25 vuotta pankkikriisin jälkeen

,

Viime lauantain Helsingin sanomissa (12.5.) ilmestyi artikkeli 1990-luvun laman saatavien perinnästä, jossa siteerattiin myös COMIn tutkimusjohtajaa, emeritusprofessori Risto Koulua. Juttu on mielenkiintoista luettavaa kaikille ajankohtaisista insolvenssioikeudellisista kysymyksistä kiinnostuneille ja sen pääsee lukemaan tästä.

”Taloudellisesti ja eettisesti on järjetöntä, että 25 vuotta vanhoja saatavien perimistä vain jatketaan. Ei tällainen toiminta ole edes epäsuorasti hoidettuina valtion perustehtäviä. Ylipäätään tällaiset 25 vuotta vanhat riitaisat velkasuhteet pitäisi aina saada jollakin tavoin järjestettyä, jotta selvitystila voitaisiin lopettaa”, sanoo maksukyvyttömyysoikeuteen erikoistunut Helsingin yliopiston prosessioikeuden emeritusprofessori Risto Koulu.

Historiaa: tenttisuoritusten ”rekisteröinti” 1900-luvun alussa – professorin muistikirja

,

Aikaa ennen WebOodia

1900-luvun alkupuoliskolla tenttisuoritukset rekisteröitiin tähän malliin. Ylempänä kuva professorin muistikirjasta vuodelta 1914 ja alempana kuva vuodelta 1934.

Tällaiselta taas näyttivät tenttikysymykset.

KUTSU/INVITE: ”Delivering Access to Justice – Solutions of the FUTURE” -seminar

,

Helsingin ja Turun oikeustieteelliset tiedekunnat sekä Conflict Management Institute (COMI) järjestävät tiistaina 30. tammikuuta 2018 klo 14.00 – 17.15 tutkijaseminaarin

”Delivering Access to Justice – Solutions of the FUTURE”

Paikka: Helsingin yliopisto, päärakennus, 2. krs, sali 2 (konsistorin sali), Fabianinkatu 33.

Pääsy oikeuksiin (access to justice) tarjoaa ehkä suurimman haasteen niin lainsäätäjälle kuin oikeustieteen tutkimuksellekin. Aineellinen lainsäädäntö menettää uskottavuutensa, jos sen kansalaisille takaamat oikeudet eivät tosiasiallisesti ole saavutettavissa. Tästä syystä oikeuksiin pääsy on ollut viime vuosikymmeninä lähes kaikissa Euroopan maissa intensiivisen keskustelun kohteena. Myös oikeustieteen tutkimus on hakenut keinoja, joilla oikeuksien saavutettavuutta voitaisiin tehostaa. Uusia keinoja on kehitetty, ja vanhojen keinojen toimivuutta on arvioitu. Vaikka tutkimuksella on yhteinen nimittäjä, oikeuksiaan hakevan näkökulma, näyttää siltä, että tutkimus kadottaa yleiskuvan. Sananlaskun mukaan ”metsä hukkuu puilta”. Pääsyä oikeuksiin on tutkittava myös järjestelmätasoisesti, toisin sanoen tutkimalla keinojen keskinäistä suhdetta ja eräänlaista paremmuusjärjestystä.

Access to justice -tutkimus on ollut suomalaisen oikeustieteen painoalueita. Helsingin yliopistossa Conflict Management Institute -tutkimusyksikkö (tunnetaan akronyymillä COMI) on ottanut sen tutkimusohjelmansa pääteemaksi. Yksikkö onkin julkaissut tutkimusta perinteisistä oikeudenkäynneistä, sovittelun eri muodoista, lakisääteisistä ja sopimusperusteisista lautakunnista, välimiesmenettelystä sekä uusimpana linjauksena online -riidanratkaisusta (ODR).

Seminaarin pääpuhujat ovat professori Christopher Hodges (University of Oxford) ja professori Stefaan Voet (Leuven Centre for Public Law). He alustavat kolmesta oikeuksien saavutettavuutta tehostavasta vaihtoehdosta, eli kollektiivisesta oikeussuojasta, sääntelyllä aikaansaatavasta suorasta oikeussuojasta sekä asiamiesjärjestelmistä käytännön esimerkkien valossa.

Suomalaista näkökulmaa keskusteluun pääsystä oikeuksiin tuovat tohtorikoulutettava Petra Hietanen-Kunwald, tohtorikoulutettava Santtu Turunen, yliopistonlehtori Tapani Lohi sekä apulaisprofessori Riikka Koulu Helsingin yliopistosta.

Seminaarin puheenjohtajana toimii professori Kimmo Nuotio (Helsingin yliopisto).

Seminaari on maksuton. Siihen sisältyy kahvitarjoilu ja cocktail-tilaisuus seminaarin päätteeksi. Seminaariin on ilmoittauduttava viimeistään 26.1.2018. Ilmoittautumiset ottaa vastaan tutkimusavustaja Johanna Kerola (johanna.kerola@helsinki.fi). Aikaisemmat ennakkoilmoittautumiset otetaan automaattisesti huomioon.

Lapin yliopiston oikeustieteiden tiedekunnassa on mahdollista seurata seminaaria myös etäyhteydellä.

Lisätietoja seminaarin ohjelmasta antavat:

yliopistonlehtori Heidi Lindfors (heidi.lindfors@helsinki.fi)

apulaisprofessori Riika Koulu (riikka.koulu@helsinki.fi)

tohtorikoulutettava Santtu Turunen (santtu.turunen@comi.fi)

tohtorikoulutettava Petra Hietanen-Kunwald (petra.hietanen-kunwald@helsinki.fi)

yliopistonlehtori Tapani Lohi (tapani.lohi@helsinki.fi)

Lisätietoja seminaarin järjestelyistä antaa tutkimusavustaja Johanna Kerola (johanna.kerola@helsinki.fi).


”Delivering Access to Justice – Solutions of the FUTURE”

A multidisciplinary seminar organized by the Faculties of Law at the University of Helsinki and University of Turku and Conflict Management Institute (COMI).

Tuesday 30 January 2018 at 14.00 – 17.15.

