”Suuret prosessualistit” muotokuvissaan

,

Taiteilija Viggo Wallensköld on ollut paljon esillä julkisuudessa. Yle julkaisi äskettäin hänen laajan haastattelunsa (13.2.2022: ”Ecce homo, katso ihmistä”), ja hän oli ehdokkaana vuoden 2022 Art Fennica -palkinnon saajaksi (tosin itse palkintoa hän ei 3. maaliskuuta 2022 saanut). Oikeustieteellinen tiedekunta tuntee hänet professori Erkki Havansin vaikuttavasta muotokuvasta. Muotokuva on paraatipaikalla Porthanian viidennen kerroksen Vuorikadun puoleisessa nurkassa. Paikka on kahdestakin syystä nimenomaan tälle muotokuvalle oivallinen. Ensiksikin se nauttii upeasta näköalasta ja luonnollisesta valaistuksesta. Toiseksi muotokuva sijoittuu nostalgisesti entisen rikos- ja prosessioikeuden laitoksen vanhoihin työtiloihin. Onnekas sattuma sai lisäksi aikaan sen, että muotokuva ripustettiin juuri Erkki Havansin pitkäaikaisen työhuoneen viereen. Hän teki pääosan tutkimuksistaan yhdessä ja samassa huoneessa. Tavallista tämä ei ole. Yleensä pakkomuutot heittelevät akateemista tutkijaa tavalla, joka tuo mieleen sanonnan ”viskoo kuin luoja kerjäläistä”. Tätä sanontaahan Pekka Nevalainen käytti otsikkona tutkimuksessaan Venäjän pakolaisista Suomessa vuosina 1917–1939. Se kelpaisi myös otsikoksi tulevaan tutkimukseen Ukrainan pakolaisista.

 

Akateeminen muotokuva eli pääsy Galleria Academicaan on ollut suurin ”tieteellinen” kunnianosoitus, minkä juristitutkija voi realistisesti kuvitella saavansa. Oikeustieteen tutkijathan eivät ole voineet haaveilla akateemikon tai arkkiatrin kaltaisista arvonimistä. Tosin nimenomaan prosessioikeudessa muotokuvaperinne on pahasti katkeillut: kuvansa kyllä ehtivät saada ”suuret prosessualistit” kuten Tauno Tirkkonen ja Tauno Ellilä. Sen sijaan esimerkiksi professori Jouko Halila jäi ilman muotokuvaa, vaikka hän olisi sen monin verroin ansainnut. Syy lienee 1960- ja 1970-lukujen taitteen funktionaalinen uudistusinto, jossa haluttiin päästä eroon muotokuvien kaltaisista pölyttyneistä instituutioista ja rituaaleista. Huomaamatta jäi, että samalla menetettiin aatehistoriallinen jatkuvuus ja tieto siitä, että uusi tieto rakentuu aina vanhan päälle – tutkijapiireille tuttu sanonta ”jättiläisen harteilta kääpiökin näkee kauas” ei ole pelkkää gallialaista henkevyyttä eikä vaivaannuttavaa tekovaatimattomuutta.

 

Totta on, että monista prosessioikeuden tutkijoista on aikanaan maalattu ei-akateemisia muotokuvia. Tällaisia muotokuvia on monissa yksityiskokoelmissa, tunnettuna esimerkkinä ulosotto-oikeuden tutkimuksen uranuurtajan Ilmo Ollisen muotokuva Suomen Hypoteekkiyhdistyksen johtokunnan kokoushuoneen seinällä. Näistä muotokuvista ei ole edes systemaattista kalusteluetteloa, mikä sentään akateemisista muotokuvista on tehty. Akateemista muotokuvaperinnettä tarkasteleva kirjoittaja ei tällaisista muotokuvista pahemmin välitä, sillä muotokuva ei liity tieteellisiin tai tiedepoliittisiin ansioihin, vaan se on tunnustus aatteellisesta, yhteiskunnallisesta tai taloudellisesta toimeliaisuudesta.

 

Yliopiston taidehallinto (jos yliopistolla on tällainen hallintoyksikkö) ei kylläkään ole hoitanut leiviskäänsä kunnolla. Oikeustieteellisessä tiedekunnassa ei ole kohdattu muiden tiedekuntien tapaan muotokuvaperinteen rakenteellista rasitetta: ”seinät loppuvat”. Niitä nimittäin riittää seuraavan sadan vuoden tarpeisiin, kun kysymys on muotokuvista. Sitä oudompaa on, että kuvia on sijoitettu milloin mihinkin. Yhteyttä oppiaineisiin tai tutkijasukupolviin ei ole säilytetty, joten muotokuvat ovat tavallaan historiattomia. Esimerkiksi ”suurten prosessualistien” muotokuvat ovat – poikkeuksena Erkki Havansi – jostain syystä ympäristöoikeuden oppiaineen tiloissa. Mitään tieteellistä tai edes henkilöhistoriallista yhteyttä näiden oppiaineiden välillä ei ole. Akateemisista muotokuvista tulee tällaisessa hajasijoittelussa pelkkiä sisustuselementtejä.

 

Asiaa ehkä auttaisi, jos käytettävissä olisi edes luettelo muotokuvista, niiden tekijöistä ja henkilöistä, joista kuvat on maalattu, lyhyine henkilöhistorioineen. Aloitteellinen taidehallinto (jos sellainen siis on tai olisi) ehkä sellaisen joskus tekee. Toki bysanttimaisen yliopistomaailman tunteva henkilö ei pahemmin ihmettelisi, vaikka sellainen olisikin jo kirjoitettu – kukaan ei vain ole siitä kuullut, vielä vähemmän sellainen on odottamassa muotokuvista kiinnostunutta! Tämä ei ole niin kummallista, miltä se kuulostaa. Omalla tieteenalallaankin tutkija joutuu näkemään paljon vaivaa sen selvittämiseksi, mitä kaikkea tutkimusta on olemassa, mistä taas tutkimustietoa ei ole. Joskus lasketaankin leikkiä, kuinka ne kirjat ja artikkelit, joista tutkimuksessa olisi ollut eniten apua, löytyvät kaksi vuotta sen jälkeen, kun oma tutkimus on julkaistu. Ohimennen todettakoon, että oppiainehistoriat, jos tai kun niitä julkaistaan, sitoisivat vielä paremmin irrallisuudestaan kärsiviä akateemisia muotokuvia oikeustieteen aloihin, tutkimussuuntauksiin ja eri henkilöiden panokseen oman alansa kehittymisessä. Toistaiseksi oppiainehistoriatkaan eivät ole täyttäneet kirjastojen hyllyjä. Oikeustieteen tutkijat eivät selvästikään ole historiankirjoittajien sukua, vaikka luulisi, että oman oikeudenalan tutkimuksen analysointi ja reflektointi on luonnollinen osa tieteellistä ajattelua.

 

Risto Koulu

Julkiset asiamiehet oikeuksiin pääsyn tukena -kirja ilmestynyt

, ,

Kirja päättää Risto Koulun access to justice -tutkimusten sarjan. Kirjan sähköinen laitos on luettavissa ja ladattavissa tästä. Painettuna ja kovakantisena kirja on tilattavissa kustantajalta tai kirjoittajalta (risto.koulu@helsinki.fi). Kirjan hinta on 50 euroa. Yksityishenkilöille kirja on ilmainen (myöskään toimitus- tai lähetyskuluja ei peritä). Toimitusaika on 1–2 viikkoa.

