokemus on kertynyt eri rooleista. Yksipuolinen kokemus tuomarin työstä johtaa tuomarikeskeiseen tutkimukseen ja niin edelleen.

Professiolähtöisen tutkimuksen periheikkous tietenkin on, että oikeudenkäyntidraaman päähenkilöt, asianosaiset, ajautuvat sivuosaan, pahimmillaan heille uskotaan vain comic sidekick -rooli lakimiessankarin rinnalla. Prosessioikeuden tutkija kun helposti kuvittelee, että asianosaisilla on loputtomiin aikaa ja rahaa oikeudenkäyntiin ja että heidän perustehtävänsä on tuottaa aineistoa ja soveltamistilanteita tutkimukselle. Mainittava ihme ei olekaan, että perinteisen prosessioikeuden tutkimuksen rinnalle on syntynyt access to justice -tutkimusperinne. Yllätys lähinnä on, että sitä saatiin odottaa aina vuosituhannen vaihteeseen saakka.

OTM Jurkka Jämsä esittää väitöskirjansa ”Oikeudelliset todistelunrajoitteet rikosasiassa” julkisesti tarkastettavaksi 22.1.2021 klo 12.

Vastaväittäjänä toimii dosentti Antti Tapanila (Lapin yliopisto) ja kustoksena professori Tuula Linna.

Väitös järjestetään etäyhteydellä, tarkemmat tiedot löytyvät yliopiston tapahtumasivulta  https://helsinginyliopisto.etapahtuma.fi/flamma-2019/fi?id=60313

Konfliktinhallintakurssi päättyi

,

Kurssi ”Oikeudellinen konfliktinhallinta ja vaihtoehtoinen riidanratkaisu” on ollut osa OTM-tutkinnon yleisiä opintoja. Syksyn 2020 kurssi järjestettiin kuitenkin aikaisemmasta poiketen. Ensiksikin sen osanottajamäärä rajoitettiin 80:een, kun aikaisemmilla kursseilla oli ollut pahimmillaan jopa 321 opiskelijaa. Toisen ja odottamattoman uudistuksen toi COVID19-epidemia: kurssi toteutettiin tästä syystä kokonaan etäopetuksena. Kurssin vastuuopettaja toimi entiseen tapaan OTT, yliopistonlehtori Heidi Lindfors, jonka järjestelyurakka oli tänä vuonna vieläkin raskaampi kuin tavallisesti. Sen sijaan luennoitsijat olivat entiseen tapaan käytännön asiantuntijoita konfliktinhallinnan eri osa-alueilta.

Osanottajamäärän rajoittaminen helpotti kurssin järjestämistä ja auttoi ryhmätöiden suunnittelua. Myöskään etäopetus ei merkinnyt sellaista oppimistulosten laskua, mitä pessimistit pelkäsivät. Loppuesseistä päätellen asiat opittiin aavistuksen paremmin kuin lähiopetuksen aikana, joskin se luultavasti johtui pienemmästä osanottajamäärästä. Loppuesseitä kiiteltiin, niitä pidettiin tehokkaana opetusmuotona, esseiden vähimmäislaajuutta ja tehtävänasettelun vaativuutta haluttiin jopa lisätä, mikä on yllättävää. Palautteessa katsottiin, että loppuessee pakottaa tekijänsä syvällisempään pohdintaan ja aineistonhakuun kuin tavanomaiset tenttivastaukset mahdollistavat.

Opiskelijoiden palaute oli kaiken kaikkiaan hyvin myönteistä: kurssia pidettiin hyvin suunniteltuna, ammattitaitoisesti järjestettynä ja tarpeellisena. Arvostelua sai osakseen lähinnä se, että kaikki halukkaat eivät päässeet esiintymään, kun ryhmätöitä purettiin. Tämä taas katsottiin, tiedekunnan perinteiseen tapaan, pettäneen aikataulutuksen seuraukseksi ja näin opettajan syyksi. Tosin tässä on muistettava, että tehtävien purkamiseen varattu aika ei riitä kovin monen ryhmäläisen itsenäiseen esiintymiseen. Voi olla, että 80 osanottajaa on vieläkin hieman liikaa. Pienemmällä kurssilla useammat saisivat puheaikaa ja samalla esiintymistilaisuuden.