Venue: University of Helsinki Main Building, 2nd floor, hall 2 (konsistorin sali), Fabianinkatu 33.

Access to justice is perhaps the biggest challenge, both for legislators and for law research. Substance law loses its credibility if the rights guaranteed to citizens are not really achievable. For this reason, access to justice has been the subject of intense discussion in almost all European countries over the last few decades. Law research has sought ways to make access to justice more effective. New tools have been developed and the functionality of the old tools has been evaluated. While research has a common denominator, access to justice, it seems that research loses an overview. According to an old Finnish proverb, ”the forest is drowning in the trees.” Access to justice must also be examined at systemic level by examining the relationship between the different approaches.

Access to justice has been one of the focus areas of Finnish research of procedural law and conflict management. At the University of Helsinki, the Conflict Management Institute (known as acronym COMI) has made access to justice the main theme of its research program. COMI has published research focusing on traditional trials, various forms of mediation, statutory and contractual boards, arbitration and online dispute resolution (ODR).

The main speakers of the seminar are Professor Christopher Hodges (Oxford University) and Professor Stefaan Voet (Leuven Centre for Public Law). They outline three alternatives for achieving more effective access to justice, namely Collective Actions, Regulatory Redress and Consumer Ombudsmen. They will approach the issue of delivering redress from the perspective of first identifying all available techniques and then undertaking comparative evaluation which will lead to clear empirically-based conclusions.

Doctoral Student Petra Hietanen-Kunwald, Doctoral Student Santtu Turunen, Senior Lecturer Tapani Lohi and Assistant Professor Riikka Koulu from the University of Helsinki will provide a Finnish perspective to the discussion.

The seminar is chaired by Professor Kimmo Nuotio (University of Helsinki).

The seminar is free but requires registration. It includes coffee and drinks at the end of the seminar. To register (deadline 26.1.2018), please email Research Assistant Johanna Kerola (johanna.kerola@helsinki.fi). Earlier pre-registrations will be automatically taken into account.

It is also possible to follow the seminar at the Faculty of Law at the University of Lapland with remote access.

For more information about the seminar programme please contact:

Senior Lecturer Heidi Lindfors (heidi.lindfors@helsinki.fi)

Assistant Professor Riikka Koulu (riikka.koulu@helsinki.fi)

Doctoral Student Santtu Turunen (santtu.turunen@comi.fi)

Doctoral Student Petra Hietanen-Kunwald (petra.hietanen-kunwald@helsinki.fi)

Senior Lecturer Tapani Lohi (tapani.lohi@helsinki.fi)

For more information about the practical arrangements please contact Research Assistant Johanna Kerola (johanna.kerola@helsinki.fi)


Programme

 14.00- 14.15 

Coffee/ Tea

14.15 – 14.20

Opening and Welcome by the Chairman of the seminar

Prof Kimmo Nuotio

14.20 – 16.15

Prof Dr Christopher Hodges and Prof Dr Stefaan Voet PDF

  1.  An overview of the debate in EU on collective redress

Issues:

a wish to improve consumer redress, driven largely by a small number of major scandals, so the response is political rather than empirical, since ADR is the primary consumer redress mechanism,

deep concern in the EU over the US class action model, and its ‘abuse’ and exploitation by lawyer intermediaries with little benefit to consumers,

political statements, based on no empirical evidence, that safeguards will be effective in guarding against abuse,

fluctuating in political willingness at EU level to introduce harmonising legislation on collective actionsfor damages (as opposed to redress), and the conundrum of which model to adopt, as there are so many.

  1.  The state of collective action laws/mechanisms in EU

Issues:

slow appearance, but now 21 Member States have a form of collective action, but

the mechanisms are all different;

empirical evidence shows that they are rarely used (because of safeguards (the catch 22 problem) and more importantly because there are other better mechanisms available).

  1.  Other mechanisms of delivering collective redress

Issues:

civil claims piggy-back on criminal prosecutions,

regulatory redress,

consumer ombudsmen (a specific and the most advanced form of consumer ADR) and

in the personal injury field, administrative compensation schemes.

  1.  Comparing empirical evidence on different mechanisms of collective redress against criteria

Issues:

What should be the criteria? eg accessibility, speed, cost, and delivery of outcomes.

How do the model(s) score against the criteria?

What other objectives and benefits might be achievable, eg data on market behaviour, that can drive regulation and changes in behaviour?

  1.  Conclusions for policy

Issues:

Which model(s) should be adopted to deliver redress?

What changes are needed in legal system architectures, such as market regulatory or ombudsmen systems?

16.30 –          Invited Comments & General Discussion

Chaired by Prof Kimmo Nuotio

Better Regulation in the Periphery of the Legal System – Who? How? What? PDF

Doctoral Student Petra Hietanen-Kunwald

Access and Due Process PDF

Doctoral Student Santtu Turunen

Dispatch by a Estate Distributor as Dispute Settlement PDF  Paper

Senior Lecturer Tapani Lohi

Better Justice through Legal Tech? Roadmap to User-friendly Law 2.0 PDF

Assistant Professor Riikka Koulu

General discussion

17.15             Closing and Drinks

 

Vis Moot – kantajan muistio jätetty

,

Helsingin yliopiston Vis Moot -joukkue palautti ensimmäisen
kilpailutehtävän eli kantajan muistion. Kilpailutapaus koskee tänä vuonna
kantajan toimittajien suklaakakkujen sopimuksenmukaisuutta ja välimiehen
esteellisyyttä. Vastaaja väittää, että suklaakakuissa käytettyä kaakaota
ei ole tuotettu sopimuksen edellyttämien eettisten vaatimuksen mukaisesti.
Prosessuaalinen kysymys koskee sitä, kuka ratkaisee väitteet välimiehen
esteellisyydestä ja sitä, oliko välimies esteellinen.