 

Oikeustieteen tutkimuksessa on totuttu ajattelemaan, että kansalainen vaikeuksista huolimatta lopulta pääsee omin voimin oikeuksiinsa. Joskus siihen tarvitaan julkisen vallan apua esimerkiksi julkisen oikeusavun muodossa, joskus taas kansalaisen kannattaa yhdistää voimansa muiden samassa asemassa olevien oikeudenhakijoiden kanssa. Joskus sovittelu auttaa häntä pääsemään oikeuksiinsa ilman raskasta ja riskialtista oikeudenkäyntiä. Uusin access to justice -tutkimus on nostanut esiin vielä yhden mahdollisuuden, eli julkisen asiamiehen (ombudsman) myötävaikutuksen. Julkisia asiamiehiä on Suomessakin lukuisia, heistä tunnetuimmat lienevät kuluttaja-asiamies ja tasa-arvovaltuutettu.

Julkinen asiamies voi ajaa kannetta oikeutta hakevan puolesta, avustaa tätä oikeudenkäynnissä tai ottaa vastuun oikeudenkäynnin kustannuksista, vastapuolen oikeudenkäyntikulut mukaanluettuina. Tällainen suora apu parantaa olennaisesti kansalaisen oikeuksiin pääsemistä. Hyviin tuloksiin päästään myös pehmeäksi kutsuttavalla avulla. Siinä julkinen asiamies auttaa oman alansa asiantuntemuksella kansalaista joko oikeudenkäyntiin valmistautumisessa tai itse oikeudenkäynnissä, esimerkiksi antamalla oikeudenhakijalle neuvoja, valvonnassa kertynyttä aineistoa tai suorastaan lausunnon asiassa. Totta on, että Suomessa ja pohjoismaissa julkisten asiamiesten apu yksittäisille oikeudenhakijoille on vielä pienimuotoista. Julkiset asiamiehet keskittyvät paljolti oman toimialansa valvontaan, sääntelyyn ja yleiseen kehittämiseen. Access to justice -tutkimus on kuitenkin kansainvälisestikin pannut merkille sen suuren potentiaalin, joka sisältyy julkisten asiamiesten järjestelmään.

Tässä tutkimuksessa tarkastellaan yhtäältä suomalaista asiamiesten järjestelmää ja julkisen asiamiehen keinoja tukea yksittäistä oikeudenhakijaa, toisaalta taas kansainvälistä kehitystä ja oikeuspolitiikassa avautuvia vaihtoehtoja. Julkisen asiamiehen tuki näyttää täyttävän ainakin osaksi sen aukon, jonka muut konfliktihallinnan keinot jättävät. Kirjassa kannatetaan sekä järjestelmän lainsäädännöllistä kehittämistä että voimavarojen ohjaamista tapahtuneisiin oikeudenloukkauksiin ja oikeudenhaltijoiden auttamiseen.

 

Ammattiliiton oikeusavun katkera tee

,

Harva jos kukaan kykenee niin harmoniseen elämään, että hän ei koskaan joudu tai tule vedetyksi jonkinasteiseen kiistaan. Kiistojen vakavuusaste kuitenkin vaihtelee suuresti. Tavalliselle ihmiselle kohtalokkaimmat riidat saavat alkunsa joko asuntokaupoista tai työsuhteen erimielisyyksistä. Tosin mediajulkisuudessa eniten huomiota ovat herättäneet niin sanotut kuluttajariidat. Vaikka ne joskus pahasti ärsyttävät, kokonaisuuden kannalta tällaiset elinkeinonharjoittajan ja kuluttajan väliset kiistat ovat kuitenkin kohtalaisen vaarattomia. Niissä on aina exit-mahdollisuus eli asian sillensä jättäminen, toisin sanoen luovuttaminen. Vakavissa riidoissa tätä mahdollisuutta ei ole, vaan kansalainen on joko pakotettu aloittamaan oikeudenkäynnin tai hänet pakko-osallistetaan oikeudenkäyntiin, jonka riidan vastapuoli käynnistää. Oikeudenkäynnissä on voimassa ne exiant -periaate: niistä ei menetyksittä irtaannuta.

 

Tutkimuksessa on katsottu, että näissä vakavissa riidoissa Suomen oikeussuojajärjestelmä pettää pahemman kerran: tappio pitkällisessä oikeudenkäynnissä on, kiitos prosessilain hävinneelle säätämän ankaran kuluvastuun, taloudellinen katastrofi tavalliselle kuluttaja-palkansaajalle. Omankin asianajamisen rahoittaminen oikeudenkäynnissä tuottaa suuria vaikeuksia niille, joiden sukunimi ei ole Fugger tai Rothschild. Voittokaan ei anna asianosaisille tavallisesti täyttä korvausta siitä, mitä oikeuksiin pääsy on hänelle maksanut. Ja määrättyjen oikeudenkäyntikulujen periminen on luku sinänsä. Kotimaisia tutkimuksia tästä ei ole, mutta ulkomaisten mukaan vielä kolme vuotta oikeudenkäynnin jälkeen valtaosa sen voittajista peräsi heille tuomittuja korvauksia.

 

Kritiikin kohteeksi joutunut oikeussuojajärjestelmä tavallisesti vetäytyy siilipuolustukseen, jossa oikeudenkäynnin riskejä väheksytään. Työsuhteen erimielisyyksissä tällainen väheksyminen ei ole niin onttoa kuin normaalisti. Oikeudenloukkauksen, todellisen tai kuvitellun, kohteeksi joutunut työntekijä saa, näin sanotaan, tarvittaessa oikeudellista apua ammattiliitoltaan. Valtaosa suomalaisista on jonkun liiton jäsen, ja jokainen kunnollinen ammattiliitto tarjoaa oikeusapua jäsenilleen. Liiton tukeen myös laajalti luotetaan (”kyllä se liitto jäseniään auttaa”). Totta on, että laajamittainen oikeusapu on oikeastaan viimeinen etuus, jota ammattiliitto nykyisin jäsenilleen tarjoaa.

 

Suomen Kuvalehden artikkeli ”Liittojen katkera ero” (SK 5 4.2.2022) karistaa lukijasta harhakuvitelmat. Artikkeli antaa realistisemman ja monen mielestä synkemmän kuvan ammattiliiton oikeusavun tuomasta suojasta. Artikkelin vakuuttavuutta lisää se, että huomiot oikeusavusta esitetään ohimennen niitä sen enempää selittelemättä ja peittelemättä. Sosiaalisen oikeudenmukaisuuden puolestapuhujaa suorastaan hämmästyttää se piittaamattomuus ja itsestään selvyys, jolla artikkelissa suhtaudutaan siihen, että oikeudenkäyntinsä hävinnyt työntekijä joutuu maksamaan lähes 200 000 euroa vastapuolensa (eli työnantajan) oikeudenkäyntikustannuksia. Asiantilaa ei edes paheksuta. Lukija saa pikemminkin vaikutelman, että asiantila on, ellei ehkä hyvä niin ainakin luonnonlain kaltainen välttämättömyys: asiat ovat olleet näin, eikä niitä voida muuttaa.