Kritiikkiäkin palautteessa tuli.  Outoa kylläkin osanottajamäärää haluttiin suurennettavaksi, vaihtoehtona tuotiin esiin mahdollisuus järjestää rinnakkaiskurssi. Toivomukset ovat sinänsä ymmärrettäviä, mutta niiden toteuttaminen vaatisi tiedekunnan voimavarojen uudelleenallokointia eivätkä näin ole toteutettavissa yksittäisen vastuuopettajan tai edes oppiaineen voimin. Totta on, että useimmat opettajat kannattaisivat hekin opintokokonaisuuksia yhdistäviä kursseja. Lakimiesten perinteisissä työtehtävissä kun on pakko hallita kerralla koko oikeusjärjestys.

Otteita palautteesta:

”Kurssi oli todella hyödyllinen ja mielenkiintoinen. Konfliktinhallintajärjestelmää tarkasteltiin monesta eri näkökulmasta kriittisestikin ja kurssin avulla pystyi hahmottamaan riidanratkaisuun käytettävissä olevia vaihtoehtoja laajemminkin.”

”Mielestäni prosessioikeutta ja riidanratkaisua koskevia kursseja on niukasti, mikä tekee aihepiiristä viehättyneen opiskelijan tiestä kovin kivisen. Tällä kurssilla pääsi kuitenkin hienosti perehtymään riitojen ratkaisemiseen liittyvään teoriapohjaan ja sen eri käytännön toteutuskeinoihin. Siitä teille iso kiitos! Varmaan mielenkiintoisin kurssi tähän mennessä.”

”Toteutus oli hyvä, luennot yhtä lukuunottamatta oikein mielenkiintoisia ja laadukkaasti toteutettuja. Myös pienryhmätyöskentely oli tällä kurssilla toteutettu hyvin, tehtävien tekemiseen oli varattu riittävästi aikaa.”

”Kurssi oli mielestäni hyödyllinen. Se auttoi minua hahmottamaan, millaisia erilaisia vaihtoehtoja riidanratkaisussa on ja mitä etuja ja haittoja kuhunkin niistä liittyy.”

”Luennoitsijat vaikuttivat motivoituneilta ja luennot olivat muutenkin hyvin suunniteltuja. Annettu oheiskirjallisuus oli kattavaa.”

”Mielenkiintoiset luennot, ryhmätehtävien toteutus (ryhmän valinta ja tehtäviin varattu aika erityisesti). Loppuesseen arvioinnit tuli erittäin nopeasti ja arvosteluperusteet oli selitetty kattavasti, KIITOS :)”

”Kurssilla parasta olivat mielenkiintoiset luennot.”

”Pidin siitä, että luennoilla oli vierailevat luennoitsijat, jotka toimivat itse luennoimansa asian parissa. Näin he pystyivät kertomaan omia kokemuksiaan aiheesta, mikä oli mielenkiintoista.”

”Pienryhmätyön purkutunnin organisoinnissa olisi ollut parannettavaa. Aikataulutus ei toiminut tällä kertaa parhaalla mahdollisella tavalla ja tehtävät eivät saanut tasavertaista käsittelyä. Olisi ollut mukavaa, että kaikki ryhmät olisivat saaneet kertoa tasavertaisesti omasta tehtävästään, jolloin tunnin sisältö olisi myös välittynyt kokonaisuutena paremmin meille opiskelijoille.”

”Ryhmätehtävien purkutilaisuudessa oli hiukan ajankäytöllisiä ongelmia, mutta ei häirinnyt suuresti minua.”

”En keksi mitään moitittavaa, mikä varmaan osaltaan kertoo kurssin onnistumisesta. Olisi tietenkin hienoa, jos luennoista olisi tallenteet, joita voisi katsoa jälkeenpäin. Mutta ymmärrän että luennoitsija ei välttämättä itse halua sellaista tallennetta tarjota. Tätä voisi kuitenkin pohtia, kun nyt luennot on olosuhteiden pakosta joka tapauksessa kuvattava.”

”Mielestäni kurssin asioiden käsittely oli selkeää.”

”Mielestäni kurssin työmäärä oli sopiva.”

”Työmäärää kyllä voisi lisätä varmaan n. 30% ilman että kurssista tulisi mitenkään erityisen raskas.”

”Kurssin työmäärä oli opintopisteisiin nähden melko sopiva.”