Helsingin joukkueessa kilpailevat tänä vuonna Paulina Bobis, Iris Lampela,
Viktor Saavola, Staffan Skult ja Lauri Ylönen. Joukkuetta valmentavat
Santtu Turunen, Henrik Sajakorpi ja Lars Mula. Lisätietoja kilpailusta joukkueen
Facebook-sivulla: https://fi-fi.facebook.com/vismoothelsinki/

Willem C. Vis International Commercial Arbitration Moot on kansainvälisen
välimiesmenettelyn ja kauppaoikeuden aloille sijoittuva
oikeustapauskilpailu. Kilpailu huipentuu viikon kestävään suulliseen
loppukilpailuun Wienissä. Alkukierrosten jälkeen 64 eniten pisteitä
saanutta joukkuetta pääsevät eliminaatiokierroksille. Kilpailuun
osallistui vuonna 2017 yhteensä 334 yliopiston joukkueet. Sisarkilpailu
Vis East järjestetään Hongkongissa ja siihen osallistui vuonna 2017 noin
90 joukkuetta. Suullisia kilpailuja edeltää kirjallinen vaihe, jossa
laaditaan ensin kantajan muistio välimiesoikeudelle ja sen jälkeen
laaditaan vastaajan puolesta muistio vastauksena toisen yliopiston
kantajan muistioon. Suullisen vaiheen kilpailuja edeltävät myös useat
harjoituskilpailut eli Pre-Mootit.

Vis Moot kuuluu prosessi- ja insolvenssioikeuden oppiaineen opetukseen.
Kurssin vastuuopettaja on Santtu Turunen.

Prosessioikeuden opetuksen puolustus – kuka opettaa, mitä opettaa ja miten opettaa?

,
Keskustelua oikeustieteen opetuksen nykytilasta Oikeus-lehdessä (4/2016), julkaistaan toimituksen luvalla.

Artikkelin voit lukea täältä.

Velkatutkimus oikeuspolitiikan tutkimusyksikössä – nettisivut auki

,

Kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutin (Krimo) velkatutkimukseen liittyvät nettisivut ovat nyt auki ja ne löytyvät osoitteesta: http://blogs.helsinki.fi/velkatutkimus/ 

Instituutissa (aiempi Oikeuspolitiikan tutkimuslaitos) on tehty velkaongelmiin liittyvää tutkimusta viime vuosituhannelta alkaen. Tutkimukset ovat keskittyneet oikeudellisten järjestelmien kohdentumiseen ja toimivuuteen, erityisesti velkajärjestelyyn. Samalla on ollut puutetta velkaongelmien luonteeseen ja laajuuteen kohdistuvasta perustutkimuksesta.

Velkaongelmien perustutkimus on tärkeää velanhoitoon liittyviä oikeudellisia järjestelmiä ja tukitoimia kehitettäessä, jotta tiedetään minkälaisiin väestöryhmiin velkaongelmat erityisesti kohdistuvat. Vastaavasti velkaonglmien seurantatutkimuksen perusteella voidaan arvioida paitsi yleistä kehitystä, jossain määrin myös lainsäädäntätoimien vaikutusta.

Viime vuosien velkatutkimus Kriminiologian ja oikeuspolitiikan instituutissa paikkaa tätä velkaongelmien perustutkimuksessa ilmennyttä vajetta. Olemme analysoineet ulosottoaineistoa ja velkomustuomioista koostettuja aineistoja (ks. kohdat ”hankkeet” ja ”julkaisut”), ja kumpaankin on yhdistetty muista tilastoista tai rekistereistä taustamuuttujia. Näin on mahdollista analysoida velkaongelmiin joutuneita suhteessa heidän sosiodemografisiin taustatietoihin. Tavoitteena on jatkaa vastaavien aineistojen käyttöä myös tulevaisuudessa sekä laajentaa aineistoja maksuhäiriömerkintöihin ja perintäprosessien aineistoihin.

Lue lisää Krimon nettisivuilta.

Kansainvälinen ilmiö yltää Suomeen: Kollektiivinen oikeussuoja

,

Artikkeli on julkaistu alun perin teoksessa ”Keskuskauppakamarin liiketapalautakunta 80 vuotta” (2017 ss. 130-146)

KOLLEKTIIVINEN OIKEUSSUOJA – MUOTIVIRTAUS VAI TULEVAISUUTTA?

1. HAASTETTUNA: YKSILÖLLISEN OIKEUSSUOJAN EETOS

Suomalaista oikeuskulttuuria lienee aina pidetty pienenä ja perifeerisenä, mitä se kieltämättä onkin, jos sitä katsotaan suurten näkökulmasta. Vähemmälle huomiolle on kuitenkin jäänyt, miten eklektinen ja herkästi innostuva oikeuskulttuurimme vaikutteita omaksuessaan on. Modernille oikeudelle ominaista on impulssien tulva: saamme jatkuvasti vaikutteita muista maista, viime aikoina paljon myös Euroopan unionista. Ehkä joskus annamme myös vastineeksi jotain, vaikka pienen oikeuskulttuurin voimavarat tuottavat harvoja oikeudellisia innovaatioita. Osa tänne tulevista impulsseista saa myönteisen vastaanoton, osa taas ignoroidaan jokseenkin tyystin. Jos impulssi omaksutaan, se läpäisee nopeasti koko lainkäyttöjärjestelmän. Tämä johtuu siitä, että pienestä oikeuskulttuurista puuttuvat muutosta vastustavat voimat, toisin sanoen sellaista rakenteellista inertiaa, joka estäisi äkkinäiset muutokset, ei ole. Muutama innokas aktiivi saa aikaan paljon. Monesti vastaanotossa näkyy myöhäisen käännynnäisen helmasynti, ylimitoitettu innokkuus. Esimerkin tästä tarjoaa niin sanottu välittömyysperiaate, jolle nykyinen riita-asioiden oikeudenkäynti perustuu. Periaate omaksuttiin vuoden 1993 alioikeusuudistuksessa oikeusvertailevasti hyvin jyrkässä muodossa ja ajankohtana, jolloin siitä oltiin muissa maissa hiljalleen luopumassa. Välittömyyden tuottamat hyödyt oli havaittu kuvitteellisiksi tai ainakin uskonasioiksi, kun taas sen haitat, räjähtävät oikeudenkäynnin kustannukset, olivat kaikkien nähtävissä.