 

Tutkija panee merkille, kuinka hyvin rakenteelliset heikkoudet ammattiliiton oikeusavussa nousevat artikkelissa esiin. Ensiksikin ammattiliiton oikeusavun enimmäismäärä on kotivakuutuksen luokkaa eli 15 000 euroa, jolla ei kovin kummoista oikeudenkäyntiä rahoiteta. Totta kylläkin on, että monilla liitoilla enimmäismäärä on korkeampi tai sitä ei ole ollenkaan. Toiseksi ammattiliiton oikeusavun saaminen on, toisin kuin julkisen oikeusavun, harkinnanvaraista: liitto päättää, kenelle se suo oikeusavun etuuksia. Siihen vaikuttaa oikeudenkäynnin menestymisennuste, asian merkitys liiton jäsenkunnalle sekä jäsenen asema ammattiliitossa (tätä ei kylläkään säännöissä mainita). Ammattiliittonsa kanssa riitaantunut työntekijä ei apua hevin saa. Artikkelissa nousee esiin myös tutkimuksessa huomaamatta jäänyt ongelma: milloin liiton katsotaan sitoutuneen oikeusavun antamiseen? Artikkelin tapauksessa jäsen oli saanut liiton edustajalta sähköpostiviestin, jossa vakuutettiin, että ”pidämme sinusta huolta  et joudu vararikkoon tämän takia”. Näin onneton työntekijä sai riesakseen vielä uuden riidan siitä, oliko tämä viesti ymmärrettävä sitoumukseksi antaa oikeudellista apua ja jos se oli, mistä rahamäärästä ammattiliitto sen perusteella vastasi. Ilmiö tunnetaan tutkimuksessa nimellä ”riita riidassa”.

 

Artikkelissa nousee esiin myös fundamentaalinen ongelma siitä, onko liitolla omia juristeja oikeusapua varten vai ostetaanko kyseiset palvelut ulkopuolelta, eli käytännössä asianajotoimistoilta. Liittojen oikeusavun hyvä maine on johtunut paljolti siitä, että liitto on käyttänyt oikeusapuun omia lakimiehiään. He ovat erikoistuneet jäsenkunnan (eli kyseisten työsuhteiden) erimielisyyksiin. Ammattiliittojen omat lakimiehet ovat tämän erityisasiantuntemuksensa takia vaarallisia vastustajia yleispraktiikkaa harjoittavalle lakimiehelle, vaikka tämän asianajotaktinen taito saattaa olla astetta korkeampi. Jos ulkoistamisella haetaan kustannussäästöjä (kuten artikkeli antaa ymmärtää), halvin tarjous luultavasti voittaa. Halvalla taas ei saa, ellei onni ole myötä, hyvää ja erikoistunutta palvelua asianajamismarkkinoillakaan.

 

Ohimennen todettakoon, että uutisen otsikko on mukaelma klassikkoelokuvan ”The Bitter Tea of General Yen” (1933) nimestä. Elokuvan teemana on naiivien kuvitelmien romahtaminen. Elokuva, joka aikanaan esitettiin myös Suomessa kontekstinsa totaalisesti hukkaavalla nimellä ”Myrsky yli Aasian”, on sittemmin valittu sadan kaikkien aikojen parhaan elokuvan listalle – upea saavutus lähes sata vuotta vanhalle pienen budjetin ja tuntemattomien näyttelijöitten elokuvalle!

 

Kolmekymmentä vuotta myöhemmin

,

Tutkijan elämää värittävät työhuoneen vaihdot, jotka tapahtuvat muutaman vuoden, onnella vasta vuosikymmenen, välein. Muutto pakottaa kirjojen läpikäymiseen ja järjestelyyn. Kirjahyllyjen järjestely taas tuo usein esiin sellaista aineistoa, joka on joko unohtunut tai tarkoituksella unohdettu. Jälkimmäiseen kategoriaan kuulunee Suomen Akatemian julkaisu ”Oikeustieteellinen tutkimus Suomessa”, tekijänä yhteiskuntatieteellisen toimikunnan asettama arviointiryhmä (Suomen Akatemian julkaisuja 1/1993). Yksi arvioiduista oikeudenaloista – ja samalla eniten siinä huutia saanut – oli prosessioikeus. Arvioinnista on nyt kulunut kolme vuosikymmentä (itse arviointi tehtiin vuonna 1992), joten on aika katsoa, missä määrin prosessioikeuden tutkimus on seurannut arvioinnin antamaa ohjausta.

 

Arviointiryhmä ei totisesti mairitellut prosessioikeuden tutkimusta: haukkuja saivat oikeastaan kaikki osa-alueet, alkaen aiheenvalinnasta ja päätyen tohtorikoulutukseen. Aiheenvalinta oli ”vanhahtavaa”, ongelmanasettelut, jotka olivat etäällä oikeudenkäynnistä, katsottiin prosessioikeudessa perifeerisiksi ja laiminlyötiin. Keskeisiä tutkimuskysymyksiä olivat reformatio in pejus -kielto, oikeusvoima ja oikeuspaikka. Kokonaiskuvaa ei haettu, eikä tutkimuskysymyksiä yhdistetty ”sosiaalisiin sekä taloudellisiin yhteiskunnallisiin olosuhteisiin”. Esimerkkinä tästä mainittiin access to justice -tutkimuksen vaje. Mitä tulee tutkimusmenetelmiin, perinteinen oikeusdogmatiikka oli ”täysin hallitsevassa asemassa”, eikä merkkejä siitä uudistumisesta, joka oli nähtävissä muualla pohjoismaissa ja muilla oikeudenaloilla, prosessioikeudessa ilmennyt. Kytkentöjä muiden tieteenalojen tarjoamiin mahdollisuuksiin – eli modernimmin monialaista tutkimusta – ei liioin tutkimuksessa harrastettu- Prosessioikeuden vaikutus oikeustieteelliseen keskusteluun oli sekin olematonta. Yllätys ei näin ollut, että arviointiryhmä totesi vaikutelmanaan: ”prosessioikeus ei kuulu oikeustiedettä uudistavien tutkimusalojen eturintamaan”. Se ”seurailee” muiden oikeudenalojen kehitystä.

 

Kansainvälistyminen oli 1990-luvun alussa vielä lapsenkengissään. Arviointiryhmä pohtikin tästä syystä varsin seikkaperäisesti, mitä kansainvälistymisellä ylipäätään tarkoitetaan ja mitä se merkitsisi nimenomaan prosessioikeuden tutkimuksessa. Tässäkin prosessioikeus sijoittui häntäpäähän muihin oikeudenaloihin verrattuna, se kun jätti ”huomattavan kansallisen vaikutelman”. Kokoavissa arvioissaan ryhmä antoi armoniskun: prosessioikeuden aiheenvalinta ja tutkimusmenetelmät olivat ”mielikuvituksettomia”. Jälkikäteen vakavin moite kohdistettiin tutkijankoulutukseen, jota sanaa ei julkaisussa kylläkään käytetty. Prosessioikeudesta voi arviointiryhmän mielestä ”melkein” saada vaikutelman, että aikanaan laatuvaatimukset oli pidetty hyvin korkealla, jolloin nuoret tutkijat oli saatu ”pysymään taka-alalla”.

 

Arvioinneille tavanomaiseen tyyliin jotain myönteistäkin sanottavaa yritettiin keksiä, vaikka joku pitäisi tällaisia huomautuksia ”hollantilaisena lohdutuksena” (’pahemminkin voisi olla’ -tyyliin). Suomalainen prosessioikeuden tutkimus ei, näin katsoi arviointiryhmä, perustavasti poikennut muissa maissa (nähtävästi muissa pohjoismaissa) tehtävästä tutkimuksesta. Lisäksi vähäisiä merkkejä lähestymistapojen muutoksesta oli prosessioikeudessa nähtävissä. Myös oikeudenalalla julkaistu tutkimus edusti ”hyvää kansainvälistä tasoa”.