”Ohjeistus oli selkeä ja saatavilla hyvissä ajoin, minkä ansiosta työntekoa pystyi suunnittelemaan hyvin.”

”Mielestäni ohjeistus oli pääosin selkeää.”

”Iso plussa ryhmätehtävien tekemiselle varatusta ajasta, työelämässä olevien oli helpompi paneutua aiheeseen kunnolla kun oli varattu sopivan pitkä aika tehtävien tekemiselle.”

”Mielestäni aikataulutus oli toimiva muuten, paitsi pienryhmäpurkukerran osalta.”

”Tehtävien tekemiseen oli varattu riittävästi aikaa niiden laajuuteen nähden.”

”Oli mukavaa, että esseen työstämiselle oli jätetty reilusti aikaa.”

”Ryhmätyöskentely onnistui yllättävän hyvin. Lisäksi ryhmien muodostamistapa oli toimiva.”

”Helpoksi, kun pystyin muodostamaan ryhmän kavereiden kanssa. Tämä on tietenkin hauskin tapa ryhmätyöskentelylle jos kurssilla on tovereita mukana, mutta vastaavasti turhauttavaa opiskelijalle, jolla ei ole tuttuja kurssilla. Kai se muodostamistapa on aika yhdentekevä; kaikki kuitenkin pääsevät tavalla tai toisella ryhmätyön tekemään.”

”Sopivan kokoinen ryhmä ja tehtävien teko sujui mutkattomasti.”

”Mielestäni ryhmien muodostus oli järjestetty hyvin ja ryhmäytyminen oli helppoa. Työskentely ryhmässä sujui myös hyvin.”

”Mielestäni loppuesseessä pääsi pohtimaan koko kurssiin liittyviä kysymyksiä ja sai siten yhdistellä eri luennoilla oppimaa. Näin loppuessee kokosi hyvin kurssin sisällön ja antoi mahdollisuuden osoittaa kurssin sisällön hahmottamista.”

”On myös mukavaa, kun tarjotaan mahdollisuus esittää omia oivalluksia ja pohdintoja kurssin asioista. Ehkä niiden avulla oma oppiminen tuleekin osoitettua kaikista parhaiten? Esseen maksimipituuden kasvattaminen sivulla tai parilla olisi mahdollistanut hiukan syvemmän pohdinnan. Esseessä käsiteltäviä asioita oli paljon – töitä sai todella tehdä, jotta onnistui välttämään esseen romahtamisen pelkkään deskriptioon ja perusasioiden luettelemiseen. Toki tällä tavalla tulee varmasti testattua opiskelijan kyky tuottaa laadukasta tekstiä ja keskittyä olennaiseen.”

”Kokonaisuus tuli hyvin kerrattua esseetä kirjoittaessa.”

”Loppuessee on arviointitapana jokseenkin toimiva. Siinä pystyy soveltamaan kurssin aikana oppimiaan asioita ja pohtimaan enemmän kuin esimerkiksi tenttiin valmistautuessa.”

”Kurssilla voisi mieluusti olla enemmän paikkoja, jotta halukkaat mahtuisivat paremmin. Kun kurssi oli nyt yksi kolmesta keskenään vaihtoehtoisesta maisterin pakollisesta, oli pyrkijöitä valtava määrä. Lisäksi tämä kurssi oli ehkä ””käytännönläheisimmän”” oloinen näistä kolmesta kurssista, joka ohjasi ehkä tietynlaisia ihmisiä hakemaan juuri tälle kurssille, vaikka he eivät olisikaan varsinaisesti kiinnostuneita juuri riidanratkaisusta. Eli joko kurssille mahtuvien ihmisten määrää voisi nostaa, tai sitten kurssi voisi ””pakollisuuden”” sijaan olla valinnainen kurssi. Jälkimmäinen vaihtoehto varmistaisi sen, että kurssille pyrkisi etupäässä substanssista kiinnostuneita ihmisiä.”

”Kehittäisin kurssin pienryhmätyöosiota siten, että joko jokaisella ryhmällä olisi esitettävänä eri tehtävä tai jos saman tehtävän on tehnyt useampi ryhmä käsittely jaettaisiin ryhmien kesken siten, että vältytään päällekkäisyyksiltä. Lisäksi ohjeistaisin opiskelijoille tarkemmin esitykseen tarkoitetun ajan, jolloin aikataulutus toteutuisi paremmin, eikä käsittelyssä tulisi kiire. Näin pienryhmätyötehtävien käsittely tunnilla olisi mielekkäämpää ja saisimme myös niistä enemmän irti. Muutoin kurssi oli mielestäni onnistunut.”