Unohdetuista impulsseista on niistäkin esimerkkejä. Vaikka oikeudenkäyntien kalleutta on kauan valiteltu, ehdotukset yksinkertaistetuista oikeudenkäyntimenettelyistä – eli niin sanotuista kevennetyistä oikeudenkäynneistä – on suoralta kädeltä torjuttu.[1] Tämä on sinänsä melkoinen yllätys, koska muiden pohjoismaiden kokemukset oikeudenkäynnin kevytversioista ovat olleet varsin myönteisiä. Totta on, että niistä saatavan oikeussuojan laatua voidaan väheksyä, ne ovat osuvan sanonnan mukaan eräänlaista ”karvalakkioikeutta”. Jos karvalakkioikeuden vaihtoehtona kuitenkin on oikeuksiin pääsyn estyminen totaalisesti, useimmat asettanevat karvalakkimaisen lainkäytön etusijalle. Tilanteet, joissa aineellisen lainsäädännön mukaisia oikeuksia ei tosiasiallisesti voida toteuttaa, kun ovat oikeusvaltiossa pitkällä tähtäimellä kestämättömiä.

Ehkä vielä osuvampi esimerkki myöhäisestä ja liiallisesta innostuksesta saadaan niin sanotusta vaihtoehtoisesta riidanratkaisusta ja etenkin sen lippulaivasta sovittelusta. Sovittelulla tarkoitetaan tässä institutionaalinen ja professionaalisen ulkopuolisen tukemaa sovittelumenettelyä.[2] Sovittelun aika koitti Suomessa vasta 1990-luvun alussa, ja sen kultakausi alkaa vähitellen päättyä. Sovittelusta kuviteltiin ensihuumassa eräänlaista ihmelääkettä, se tarjosi vastauksen kaikkiin mahdollisiin kiistoihin, olivat ne oikeudellisia, sosiaalisia, yhteisöllisiä tai taloudellisia. Vanhat oikeuskulttuurit olivat varauksellisempia, romaaniset jopa kielteisiä suhtautumisessaan sovitteluimpulssiin. Sovittelua kannatti kokeilla mutta se ei oikeuttanut unohtamaan prosessilain kehittämistarpeita. Kukaan ei kiistäne, etteikö sovittelu erityisesti tuomioistuimiin kytkeytyneenä ole ollut Suomessa todellinen menestystarina. Moniin ellei jopa useimpiin kiistoihin todella löydetään sen avulla ellei suorastaan sovinnollista lopputulosta niin ainakin sellainen ratkaisu, jonka kiistan osapuolet jotenkin suostuvat nielemään. Tulevien aatehistorioitsijoiden ja sosiologien tehtäväksi jää selittää, miksi juuri suomalainen oikeuskulttuuri osoittautui erityisen suotuisaksi kasvuympäristöksi sovittelulle.

Alkuvaiheen optimismi on kaikkialla karisemassa. Kokemus nimittäin osoitti nopeasti, että kaikkia riitoja ei pystytä sopimaan, oli sovittelijan ammattitaito mikä tahansa tai sovittelun puitteet miten harkitut hyvänsä. Välillä sovintoyritys kaatuu yksinkertaisesti siihen, että vastapuoli ei suostu tekemään sovintoa, koska hänen ei kannata tehdä sovintoa asiassa.[3] Monesti nimenomaan potentiaalisen oikeudenkäynnin vahvempi osapuoli kieltäytyy tarjotusta sovinnosta, vaikka se ulkopuolisen silmissä olisi perusteltua. Osapuoli sen sijaan luottaa siihen, että ”ei sitä haasteta kuitenkaan tule”. Valtaosassa tapauksista luottamus onkin paikallaan, ja ennuste toteutuu. Harva yksityishenkilö ryhtyy käymään oikeutta vahvan instituutionaalisen toimijan kanssa. Tällaisia toimijoita ovat suuret yritykset, monissa maissa myös viranomaiset tai viranomaistehtäviä hoitavat puoliyksityiset tahot.

Strategisella käyttäytymisellä (miksi sitä kutsutaan) on seurauksensa, ja aineellisen oikeusjärjestyksen läpäisykykyä ajatellen ne ovat kohtalokkaita. Kun vastapuolen haluttomuus sovintoon yhdistyy korkeaan oikeudenkäyntikynnykseen, lukuisat oikeudet muuttuvat jargonin sanoin ”oikeudenkäyntikelvottomiksi”. Näin käy erityisesti pienimääräisille korvaus- tai palautusvaatimuksille. Vaatimukset ovat tuotavissa tuomioistuimeen, mutta normaalisti niin ei kannata tehdä. Jokseenkin jokaiseen oikeudenkäyntiin liittyy taloudellinen riski: todella ”varmoja” juttuja löytyy vain prosessioikeuden oppikirjoista. Oikeudenkäyntiin ryhtymisen riski taas riippuu paljolti siitä, miten oikeudenkäynnin kustannukset jakautuvat, jos oikeuksiaan peräävä häviää oikeudenkäynnin. Suomessa sovellettavaksi tulee niin sanottu hävinnyt maksaa –sääntö, joka on vahva pääsääntö. Näin ollen normaalin kuluttaja-palkansaajan on oltava joko hyvin oikeudentuntoinen tai hyvin uhkarohkea, jos hän vie tuomioistuimeen pienehkön korvausvaatimuksensa. Esimerkiksi: kuluttaja-palkansaaja katsoo maksaneen yritykselle liikaa 100 euroa, jota yritys ei suostu palauttaan. Vaa’assa punnuksina on näin 100 euron takaisinsaaminen (voittoskenaario) ja 20 000 euron kustannukset oikeudenkäynnistä, jos se hävitään (tappioskenaario). Normaalin kuluttaja-palkansaajan valintaa ei tarvitse enempää miettiä: hän ei uskalla nostaa kannetta.