 

Tällaisella aikaviiveellä ei ole enää syytä ottaa kantaa arvioinnin tuloksiin. Tosin voi yleisesti sanoa, että arvostelu oli yleisesti ottaen kohtuuttoman ankaraa, osaksi selvästi vikaosoitteeseen menevää. Myöskään lohdutuksen sanat eli vertailu muihin maihin eivät kestä lähempää analyysiä: esimerkiksi ruotsalainen tutkimus oli selvästi parempaa, tämä ilmenee jo siinä, että ”ekelöfiläisyys” näkyy edelleen prosessioikeuden tutkimuksessa. Maininta syrjivistä laatuvaatimuksista oli suorastaan loukkaava, vaikka sitä ei sellaiseksi tarkoitettu. Faktatoteamuksenakin se oli perätön. Toki joku saattoi sen subjektiivisesti näin kokea, mutta valtaosa aikalaisista oli ja on edelleen eri mieltä. Kuten kaikkialla muuallakin, tehtiin hyvää tutkimusta ja tehtiin huonoa tutkimusta. Sitä paitsi on vaikea uskoa, että yksikään vanhempi tutkija tietoisesti estäisi nuoria tutkijoita etenemästä. Pikemminkin kaikki professorit ja muut vastaavassa asemassa olevat haluavat varmistaa oppiaineensa jatkuvuuden eivätkä suin surminkaan pyri siihen, että oikeudenala kuolee heidän mukanaan.

 

Oli niin tai näin, kiistatonta on, että kolmessakymmenessä vuodessa jokseenkin kaikkia arvioinnin ehdotukset ovat toteutuneet. Mikään esitetyistä moitteista ei enää päde nykyisessä prosessioikeuden tutkimuksessa. Mullistus ei kuitenkaan ole ollut niin suuri, miltä se kuulostaa. Jokainen asiaan perehtynyt on tosin pakotettu myöntämään, että perinteinen lainopillinen prosessioikeuden tutkimus elää ja voi varsin hyvin. Arviointiryhmän esimerkeiksi nostamat oikeusvoima ja toimivalta (tosin vain asiallinen ja kansainvälinen) ovat olleet vielä perusteellisemman tutkimuksen kohteena kuin ennen vuotta 1992. Uudeksi tutkimuskohteeksi on enintään noussut tuomarin rooli ja tuomioistuinten sisäinen toiminta, mitkä vanha tutkimus sivuutti vähin äänin. Monialainen, kansainvälinen ja ”yhteiskunnallisesti” relevantti tutkimus on monen mielestä jopa prosessioikeuden valtavirtaus. Mistään ei ole tarvinnut tinkiä. Prosessioikeuden tutkimuksen volyymi on yksinkertaisesti kasvanut niin valtavasti, että vanhan rinnalla arviointiryhmän kaipaama ”uusi” tutkimusohjelma on pystytty toteuttamaan hämmästyttävän pitkälle. Toteuttaminen on tosin tehty oikeudellinen konfliktinhallinta -otsikon alla, mutta se lienee yhdentekevää.

 

Vuoden 1992 arviointi osoittaa myös akateemisten arviointien sitkeähenkisyyden. Vaikka vuoden 2022 prosessioikeus on aivan muuta kuin vuoden 1992 prosessioikeus, vuoden 1993 raportin arvostelun kielteiset havainnot elävät – ikään kuin ne olisi tehty viime tiistaina! Tunnettu esimerkki on oikeustieteellisen tutkimuksen viidennen arvion huomautus siitä, että Helsingin yliopiston oikeustieteellinen tiedekunta – eli käytännössä prosessioikeuden oppiaine – on lyönyt laimin access to justice -tutkimuksen (uutinen 8.10.2019: ”Tiedekunta puntarissa – tutkimuksen viides arviointi”). Prosessioikeuden tutkija kiistäisi tämän jyrkästi ja sen sijaan sanoisi, että ”ei tässä ole muuta tehtykään 2000-luvulla”. Access to justice -tutkimuksen laajuus ja laatu Suomessa kun ovat, kun huomioon otetaan oikeuskulttuurien koko, huippua verrattuna mihin maahan tahansa. Myös vuoden 2019 arvioinnin yleisemmät moitteet heikosta profiloitumisesta ja vähäisestä monialaisuudesta osuvat prosessioikeuteen siinä missä muihin oikeudenaloihin. Kohteenahan oli koko tiedekunta. Tosin joku ehkä sanoisi, että prosessioikeus on oikeudenala, joka sopii erityisen hyvin monialatutkimuksen kohteeksi, ja sen tulisi olla tässä viestinkantaja. Inhimillisestihän arviointien elämisessä ei ole mitään ihmeteltävää. Uudet arviointipaneelit tietenkin aloittavat työnsä lukemalla vanhat arviot ja tarkastelevat oikeudenalaa sen antaminen silmälasien kautta. Puutteita etsivä niitä löytää kaikesta ihmisen toiminnasta. Arviointien tulisikin avata tieteellinen ja tiedepoliittinen keskustelu, ne eivät saisi olla keskustelun loppu, minkä vuoden 1992 arvio sai aikaan.

 

Lopuksi on syytä miettiä, johtuiko muutos prosessioikeudessa yksin tai edes osaksi arviointiryhmästä. Arvioinnista ei, sen enempää kuin myöhemmistäkään arvioinneista, käyty oppiaineessa minkäänlaista keskustelua. Se sivuutettiin totaalisella hiljaisuudella, ja harva prosessioikeuden tutkija lienee edes lukenut arviointiraporttia., vielä vähemmän ottanut sen ”opetuksia” onkeensa. Arvioinnin jyrkkyys ja osittainen epäreiluus pakottivat harvat lukijatkin siilipuolustukseen. Arvioinnin (näennäinen) impakti selittyykin sillä, että siinä kaavailtu uusi prosessioikeus oli jo hahmottumassa. Voidaan sanoa, että arviointiryhmä pystyi erinomaisen hyvin pikkumerkeistä päätellen kuvaamaan käyntiin lähtenyttä muutosprosessia ja sen lopputulosta. Muutos nimittäin oli eksogeeninen, se johtui ulkoisista tekijöistä, jotka olivat selvästi nähtävissä. Perinteinen prosessioikeuden tutkimus sai 1990-luvun loppupuolella happea vuosikymmenen alkuvuosien alioikeusuudistuksesta, moderni oikeudellisen konfliktinhallinnan tutkimus taas kansainvälisistä vaikutteista ja sovittelun (tai laajemmin vaihtoehtoisen riidanratkaisun) tutkimuksesta. Tosin jälkimmäisen voi sanoa saaneen näkyvyyttä vasta 2000-luvun alussa.

 

Seuraavaa vuosikymmentä leimasikin jo eräänlainen (tosin hyväksi havaittu) prosessioikeuden metodinen jakautuminen perinteiseen prosessioikeuteen ja oikeudelliseen konfliktinhallintaan. Ensimmäistä hallitsi oikeusdogmatiikka, kansalliset kysymyksenasettelut ja oikeudenkäyntikeskeisyys tuomarinäkökulmineen, jälkimmäistä taas monialaisuus, empiirisyys, asianosaisnäkökulma, toimivuusarvioinnit sekä access to justice -lähestymistapa. Usein uusi ja vanha yhtyivät samassa tutkimuksessa, jolloin voitaneen puhua prosessioikeuden sisäisestä integraatiosta. Moderni tutkimus vaatii lähtökohdakseen oikeusdogmatiikkaa. Epäkohtia on uskaliasta moittia ja uudistuksia perätä, jos ei edes tiedä, mikä tuo nykytila on. Arviointiryhmä näkikin vanhan ja uuden (eli toivotun) tutkimuksen railon aivan liian vahvana.