Autioituva yliopisto – kotiin siirtyvät opettajat

,

Porthaniassa piipahtava ulkopuolinen huomasi jo ennen korona-aikaa suuren muutoksen: autiot käytävät ja pimeät työhuoneet. Tämä yllätti useimmat, sillä nykyinen lakimiespolvi tottui opiskeluaikanaan siihen, että opettaja löytyi, kun häntä tarvittiin, yliopistolta joko työhuoneestaan tai viimeistään laitoksen kahvihuoneesta. Harva kuitenkaan tietää, että näin ei ollut ennen eikä tule olemaan jatkossa: itse asiassa se, että opettajat tekivät työnsä yliopistolla, näyttää sivuutetulta kehitysvaiheelta.

Aina 1950-luvulle saakka tapana oli, että professorit ja muut opettajat työskentelivät kotonaan. Heillä ei ollut työhuoneita, eikä kuulemma ollut ollut ajateltavissakaan, että valtio ”tarjoaisi” professoreille työhuoneet. Kotityöskentely toki vaikeutti kanssakäymistä. Vanhoissa muistelmissa kerrotaan, miten vaikea oli tavata professoria (’äkäinen naisihminen ilmoitti avattuaan oven, ettei professori ollut tavattavissa’). Vuosikymmenen puolivälissä ajatus työhuoneesta alkoi päästä voitolle, ja Porthania oli ensimmäinen uuden ajattelun sovellus. Oiva Ketonen kuvaa muistelmissaan murrosta (Ketonen, Oiva: Arvovallan politiikkaa. Porvoo 1986. s. 33).

Vaikka tiukat koronarajoitukset on helppo nähdä syynä yliopiston nykyiseen tyhjyyteen, kehitys on näkynyt jo pitkään. Korona enintään nopeutti muutosta ja pahimmillaan tekee kotona työskentelystä pysyvän ilmiön. Paluu kotityöskentelyyn nimittäin alkoi jo viime vuosikymmenellä. Tutkimus työhuoneessa kärsi häiriöistä ja katkoista, joihin ”syyllistyivät” niin opiskelijat kuin yliopiston hallintokin. Myös muodikas siirtyminen yhteishuoneisiin ja yhteistiloihin karkotti etenkin tutkimushenkilökuntaa. Tällä vuosikymmenellä ympyrä näyttää sulkeutuvan. Kaikki palaa 1920-luvun kotona työskentelyyn. Totta on, että opettajat ovat, kiitos digitalisaation, periaatteessa helpommin tavoitettavissa kuin tuolloin. Vain henkilökohtaiset kontaktit katoavat.

Eniten paluu kotityöskentelyyn vaikuttaa tutkimusyhteisöön. Jotain hyvää siinä toki on, ainakin tutkimusrauha lisääntyy, ja tutkimuksia julkaistaan enemmän. On vaikea kuvitella, että Wrede tai Tirkkonen olisivat pystyneet vastaavaan tutkimusaktiviteettiin rauhattomassa ja katkonaisessa yliopistohuoneessaan. Paljon myös menetetään. Yhteisöllisyys katoaa, tieteelliset innovaatiot eivät välity yhtä nopeasti ja helposti kuin vanhoissa kahvihuonekeskusteluissa, tutkijat urautuvat samanhenkisten kupliinsa ja niin edelleen. Miten tämä heijastuu tutkimuksen laatuun ja monipuolisuuteen, sitä voi vain arvailla.

Yrittäjä pulassa – mitä tehdä?

,

Youtubesta löytyy tallenne Risto Koulun haastattelusta, jossa hän vastaa yrittäjä Rain Kolgan kysymyksiin, millainen on yrittäjä-omistajan asema eri insolvenssimenettelyissä ja miten yrittäjä selviytyy erilaisten ja erillisten menettelyjen pyörteissä.

Tallenne on tiivistelmä kahden tunnin haastattelusta (nauhoitus 24.8.2020), ja sen otsikko on KOLGALLA ON ASIAA.