Esimerkkiä voidaan kehitellä: entäpä jos mielestään vääryyttä kärsineellä kuluttaja-palkansaajalla on tuhansia kohtalotovereita? Yksilöllisen oikeussuojan eetoksessa mikään ei muutu, vaan jokainen kuluttaja-palkansaaja käy läpi saman ajatusprosessin – ja päätyy samaan lopputulokseen eli kanteet jäävät nostamatta. Lohduton kuva muuttuu äkkiä, kun luovutaan lähtöolettamuksesta, jonka mukaan jokaisen vääryyttä kärsineen on haettava yksin oikeuttaan. Mitä tapahtuu, kun kaikki vääryyttä kärsineet päättävät toimia yhdessä. Tätä yhteisöllistä toimintamallia, yhteistoiminnan eetosta, on alettu kutsua kollektiiviseksi oikeussuojaksi (engl.: collective redress) ja sitä toteuttavia mekanismeja kollektiiviseksi lainkäytöksi. Kollektiivisessa oikeussuojassa käytetään hyväksi joukkovoimaa. Joukko yhtäältä jakaa oikeudenkäynnin taloudellisen ja henkisen rasituksen, toisaalta taas kykenee ajamaan asiaansa paljon tehokkaammin kuin yksittäinen oikeudenhaltija. Voimasuhteet muuttuvat radikaalisti ja jopa siinä määrin, että huolenaiheeksi nousee, pystyykö vastapuoli enää kunnolla puolustautumaan. Kun oikeuksiaan hakevien määrä alkaa olla tuhansissa, he kykenevät rahoittamaan miljoonia maksavia suuroikeudenkäyntejä tai oikeudenkäyntien sarjoja. Jälkimmäiset ovat jopa vaarallisempia vastaajille kuin yksittäiset suuroikeudenkäynnit.  Suurenkin yrityksen voimavarat alkavat hiipua, jos sitä vastaan vireillä on yhtä aikaa 1 700 korvauskannetta.[4] Sitä paitsi harvan yrityksen missio on päätoimisesti käydä oikeutta asiakkaittensa kanssa. Samalla kun yksittäiset kuluttaja-palkansaajat pääsevät oikeuksiin, oikeusjärjestyksen oikeussuojavaje korjaantuu – oikeudenkäyntikelvottomat vaateet eivät toki maailmasta katoa mutta niiden määrä radikaalisti vähenee. Näin sekä yksittäiset oikeuksiaan hakevat että oikeusjärjestys voittavat, eikä kukaan häviä mitään.

2. MITÄ ON KOLLEKTIIVINEN OIKEUSSUOJA?

Kollektiivisen ja yksilöllisen oikeussuojan eroa kuvaa oivallisesti tutkimuksessa käytetty bussimetafora. Yksilöllinen oikeussuoja rinnastuu taksiin. Asiakas (tässä: intressinhaltija) saa vapaasti tilata taksin haluamalleen ajalle, hän voi asettaa vaatimuksia taksin koolle ja mallille, hän määrää yksin, mihin taksi ajaa ja missä se kenties pysähtyy. Vastapainona on, että taksimatka on kallis. Kollektiivinen oikeussuoja puolestaan on bussimatka oikeusjärjestyksessä. Bussin reitti on ennalta määrätty, bussi lähtee määrättyyn aikaan määrätystä paikasta ja päättyy ennalta ilmoitettuun paikkaan. Reittiä ei ole vedetty jokaisen korttelin, vielä vähemmän jokaisen osoitteen kautta. Bussiin noussut matkustaja ei myöskään voi määrätä, missä bussi kulkee, ketä se ottaa kyytiin tai missä bussi pysähtyy. Hänellä on valinnan vapaus vain siinä, että hän voi jättäytyä pois jollakin reitin pysäkillä, jotka ovat etukäteen määrätyt. Bussimatka myös kestää kauemmin kuin individuaalinen taksimatka, koska bussi joutuu pysähtymään muiden matkustajien takia niin usein.[5] Joskus bussi on niin täynnä, ettei halukas matkustaja mahdu sen kyytiin. Yksittäinen vuoro on ehkä peruutettu, ja asiakas joutuu odottamaan uutta vuoroa tai turvautumaan toisen reitin bussiin taikka jopa ottamaan taksin, jotta hän välttyy myöhästymiseltä tärkeässä tapaamisessa.

Vaikka kollektiivisen oikeussuojan idea on näin yksinkertainen, sen käytännön sovelluksista ei voi sanoa samaa. Sovelluksia on paljon, ja ne vaikuttavat perusoikeudenkäynnin rinnalla pelottavan monimutkaisilta. Pohjoismaissa kollektiivisella lainkäytöllä on neljä sovellusta eli yhteiskanne, joukkokanteet, ryhmäkanne ja pilottikanne.[6] Niistä joillakin on vielä alamuunnelmia. Esimerkiksi ryhmävalitus on lautakuntalainkäytön ympäristöön sijoittuva ryhmäkanteen muunnos. Sitä voidaan pitää eräänlaisena oikean ryhmäkanteen kevytversiona. Joissakin maissa tunnetaan myös muita kollektiivisen lainkäytön sovelluksia, esimerkiksi välimiesmenettelyn muunnelmia, mutta kokemukset niistä ovat olleet toistaiseksi häkellyttävän huonoja. Sen sijaan yritykset luoda sovittelun pohjautuvia kollektiivisen oikeussuojan muotoja ovat järjestään epäonnistuneet. Tämä ei lähtökohdan valossa yllätä, pikemminkin päinvastoin. Kollektiivista lainkäyttöähän tarvitaan juuri silloin, kun vastapuoli ei suostu sovintoon. Tosin monet elleivät suorastaan useimmat kollektiiviset kanteet tosiasiallisesti päätyvät sovintoihin. Sovinnot kuitenkin syntyvät tavallaan oikeudenkäyntien sivutuotteena.