 

Risto Koulu

Laatuhankkeistako laatua lainkäyttöön?

,

Harva lakimies on kuullut hovioikeuspiirien laatuhankkeista, eikä monella tutkijallakaan ole niistä sen tarkempaa tietoa. Laatuhankkeissa hovioikeuspiirin tuomarit ja valikoituneet asianajajat tapaavat säännöllisin väliajoin. Tapaamisissa keskustellaan tulkintaongelmista, välitetään tietoja hyvistä käytännöistä sekä sovitaan toimintamalleista ja käytännesäännöstä. Laatuhankkeiden painopiste on, mikä oli helppo arvata, tietenkin prosessilaissa: laatuhankkeet ovat laajin ja monipuolisin keskusteluforum prosessioikeudellisista kysymyksistä kiinnostuneille. Tosin monia muitakin oikeudenaloja nostetaan esille, unohduksiin jäävät vain hallinto-oikeus ja eräät harvinaiset oikeustieteen erityisalat, joiden juttuja ei yleisiin tuomioistuimiin päädy.

 

Laatuhankkeet ovat hovioikeuskohtaisia, joskin Rovaniemen hovioikeuspiiri on muita edellä. Se on vienyt laatuhanketoiminnan pisimmälle. Se on esimerkiksi julkaissut vuoden 1999 jälkeen 16 ”raporttia”, joissa on käyty läpi suurin piirtein kaikki, mitä tuomioistuimissa tapahtuu. Raporttien yhteinen sivumäärä lähenee puoltatoista tuhatta. Vertailuja todettakoon, että massiiviseksi moitittu ”Prosessioikeus” -perusteos jää samaan sivumäärään. Myös raporttien jakelu ansaitsee tunnustuksen. Laatuhankkeilla ja niiden julkaisuilla lieneekin merkittävä vaikutus siihen lainkäytön yhtenäisyyteen, jota tuomioistuinlaki edellyttää. Tässä suhteessa maailma on perustavasti muuttunut. Vanhankansan tuomarihan piti melkeinpä ansiona sitä, että hän ei tiennyt edes naapuriosaston, vielä vähemmän toisen tuomioistuimen käytännöistä tuon taivaallista.

 

Raportit ovat myös seuranneet hyvin aikaansa. Viimeinen eli Rovaniemen hovioikeuspiirin työryhmäraportti XVI sisältää seikkaperäisen analyysin asianhallinnasta (case management), joka vasta nyt alkaa päästä kotimaisen prosessioikeustutkimuksen kohteeksi. Tosin joku – ’happamia, sanoi kettu pihlajanmarjoista’ – ehkä naureskelee kömpelölle käsitteelle ”Laajojen riita-asioiden käsittelyn suunnittelu” tai muistuttaa, että otsikko on harhaanjohtava. Suunnitteluhan ei riitä, vaan suunnitelman toteutumista on valvottava, tarvittaessa kovin ottein. Pieneksi puutteeksi esityksessä on luettava se, että kustannuskysymykset jäävät raportin kaavailemassa suunnittelussa vähäiselle huomiolle. Moderni tutkimus nimittäin lähtee siitä, että asianhallintaan kuuluu automaattisesti kustannusten hallinnaksi (cost management) nimetty osio. Asianosaisten odotetaan esittävän kustannuslaskelman, ja tuomioistuin voi asettaa asiakohtaisen kulukaton, jota asianosaiset eivät saa ylittää. Sanktiona on vähintäänkin se, että niistä ei saa vastapuolelta korvausta, vaikka oikeudenkäynti päättyisikin asianajolliseen ”tuhlailuun” syyllistyneen asianosaisen voittoon.

 

Laatuhankkeet eivät ole pelkkää mielipiteenvaihtoa, vaan ne tuottavat paljon kirjalliseen muotoon puettuja ja usein ehdottomaan muotoon laadittuja suosituksia. Laatuhankkeet tavallaan kilpailevat prosessilainsäätäjän kanssa. Suositusten oikeuslähdeopillinen status on erinomaisen epäselvä. Prosessilaki ei tunne laatuhankkeita, ja laatuhankkeet ovat mintzbergiläisessä organisaatiotaksonomiassa ad hoc -organisaatioita. Samalla ne sijoittuvat kiintoisasti julkisen ja yksityisen norminmuodostuksen rajapinnalle. Muodollista sitovuutta ei suosituksilla ole. Hankkeiden suositukset eivät myöskään sijoitu luontevasti yhteenkään pehmeän sääntelyn kategoriaan. Tuomareita eivät oikeuslähdeopilliset epäilykset häiritse: suosituksia noudatetaan sen enempää miettimättä jo sosiaalisen vertaispaineen takia. Monet suositukset ovat työekonomisia ja palvelevat sitä paitsi myös asianosaisia. Myös tuomioistuinten asiakkaiden eli asianajajien ja vastaavien on paras ottaa visusti vaarin suosituksista, vaikka heidän kohdallaan ei voida puhua edes sosiaalisesta velvoittavuudesta. Häiriköksi heittäytyminen oikeudenkäynnissä hyvin harvoin edistää päämiehen asiaa.

 

Risto Koulu

”Julkiset asiamiehet oikeuksiin pääsyn tukena” – ennakkolukukappale

, ,

Kirja ilmestyy maaliskuussa. Sen ennakkolukukappale on luettavissa täällä.

(edit. 7.2.: Korjattu versio – oikoluettu ja lisätty asiahakemisto)

Oikeustieteen tutkimuksessa on totuttu ajattelemaan, että kansalainen vaikeuksista huolimatta lopulta pääsee omin voimin oikeuksiinsa. Joskus siihen tarvitaan julkisen vallan apua esimerkiksi julkisen oikeusavun muodossa, joskus taas kansalaisen kannattaa yhdistää voimansa muiden samassa asemassa olevien oikeudenhakijoiden kanssa. Joskus sovittelu auttaa häntä pääsemään oikeuksiinsa ilman raskasta ja riskialtista oikeudenkäyntiä. Uusin access to justice -tutkimus on nostanut esiin vielä yhden mahdollisuuden, eli julkisen asiamiehen (ombudsman) myötävaikutuksen. Julkisia asiamiehiä on Suomessakin lukuisia, heistä tunnetuimmat lienevät kuluttaja-asiamies ja tasa-arvovaltuutettu.

Julkinen asiamies voi ajaa kannetta oikeutta hakevan puolesta, avustaa tätä oikeudenkäynnissä tai ottaa vastuun oikeudenkäynnin kustannuksista, vastapuolen oikeudenkäyntikulut mukaanluettuina. Tällainen suora apu parantaa olennaisesti kansalaisen oikeuksiin pääsemistä. Hyviin tuloksiin päästään myös pehmeäksi kutsuttavalla avulla. Siinä julkinen asiamies auttaa oman alansa asiantuntemuksella kansalaista joko oikeudenkäyntiin valmistautumisessa tai itse oikeudenkäynnissä, esimerkiksi antamalla oikeudenhakijalle neuvoja, valvonnassa kertynyttä aineistoa tai suorastaan lausunnon asiassa. Totta on, että Suomessa ja pohjoismaissa julkisten asiamiesten apu yksittäisille oikeudenhakijoille on vielä pienimuotoista. Julkiset asiamiehet keskittyvät paljolti oman toimialansa valvontaan, sääntelyyn ja yleiseen kehittämiseen. Access to justice -tutkimus on kuitenkin kansainvälisestikin pannut merkille sen suuren potentiaalin, joka sisältyy julkisten asiamiesten järjestelmään.