Juhlakirja prosessioikeuden satavuotisen taipaleen kunniaksi

, ,

Jos aika lasketaan ensimmäisten suomenkielisten virkojen perustamisesta, akateemisen prosessioikeuden historia alkoi piakkoin sata vuotta sitten. Merkkivuoden kunniaksi julkaistaan juhlakirja ”Sata vuotta prosessioikeutta”. Kirjassa tuodaan esiin prosessioikeuden historia ja nykytila: samalla yritetään säilyttää sellaista muisto- ja kokemustietoa, joka on muutoin tuomittu häviämään. Jälkimmäisessä esikuvana on näin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran (eli SKS:n) kuuluisa Työn Muistot -sarja. Tuossa Sarjassa on ilmestynyt esimerkiksi tuomiokuntien ja raastuvanoikeuksien toimintaa kuvannut ”Oikeutta maalla ja kaupungissa”.

Juhlakirja koostuu artikkeleista. Artikkelit ovat aiheeltaan vapaavalintaisia: ne saavat olla elämäkerrallisia, aatehistoriallisia analyysejä, opetuskokemuksia tilittäviä, ehdotuksia prosessioikeuden opetuksen ja tutkimuksen kehittämiseksi tai vaikkapa tulevaisuuspohdintoja, miksei myös tiede- ja tutkimuspoliittista ajatuksenlentoa. Artikkelin alussa on kirjoittajien henkilöesittely: nimi ja kuva (valinnainen), väittelyvuosi, kotiyliopisto tai yliopistot, tieteellinen suuntautuminen ja akateeminen ura väittelyn jälkeen. Tärkeimmät teokset mainitaan, samoin ulkomaiset dosentinarvot. Kirjaan yritetään myös saada kirjoittajilta valokuvia, etenkin vanhoja, joissa näkyvät  silloiset työtilat, unohtuneet kollegat, opettaminen (esimerkiksi laitosseminaareista ja ekskursioista on luultavasti valokuvia) ja akateemiset tapahtumat kuten väitöstilaisuudet ja tutkijatapaamiset.

Toimituskuntaan kuuluvat professori Dan Frände, professori Mikko Vuorenpää, yliopistonlehtori Heidi Lindfors sekä professori emeritus Risto Koulu. Kirjan päätoimittajana toimii Risto Koulu. Juhlakirjan on tarkoitus ilmestyä syksyllä 2021 sekä painettuna että sähköisenä laitoksena. Sitä jaetaan prosessioikeuden jatko-opiskelijoille, tutkijoille sekä oppihistoriasta ja tiedepolitiikasta kiinnostuneille.

Tutkimus oikeudenkäyntikuluista vuonna 2019 ratkaistuissa riita-asioissa ilmestynyt

, ,

EDILEX Lakikirjastossa on julkaistu empiirinen tutkimus siitä, millaisia oikeudenkäyntikulut olivat vuonna 2019 pääkäsittelyssä ratkaistuissa riita-asioissa. Aineistona toimivat neljän kuukauden aikana ratkaistujen riita-asioiden asiakirjat (n=538). Ne kattoivat noin 85 prosenttia kaikista vastaavista riita-asioista. Tutkimuksessa tarkasteltiin myös oikeusturvavakuutuksen ja oikeusavun kattavuutta, oikeudenkäyntikulujen vaatimista, todistelukustannuksia sekä asianosaiskuluja.

Tutkimuksen tekivät OTM Laura Sarasoja ja VTM Chris Carling (Helsingin yliopiston kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutti). Tutkimus on julkaistu 22.09.2020 (EDILEX 2020/36) ja on luettavissa täällä.

Tutkimus täydentää erinomaisesti teoreettista access to justice -tutkimusta. Sitä kannattaa lukea samanaikaisesti kuin äskettäin ilmestynyttä tutkimusta ”Oikeuksiin pääsyn rahoittaminen” (Risto Koulu), joka julkaistiin tutkimusyksikön kirjasarjassa.

Risto Koulu: Oikeuksiin pääsyn rahoittaminen – ennakkolukukappale

, ,

Kirjan ennakkolukukappale on nyt luettavissa täältä.

Painettuna kirjana tutkimus ilmestyy lokakuun lopulla. Kirja toimitetaan tutkimusyksikön yhteiskumppaneille ja aihepiiristä kiinnostuneille.

Kirja on ilmainen, Sitä koskevia toimituspyyntöjä voi esittää yksikölle tai tekijälle.