Ryhmäkanne on Suomessa viranomaisen kuluttajaryhmän puolesta ajama kanne: käytännön kokemuksia siitä ei ole. Ryhmäkanteesta on oma lakinsa. Sen sijaan ryhmävalitusta koskevat säännöt ovat hajautetut aineelliseen kuluttajansuojalainsäädäntöön. Myös sen potentiaali on testaamatta, koska vain yksi ryhmävalitus on tehty. Sekin oli tulokseton, mikä johtui osaksi epätyypillisestä käyttökontekstista.[7] Yhteiskanne puolestaan on usean kantajan yhteisellä haastehakemuksella nostama kanne: se on näin käsitteellisesti yksi asia prosessioikeuden systematiikassa. Suomessa yhteiskanne on aina alkuperäinen, koska Suomen oikeus ei tunne niin sanottua asianosaiseksi liittymistä eli mukaantuloa asianosaisena jonkun toisen aloittamaan oikeudenkäyntiin. Muutamissa maissa se taas sallitaan, mikä on johtanut kymmeniä tuhansia kantajia käsittävien ”kannekäärmeiden” muodostumiseen.  Joukkokanteet taas ovat joukko samaan oikeusperusteeseen tukeutuvia erillisiä kanteita normaalisti samassa tuomioistuimessa. Jokaisella joukkokanteella on oma kantajansa ja vastaajansa. Esimerkkejä suomalaisista joukkokanteista ovat äskettäin hovioikeustason ratkaisunsa saaneet asfalttikartellikanteet sekä verkkaista etenemistään käräjäoikeudessa jatkavat raakapuukartellikanteet (tosin tarkkaan ottaen ne eivät ole sellaisia kartellikanteita, joiksi ne on nimetty).

Joukkokanteista on syytä puhua vain, kun niiden ajamisella tai käsittelyllä on jonkinlaista yhteyttä. Esimerkiksi: erilliset kanteet käsitellään yhdessä eli prosessioikeuden jargonin mukaan kumuloidaan taikka kantajat koordinoivat muutoin toimiaan tuomioistuimen ulkopuolella.  Vaikka yhteiskanteen ja joukkokanteen ero näyttää vähäiseltä, sillä on esimerkiksi Suomen oikeudessa aika lailla merkitystä. Yhteiskanne on valmiiksi kokonaisuus, eikä tuomioistuin edes saa pilkkoa sitä osiin. Vain erillinen valmistelu jonkin kysymyksen tai vaatimuksen kohdalla sallitaan: pääkäsittelyn on oltava yhteinen. Sen sijaan joukkokanteita tuomioistuin saa enemmän tai vähemmän vapaasti yhdistellä ja erotella. Samat kanteet voivat tulla ensiksi käsitellyiksi yhdessä, sitten erotetuiksi erillisiin käsittelyihin ja lopulta palata yhteiskäsittelyyn (OK 18:2 ja 6). Muodollisesti tuomioistuimen harkinta on toki lakiin sidottua. Lain käyttämä kriteeri eli viime kädessä prosessiekonominen tarkoituksenmukaisuus on kuitenkin käsitteenä samalla kertaa tilanteeseen sopeutuva ja näkökulmasta riippuvainen. Kannattaa lisäksi huomata, että tuomarin tarkoituksenmukaisuus ei välttämättä ole tarkoituksenmukaista joukkokanteiden asianosaisten silmissä. Tästä voidaan päätellä, että yhteiskanne on kollektiivisen oikeussuojan keinona paljon tehokkaampi kuin joukkokanteet. Yhteiskanne takaa kollektiivisuudesta saatavat edut varsin pitkälle riippumatta tuomioistuimen asenteesta. Mitä tulee säädöspohjaan, yhteiskanne ja joukkokanteet hakevat – toisin kuin ryhmäkanne – perustansa kokonaisuudessaan yleisestä prosessilaista. Tosin myös ryhmäkannetta koskeva erityislaki sisältää yleisen viittauksen siihen, mitä on säädetty riita-asioiden käsittelystä. Ryhmäkannelaissahan on yllättävän niukalti säännöksiä tällaisen kanteen käsittelemisestä.

Pilottikanne on sekin luettu uudessa tutkimuksessa kollektiivisen oikeussuojan välineeksi. Tämä voi ihmetyttää: pilottikanne antaa periaatteessa tulokseksi vain tuikitavallisen kahden asianosaisen oikeudenkäynnin ja heihin rajoittuvan tuomion. Pilottikanteesta ei ole myöskään omaa lakia eikä edes erityissäännöksiä: siihen sovelletaan kaikessa yleisen prosessilain säännöksiä. Tätä lakia kirjoitettaessa pilottikanteita ei ole yleisemmin ajateltu: tosin laadittaessa säännöksiä ennakkopäätösvalituksesta (OK 30a luku) pilottioikeudenkäynnit on muistettiin mainita esimerkkinä uusien säännösten käyttämisestä.[8] Tosin säännökset eivät välttämättä helpota pilottikanteen ajamista eli tuo pikaista ennakkopäätöstä pilottikysymyksestä. Vastapuoli harvemmin antaa lain edellyttämän suostumuksensa tällaiseen valitukseen (OK 30a:1.2). Oma kysymyksensä on, mikä luokitellaan pilottikanteeksi. Käsite on kieltämättä epätarkka, mutta joitakin tuntomerkkejä on löydettävissä. Jotta kannetta voidaan kutsua pilottikanteeksi ja se saadaan liitetyksi kollektiiviseen oikeussuojaan, kanteella on ensiksikin oltava tällainen tarkoitus eli pilottitavoite. Se, että oikeudenkäyntiä käytetään tai aiotaan käyttää hyväksi myöhemmissä kanteissa, ei vielä tee oikeudenkäynnistä pilottioikeudenkäyntiä. Modernille pilottikanteelle ominaista on myös sen järjestäytyneisyys. Pilottikantajalla on säännönmukaisesti tukenaan taustaryhmä. Taustaryhmä antaa kantajalle taloudellista tukea ja asiantuntemusta asian ajamiseen, lievittää oikeudenkäynnistä aiheutuvaa henkistä rasitusta ”moraalisella tuellaan” sekä ottaa joskus taloudellisen riskin, jos oikeudenkäynti päättyy häviöön.