Tässä tutkimuksessa tarkastellaan yhtäältä suomalaista asiamiesten järjestelmää ja julkisen asiamiehen keinoja tukea yksittäistä oikeudenhakijaa, toisaalta taas kansainvälistä kehitystä ja oikeuspolitiikassa avautuvia vaihtoehtoja. Julkisen asiamiehen tuki näyttää täyttävän ainakin osaksi sen aukon, jonka muut konfliktihallinnan keinot jättävät. Kirjassa kannatetaan sekä järjestelmän lainsäädännöllistä kehittämistä että voimavarojen ohjaamista tapahtuneisiin oikeudenloukkauksiin ja oikeudenhaltijoiden auttamiseen.

Risto Koulu on prosessioikeuden professori emeritus (Helsingin yliopisto). Tämä tutkimus päättää hänen access to justice -tutkimusten sarjansa.

Uutta access to justice -tutkimusta tulossa

, ,

Tässä julkaisusarjassa ilmestyy keväällä teos

 

Risto Koulu

JULKISET ASIAMIEHET OIKEUKSIIN PÄÄSYN TUKENA

 

Kirja on osa access to justice -tutkimushanketta, jossa on viimeksi tarkasteltu kollektiivista oikeussuojaa (2017) ja oikeuksiin pääsyn rahoittamista (2020). Julkiset asiamiehet oikeuksiin pääsyn tukena -kirja on kuitenkin itsenäinen tutkimus, ja se on näin luettavissa erikseen. Tutkimus ilmestyy sekä kirjana että sähköisenä painoksena. Sähköinen painos on vapaasti luettavissa ja ladattavissa tältä sivustolta. Kirjana se  on ilmainen yksityishenkilöille.

 

Oikeustieteen tutkimuksessa on totuttu ajattelemaan, että kansalainen vaikeuksista huolimatta lopulta pääsee omin voimin oikeuksiinsa. Joskus siihen tarvitaan julkisen vallan apua esimerkiksi julkisen oikeusavun muodossa, joskus taas kansalaisen kannattaa yhdistää voimansa muiden samassa asemassa olevien oikeudenhakijoiden kanssa. Joskus sovittelu auttaa häntä pääsemään oikeuksiinsa ilman raskasta ja riskialtista oikeudenkäyntiä. Uusin access to justice -tutkimus on nostanut esiin vielä yhden mahdollisuuden, eli julkisen asiamiehen (ombudsman) myötävaikutuksen. Julkisia asiamiehiä on Suomessakin lukuisia, heistä tunnetuimmat lienevät kuluttaja-asiamies ja tasa-arvovaltuutettu.

Julkinen asiamies voi ajaa kannetta oikeutta hakevan puolesta, avustaa tätä oikeudenkäynnissä tai ottaa vastuun oikeudenkäynnin kustannuksista, vastapuolen oikeudenkäyntikulut mukaanluettuina. Tällainen suora apu parantaa olennaisesti kansalaisen oikeuksiin pääsemistä. Hyviin tuloksiin päästään myös pehmeäksi kutsuttavalla avulla. Siinä julkinen asiamies auttaa oman alansa asiantuntemuksella kansalaista joko oikeudenkäyntiin valmistautumisessa tai itse oikeudenkäynnissä, esimerkiksi antamalla oikeudenhakijalle neuvoja, valvonnassa kertynyttä aineistoa tai suorastaan lausunnon asiassa.  Totta on, että Suomessa ja pohjoismaissa julkisten asiamiesten apu yksittäisille oikeudenhakijoille on vielä pienimuotoista. Julkiset asiamiehet keskittyvät paljolti oman toimialansa valvontaan, sääntelyyn ja yleiseen kehittämiseen. Access to justice -tutkimus on kuitenkin kansainvälisestikin pannut merkille sen suuren potentiaalin, joka sisältyy julkisten asiamiesten järjestelmään.

Tässä tutkimuksessa tarkastellaan yhtäältä suomalaista asiamiesten järjestelmää ja julkisen asiamiehen keinoja tukea yksittäistä oikeudenhakijaa, toisaalta taas kansainvälistä kehitystä ja oikeuspolitiikassa avautuvia vaihtoehtoja. Julkisen asiamiehen tuki näyttää täyttävän ainakin osaksi sen aukon, jonka muut konfliktihallinnan keinot jättävät. Kirjassa kannatetaan sekä järjestelmän lainsäädännöllistä kehittämistä että voimavarojen ohjaamista tapahtuneisiin oikeudenloukkauksiin ja oikeudenhaltijoiden auttamiseen.

 

Risto Koulu on prosessioikeuden professori emeritus (Helsingin yliopisto). Tämä tutkimus päättää hänen access to justice -tutkimusten sarjansa.

 

”Käytännön taidot” OTM-tutkinnossa

,

Oikeustieteen opetuksesta puhuttaessa ei asiantuntijoita puutu: kaikilla opiskelijoilla, useimmilla juristeilla ja monilla maallikoillakin on siitä näkemyksensä. Osa näkemyksistä on perusteltuja ja toteutettavissa, muutamat taas tuovat mieleen amerikkalaisen luonnehdinnan woke-kulttuurin ääriedustajista: ”eivät tiedä eivätkä haluakaan tietää mitään, mutta varma mielipide heillä on kaikesta”. Onhan ilmiselvää, että vuosikymmeniä vanha tutkinto tai parin vuoden kokemus opiskelijana olemisesta ei tee kenestäkään yliopistopedagogiikan, vielä vähemmän oikeustieteen opetuksen auktoriteettia.

 

Oikeustieteen opetuksessa (tai modernimmin oppimisen tukemisessa) on kieltämättä heikkoutensa mutta myös vahvuutensa. Jälkimmäisiin kuuluvat Helsingin yliopiston oikeustieteen tiedekunnassa järjestettävät, ”käytännön taitojen” nimellä ennen epävirallisesti ja nyt virallisestikin kulkevat kurssit. Muutamat oppiaineet tarjoavat tällaisia kursseja valinnaisina osina OTM-tutkintoa. Esimerkiksi prosessioikeuden oppiaineessa opiskelija voi osallistua muun muassa oikeudenkäyntikursseille (joita on kaksi), käräjäoikeuskurssille ja riidanratkaisu yritystoiminnassa -kurssille. Insolvenssioikeuden oppiaine puolestaan tarjoaa esimerkiksi yrityksen maksukyvyttömyys ja yrityksen saneeraus -nimiset kurssit.

 

Tällaisilla kursseilla opiskelijat tutustuvat käytännön lakimiesten johdatukselle juristin työhön, samalla he saavat kuvan juristiprofessiosta, lakimiesten muodostamista työyhteisöistä sekä siitä, millaisia käytännön työtehtävät ovat. Samalla he luovat kontakteja kokeneisiin tuomareihin ja asianajajiin. Opetustilaisuudet järjestetään säännönmukaisesti työpaikoilla kuten asianajotoimistoissa ja käräjäoikeuksissa, joskus muuallakin. Monet kurssit ovat olleet opetusohjelmassa vuosikymmeniä, samoin monet vetäjät, erityisesti asianajotoimistot (niistä on syytä mainita Procope & Hornborg, Borenius, Evershed sekä Waselius & Wist) ovat kantaneet pitkään vetovastuuta nimikkokursseistaan.