Vaikka kollektiivinen oikeussuoja on uusi teema keskustelussa eikä se käsitteenä ole vielä kotiutunut suomalaiseen oikeuskieleen, ilmiönä se on kaikkea muuta kuin uusi. Yhteiskanteita ja joukkokanteita on ajettu ennenkin, joskaan niistä ei ole käytetty näitä moderneja nimityksiä. Yhteiskanteen edut ovat niin ilmeiset, että osaava lakimies on varmasti aina kirjoittanut yhteisen haastehakemuksen, kun siihen on ollut mahdollisuus, esimerkiksi toimeksianto kaikilta yhteiskantajiksi ryhtyviltä ja tuomioistuimen suostumus yhteisen haastehakemuksen käyttämiseen. Myöskään toisiinsa liittyvät mutta muodollisesti itsenäiset oikeudenkäynnit eivät ole olleet tuomioistuimissa ennenkään. Uutta on vain se, että ensimmäistä kertaa valtamedia on ollut niistä kiinnostunut, uutisoinut tapahtumista sekä välillä ennustellut lopputulostakin.

Pilottikanne modernissa muodossaan on toki innovaatio. Kanteita on tietenkin aina nostettu edullisen ennakkotapauksen luomiseksi, mutta pilottikanteista nykymerkityksessä alettiin puhua vasta 1980-luvun alussa – silloinkin testitapausten (test case) nimellä.[9] Jo tuolloin käsite kytkettiin niin sanottuun ammattimaiseen prosesseeraamiseen. Tällaisia kanteita nimittäin nostivat ne, jotka joko toivoivat vaikuttavansa oikeuskehitykseen ”hyvällä ratkaisulla” tai halusivat saada kannanoton perustavan laatuisessa arvokysymyksessä.[10] Pilottikanteiden saama julkisuus on vaihdellut: jotkut ovat saaneet median huomiota, useimmat kuitenkaan eivät. Uutena tulokkaana ei voida pitää myöskään ryhmäkannetta. Keskustelu siitä virisi Suomessa 1990-luvun alussa, ja monipolvinen lainvalmistelu tuotti vihdoinkin ryhmäkannetta koskevan erityislain. Asia erikseen on, että käytännön kokemuksia tästä kollektiivisen oikeussuojan lippulaivasta ei, kuten edellä todettiin, toistaiseksi ole. Muiden pohjoismaiden ryhmäkannelait ovat sen sijaan saaneet käyttäjänsä, joskin ryhmäkanteita on kaikissa maissa nostettu harvemmin, mitä laskettiin, ja paljon harvemmin, mitä sitä kannattaneet toivoivat.

Kaavio: Kollektiivisen oikeussuojan kannetyypit

3. KANTEIDEN LAKISÄÄTEISET SOVELTAMISALAT JA TOSIASIALLISET KÄYTTÖALAT

Kun kannetyyppejä on useampia, kollektiivista oikeussuojaa hakeva on pakotettu miettimään, mikä soveltuu ”hänen” tapaukseensa. Konkreettisemmin tämä vaatii kannanottoa yhtäältä siihen, mikä on kannetyyppien muodollinen soveltamisala, toisaalta taas sen ratkaisemista, mitä tässä tapauksessa kannattaa käyttää. Kannetyyppien muodollisen soveltamisalan määrää prosessilaki. Erityissäännöksiä kollektiivisista kannetyypeistä ei – poikkeuksena ryhmäkanne – ole, joten myös soveltamisalat määräytyvät prosessilain yleisten säännösten perusteella. Kannetyyppien käyttöalat taas seuraavat tarkoituksenmukaisuutta. Kysymys käyttöalasta pelkistyy kysymykseksi, missä olosuhteissa kollektiivisesta kanteesta saadaan riittävästi hyötyjä verrattuna yksilölliseen kanteeseen (tai kanteisiin)? Vertailuarvioon vaikuttavat selvästikin lukuisat tekijät kuten mukaan lähtevien intressinhaltijoiden määrä, heidän vaatimustensa keskinäinen vaihtelu sekä keskimääräinen yksilöintressi. Kollektiivisen oikeussuojan kilpailuetu on selvästikin suurin, kun intressinhaltijoita on lukumääräisesti paljon ja heidän vaatimuksensa ovat yhdenmukaisia, joko kollektiivisia vaatimuksia (esimerkkinä kieltovaatimus) tai standardisoituja yksilövaatimuksia (esimerkkinä kaavan mukaan määräytyvä rahasuoritus). Intressin suuruuden vaikutus ei sen sijaan ole yksiselitteinen, vaikkakin kollektiivisen oikeussuojan tavoitteeksi katsotaan monesti juuri vähäisten vaatimusten toteuttaminen. Kollektiivinen lainkäyttö toki tukee yhtä hyvin suurten intressien toteutumista.

Toden teolla muodollisen soveltamisalan ongelma aktualisoituu vain ryhmäkanteissa, koska ryhmäkanteen soveltamisala on poikkeuksellisen kapea. Lain säätämistähän edelsi Suomen oloissa poikkeuksellisen riitainen valmistelu. Soveltamisalan määrittely samanaikaisesti kuluttaja-asiamiehen toimivallan, riitaisen oikeussuhteen ja ryhmään kuuluvien intressinhaltijoiden statuksen perusteella leimattaisiin muussa yhteydessä ja arkikieleen turvautuen vaikeuksien kerjäämiseksi. Ehkä onkin ollut onni, ettei yhtään tyhmäkannetta ole vielä nostettu. Ryhmäkanteen erityiset prosessinedellytykset ovat nimittäin niin epämääräiset, että ne tarjoavat loputtomiin aineksia niin todellisille kuin tekaistuillekin kiistoille. Samankaltaisia soveltamisalaongelmia esiintyy myös ryhmävalituksen käyttämisessä, mutta ne tuskin kärjistyvät. Muiden kannemallien kohdalla ongelmat soveltamisalasta jäävät syntymättä. Tämä johtuu siitä, että yhteiskanteet, joukkokanteet ja pilottikanteet ovat yleiskanteita, toisin sanoen käytettävissä kaikissa oikeudellisissa riidoissa. Ainoa selvä soveltamispulma muodostuu siitä, mikä on yhteiskanteen soveltamisala, toisin sanoen milloin intressinhaltijat voivat järjestäytyä yhteiskantajiksi eli käytännössä saavat tehdä yhteisen haastehakemuksen.[11] Sekundäärisiä tulkintakysymyksiä (joita voidaan hyvällä tahdolla kutsua myös ongelmiksi soveltamisalasta) toki syntyy muissakin kannemalleissa. Niissä on kuitenkin yleensä kysymys siitä, missä määrin tällaisten kanteiden kollektiivista luonnetta kyetään tukemaan prosessilain yleisillä järjestelyillä, esimerkiksi milloin joukkokanteet saadaan tai tulee yhdistää, missä määrin kanteita voidaan määrätä lepäämään kunnes prejudisiaalisen vaikutuksen omaava muu kanne on ratkaistu tai pystytäänkö pilottikannetta jouduttamaan julistamalla sen käsittely kiireelliseksi (OK 19:1). Kanteet eivät kuitenkaan kaadu, tulkittiin säännöksiä miten tahansa.