 

Vaikka usein toisin kuvitellaan, kurssien vetäjät tekevät työnsä korvauksetta eli pro bono -periaatteella. Ainoa korvaus vaivasta ja työajan menetyksestä ovat tiedekunnan rutiinikiitokset ja satunnaiset kunniakirjat. On myönnettävä, että heidän panoksensa ansaitsisi enemmänkin tunnustusta, koska kurssien vetäjät antavat sellaista soveltavaa asiantuntemusta, jota tiedekunnan omat opettajat eivät missään nimessä kykenisi välittämään. Opettajienkin kokemus juristin tosiasiallisista työtehtävistä on monella varsin minimaalista, pahimmillaan se on amerikkalaisten tv-sarjojen seuraamisen ja lakimieskaskujen kuuntelemisen varassa. Ajat, jolloin tiedekunnan opettajilla oli takanaan pitkä ura käytännön lakimiestehtävissä, ovat auttamatta menneet ja jääneet viimeistään 1980-luvulle.

 

Käytännön taidot -kurssit työllistävät toki myös tiedekunnan opettajia. Jokainen kurssi nimittäin vaatii oman vastuuopettajansa tiedekunnan henkilökunnasta. Vastuuopettaja valitsee kurssin opiskelijat, auttaa ja neuvoo kurssin suunnittelussa ja toteutuksessa sekä liittää kurssin tiedekunnan opetushallintoon. Hän myös hakee niin sanotut yhteiskumppanit (eli kurssien toteuttajat) ja ylläpitää heihin sosiaalisia suhteita. Tällainen sosiaalinen kanssakäyminen on pro bono -toiminnassa avainasemassa. Vastuuopettajan rooli tuo tiedekunnan opettajalle raskaan joskin näkymättömän työsaran. Moni oppiaineen ulkopuolinen nimittäin kuvittelee, että kurssi syntyy ja toteutuu itsestään. Tosiasiallisestihan kurssin toteutuminen on kovan työn takana. Kokemus on osoittanut, että kurssi vaatii siinä määrin sen järjestävän oppiaineen asiantuntemusta, että vastuuopettajan on oltava kyseisestä oppiaineesta ja lisäksi vielä aihepiiristä kiinnostunut sekä muutenkin motivoitunut tämäntyyppisen opetuksen järjestämiseen. Asia erikseen on, että kursseihin liittyvä opintohallinto on tietenkin keskitettävissä ja siirrettävissä pois vastuuopettajilta. Tällainen keskitys keventäisi ratkaisevasti vastuuopettajan työtaakkaa.

 

Mitä tulee opiskelijoihin, käytännön taidot -kurssit ovat suosittuja. Yleensä niille ilmoittautuneita on moninkertainen määrä. Näin osanottajien valinnasta tulee espanjalaisittain sanottuna ikävänsävyinen ”brouhaha”, etenkin kun opiskelijat kieltäytyvät uskomasta, että kursseilla on vahvistettu osanottajien enimmäismäärä. Se taas seuraa käytettävistä olevista tiloista, eikä vastuuopettaja voi tiloihin vaikuttaa. Tilathan eivät ole yliopiston tiloja. Valinta onkin ainoa keskustelua ja arvostelua herättävä seikka käytännön taitojen kurssilla: kursseille päässeet opiskelijat ovat olleet poikkeuksetta tyytyväisiä kurssinsa sisältöön ja antiin. On helppo huomata, että kurssille pääsemisen ongelma ei ole hallinnollinen eikä pedagoginen. Se on ratkaistavissa vain osoittamalla käytännön taidot -kursseille enemmän voimavaroja, käytännössä joko perustamalla uusia kursseja tai kahdentamalla nykyisiä.

 

Siinäkään ei ole paljoa saavutettavissa. Vaikka osaavia ja sosiaalisesti verkottuneita vastuuopettajia tiedekunnasta ehkä jokunen löytyy (tässäkään ei ole syytä liialliseen optimismiin), halukkaat yhteistyökumppanit – eli pro bono -periaatteella toimivat käytännön asiantuntijat, joilla on intoa ja aikaa tällaiseen hyväntekeväisyyteen – ovat rajallinen luonnonvara. Saattaa olla, että tässä suhteessa koko kapasiteetti on jo käytössä. Sitä enemmän on syytä pitää kiinni niistä, joka ovat leikkiin lähteneet. Tiedekunnan olisi syytä näkyvämmin noteerata tämä näkymätön opetusresurssi, jonka ammatillinen osaaminen ja hiljainen tekijäntaito tasapainottavat hienosti OTM-tutkinnon lähtökohtaista teoreettisuutta. Ristiriitahan syntyy siitä, että OTM-tutkinto on periaatteessa tieteellinen tutkinto, kun taas juristien normaalit työtehtävät ovat elleivät suorastaan maanläheisiä niin ainakin varsin praktisia. Vain muutama prosentti tutkinnon suorittaneista lakimiehistä päätyy – tai ehkä jonkun miestä pelastautuu – ”tieteellisiin” työtehtäviin, toisin sanoen akateemiselle uralle.

 

Risto Koulu

Uusi painos insolvenssioikeus-kirjasta?

,

Monet ovat kyselleet, milloin Insolvenssioikeus-kirja saa uuden painoksen. Nykyinen, neljäs painos alkaa jo ikääntyä, se on ilmestynyt vuonna 2017. Pontta kyselyt ja kannunvalannat aikataulusta ovat saaneet siitä, että sen sisarkirja ”Prosessioikeus” sai äskettäin uuden eli kuudennen painoksen.

 

Tarvetta uudelle painokselle insolvenssioikeudessa eittämättä on. Kirjaa, tarkkaan ottaen sen sähköistä versiota, on tosin säännöllisesti eli neljännesvuosittain päivitetty. Teksti kuitenkin ensiksikin kaipaisi perushuoltoa, jossa vanha teksti käytäisiin tarkasti läpi, turhaa ja päällekkäistä tekstimassaa raakattaisiin sekä enemmän tai vähemmän fragmentaariset päivitykset koordinoitaisiin. Tällainen perushuolto pitäisi tehdä kaikille sähköisille teksteille säännöllisin väliajoin.

 

Toiseksi Suomikin joutuu vuoden 2022 kuluessa panemaan täytäntöön EU:n niin sanotun maksukyvyttömyysdirektiivin. Se tuo saneerausmenettelyyn perustavanlaatuisia muutoksia ja hieman täsmennyksiä myös konkurssilakiin. Ensimmäiset muutokset ovat niin perustavanlaatuisia, että kirjan saneerausjakso joudutaan kirjoittamaan kokonaan uusiksi: konkurssijaksossa pärjätään tavanomaisilla päivityksillä. Samalla saneerausjakso vaatii aikaisempaa enemmän sivutilaa. Tällainen uudistus ei enää onnistu pelkillä pikkupäivityksillä.

 

Kustantajan kanssa on vuosia keskusteltu uuden painoksen tarpeellisuudesta, viime aikoina jo välttämättömyydestä. Toistaiseksi alustaviakaan kustannuspäätöksiä ei ole tehty. Selvää kuitenkin on, että insolvenssioikeus ei sisälly vuoden 2022 kustannusohjelmaan. Uutta painosta saadaan näin odottaa aikaisintaan vuonna 2023. Tosin silloin alkaa olemaan jo melkoinen kiire.

 

Oma kysymyksensä on, tuleeko uudesta painoksesta kirjamuotoinen painos vaiko ”vain” sähköinen uusi versio, jota toki voidaan kutsua sitäkin ”painokseksi” (tarkoituksella lainausmerkeissä, sillä mitäänhän ei tässä paineta). Kirjoittajat ja monet lukijatkin näkisivät mielellään uuden kirjan. Syyt ovat osaksi tottumus, osaksi psykologinen halu saada käsiinsä jotain käsin kosketeltavaa. Kirjoittajat tuntevat saaneensa aikaan jotain näkyvää, kun taas moni lukija hakee tietoa mieluummin perinteisestä kirjasta kuin sähköisestä tiedostosta. Tämän ymmärtää. Jälkimmäiset ovat luettavuuden ja yleiskatsauksellisuuden osalta enimmäkseen vielä lapsenkengissään. Tekstin lukeminen rasittaa silmiä ja on muutoinkin puuduttavaa. Perusteokset-sarjan kirjat eivät tunnu tässä suhteessa olevan ajan tasalla.

 

On kuitenkin pakko myöntää, että hakuteoksessa ja käsikirjassa sähköinen uusi painos itse asiassa riittää hyvin. Moni traditionalistikin hyväksyy sähköisen uuden painoksen, koska uuden painoksen kustantamiskynnys laskee olennaisesti. Kirjojen painaminen on varsin kallista huvia myös nykyaikana, vaikkei se enää käsityötä olekaan. Ja jos valinta pelkistyy vaihtoehtoihin uusi sähköinen painos tai ei uutta painosta lainkaan, jokseenkin jokainen valitsee ensimmäisen vaihtoehdon. Harva kirjoittajakaan haluaa nähdä tekstinsä vanhentuvan ja menettävän muut kuin aatehistoriasta kiinnostuneet lukijansa.

 

Risto Koulu

Uusi painos prosessioikeus-kirjasta ilmestynyt

, ,

Prosessioikeus-kirjasta on ilmestynyt kuudes, uudistettu painos. Päällisin puolin uusi painos ei järisytä suomalaista oikeuskulttuuria. Kirjan ulkoasu on vanha, kirjoittajakunta entisellään, sisältö ja rakenne hieman uudistuneet, ja sivumääräkin pysynyt suurin piirtein ennallaan. Tosin viimeksi mainitusta kiitos lankeaa kustantajan huolenpidolle. Ilman sitä jatkuvatäydenteinen ja päivitettävä kirja paisuisi rajattomasti, koska jokainen päivitys ja täydennys tuo uutta tekstiä eikä vanhaa tekstiä raaskita poistaa, vaikka se on jo vanhentunutta.

 

Uusi painos on kuitenkin kahdessa suhteessa merkittävä. Ensiksikin Prosessioikeus-kirjaa on pidetty, oikein tai väärin, prosessioikeuden kultakauden mestarinäytteenä. Tavallaan se sitä onkin: kirja pysyy hyvin koossa ja on luotettavaa lainoppia. Joku voi ehkä tehdä kiistanaiheen siitä, miten ”kultakausi” prosessioikeudessa ajoitetaan. Tutkimuksessa useimmat alan tutkijat sijoittavat sen 1990-luvulle, ehkä sen loppua painottaen. Joku ehkä uskaltautuu pidentämään kultakautta vielä seuraavan vuosituhannen alkuvuosiin, jonka jälkeen alkoi metodinen interregnum. Opetuksessa taas kultakaudesta voidaan puhua aikaisintaan 2010-luvulla, jolloin prosessioikeuden opetusta kovalla kädellä ja metelillä modernisoitiin. Opetuksen uudistuksen shokkiaallot eivät ole vieläkään tasoittuneet. Paluuta ”vanhaan” prosessioikeuden opetukseen luentoineen ja oikeustapausharjoituksineen on julkisestikin kaivattu. Tosin opiskelijoiden saaminen tällaisen opetukseen asettaa haasteen kokeneellekin opettajalle.

 

Vaikka kirja on ollut menestystarina, kirjahankkeen alku ei ollut lupaava. Aloite kirjaksi tuli, epätavallista kylläkin, kustantajalta eli WSOY:ltä. Oppiaineen väki ei ollut järin innostunut: enemmistö piti hanketta turhana tai suorastaan vahingollisena ”paremmille kirjoille”. WSOY:n sitkeä kannustus ja antelias ennakkopolitiikka sai hankkeen kuitenkin käyntiin. Kirjan ensimmäinen, varsin vaatimaton painos ilmestyi vuonna 2003. Jälkikäteen ajatellen lopputulos selittyy ehkä eniten sillä, että kustantaja, aikansa vastaan hangoiteltuaan, suostui jakamaan aluksi yhteisteokseksi suunnitellut prosessioikeus– ja insolvenssioikeus-osat omiksi niteiksi. Näin sisarkirjoille saatiin omat päätoimittajat, kirjoittajakunnat ja aikataulut. Insolvenssioikeus-kirja voitti kylläkin jäsenvälisen kilpailun, sillä sen ensimmäinen painos julkaistiin jo edellisellä vuosikymmenellä. Asiaa edisti varmaan sekin, että muutkin WSOY:n perusteokset-sarjan kirjat alkoivat vähitellen ilmestyä. Prosessioikeus -kirjan kirjoittajakunta koki kirjan osaksi kunnia-asiakseen.

 

Toiseksi Prosessioikeus-kirjan uusi painos ansaitsee huomiota myös siitä syystä, että se jäänee viimeiseksi kirjamuotoiseksi painokseksi. Viiden vuoden painossykli on aivan liian hidas nykyoloihin. Oikeuskehitys on paljon nopeampaa kuin muutama vuosikymmen sitten. Vanhentumisen haittaa lisää vielä se, että kirja on toiminut ja jatkossakin toimii nimenomaan hakuteoksena ja käsikirjana. Siihen käyttöön kirjan on oltava ajan tasalla. Harva lukee 1 500-sivuista kirjaa hankkiakseen oikeudellista yleissivistystä tai päivittääkseen tietojaan prosessioikeuden nykytilasta. Jatkossa tyydytään sähköisiin versioihin ellei muuten niin kustannussyistä. Tosin myös sähköisistä versioista on pakko tehdä ”uusia painoksia”. Uutta painosta tehtäessä teksti käydään huolella läpi, turha ja päällekkäinen tietoaines karsitaan sekä päivitykset ja täydennykset koordinoidaan. Kokemus on osoittanut, että pelkät päivitykset eivät sähköisissä versioissa riitä: ne vähitellen tekevät esityksestä fragmentaarisen ja vaikealukuisen ellei suorastaan sekavan, etenkin jo päivittäjiä on useita ja aikaa on kulunut paljon.

 

Viisi vuotta, mieluummin tietysti 2–3 vuotta voisi olla myös sähköisten painosten sykli. Jos sähköisistä painoksista etsii jotain hyvää (kirjoittajat eli niin kutsutut sisällöntuottajat eivät niistä tunnetusti pidä), se lienee kustannustehokkuus: uusi sähköinen painos ei maksa kustantajalle mitään tai ainakin hyvin vähän verrattuna uuden kirjamuotoisen painoksen kustannuksiin. Painos ei ole enää satojentuhansien eurojen panostus epävarmaan myyntimenestykseen.

 

Nostalginen kirjoittaja saa lohtua siitä, että Suomen kaltaisessa pienessä oikeuskulttuurissa harva kirja pääsee kuudenteen painokseen. Painosten suuri määrä on optimistille osoitus paitsi kirjan laadusta myös siitä, että se tuli todelliseen tarpeeseen, toisin sanoen vastasi akuuttiin juridisen tiedon kysyntään.

 

Risto Koulu