Juridisesta soveltamisalasta on erotettava kysymys siitä, milloin kollektiivisen oikeussuojan kanteita kannattaa käyttää, toisin sanoen milloin intressinhaltijat pääsevät niiden kautta parhaiten oikeuksiinsa. Tämä kannattavuuskysymys on onnistuttu purkamaan osatekijöihinsä, mikä on mahdollistanut suhteellisen selkeiden sääntöjen kehittämisen. Asia erikseen on, että useimmat vaikuttavista tekijöistä ovat ei-oikeudellisia tai ainakin sijoittuu perinteisen tuomioistuin/oikeudenkäynti -maailman ulkopuolelle – mistä taas seuraa, että juristit joutuvat niiden arvioinnissa ylittämään oman mukavuusalueensa.[12] Ryhmäkanne on ehkä helpoin sijoitettava luontaiselle käyttöalueelleen. Jotta tällainen kanne olisi mielekäs, se vaatii ensiksikin suura joukkoa, ryhmän minimikooksi on veikattu  sataa kuluttajaa. Toiseksi heidän vaatimustensa on oltava kompensoivia, esimerkiksi korvausvaatimuksia. Kolmanneksi ryhmän tulee muodostaa vaatimuksiltaan homogeeninen kokonaisuus. Yksilöllisiä, etenkään omaa todistelua kaipaavia vaatimuksia ei toisin sanoen saa olla liikaa. Ryhmän tulee olla paitsi homogeeninen myös kohtuullisen yksituumainen, koska ryhmän hajoaminen oikeudenkäynnin aikana tuo yhtäältä ”prosessuaalista” lisätyötä, toisaalta vie ryhmäkanteelta uskottavuutta. Ryhmäkanteessa suurimpana vaarana on prosessioikeudellinen umpikuja: ellei kannetta käsitellä ryhmäkanteena, asia raukeaa eli palautuu alkutilaansa. Intressinhaltija-kuluttajia tosiasiallinen asema on väliaikana heikentynyt. Kuten monesti on todettu, viiveet ovat myrkkyä kollektiiviselle oikeussuojalle. Tästä kaikesta huolimatta intressinhaltijoille on onnenpotku, jos he saavat kuluttaja-asiamiehen innostumaan ryhmäkanteesta. Heidän vaatimuksiaan tällöin ajaa ainakin periaatteessa asiantunteva viranomainen, joka kykenee tarpeen vaatiessa kantamaan taloudellisen riskin.

Pilottikanteen ajaminen vaatii tavallisesti taustaryhmän löytämistä. Ilman sitä kantaja helposti sortuu tai leimautuu ”oikeustaistelijaksi”. Taustaryhmää taas ei luoda tyhjästä vaan oikeudenkäynnin täytyy kiinnostaa ulkopuolisia joko ideologisista syistä tai pilottituomion oletetun prejudisiaalisen vaikutuksen takia. Pilottiasian on oltava tosiseikoiltaan selkeä, ja sillä tulee olla prejudisiaalisesti toimiva eli käytännössä abstrakti kysymyksenasettelu, tavallisesti laajahko oikeuskysymys. On helppo huomata, että in casu-tyyppiset kanteet, esimerkiksi kantajan sosio-ekonomisista ominaisuuksista riippuvat, eivät kelpaa pilottikanteiksi, koska niiden olosuhteet ovat ainutkertaisia. Pilottikanne on hyökkäävää kollektiivista oikeussuojaa. Vastaajaksi ajautunut intressinhaltija ei hevin saa muutetuksi oikeudenkäyntiä pilottiluonteiseksi, vaikka hän sitä kuinka toivoisi. Kantaja pystyy yleensä estämään tällaiset yritykset, viime kädessä luopumalla vaatimuksistaan. Sen asian, jota pilottikanne koskee, on lopuksi kestettävä aikaa. Esimerkiksi oikeuskysymyksen on oltava tässä merkityksessä pysyvä. Lain tai olosuhteiden muutos ei toisin sanoen saa olla näköpiirissä.

Myös taustaryhmän etu on muistettava. Pilottituomiota odottavat vaatimukset eivät saa kärsiä oikeudellisesta  prekluusiosta, jonka vaaraan pilottikanteen todennäköisesti pitkä käsittelyaika kaikki odottavat vaatimukset periaatteessa altistaa. Aineelliset vanhentumisajat ovat toki enimmäkseen vapaamuotoisesti katkaistavissa, mutta kannemääräajat vaativat jatkokanteiden eli niin sanottujen toisintokanteiden ennenaikaista nostamista.[13] Se taas tuo taloudellisen riskin niiden kantajille, sillä nostetusta oikeudenkäynnistä irtaantuminen tuo mukanaan oman riskinsä kantajalle.  Asianosaisen nimittäin katsotaan hävinneen asiansa, jos hän peruuttaa kanteensa tai jää oikeuteen saapumatta (OK 21:7). Toki kantaja voi laskea sen varaan, että tuomioistuin erityisestä syystä toisin määrää tai että vastaajan kustannukset ovat joka tapauksessa marginaaliset. Oikeudenkäyntihän ei tällaisessa tapauksessa tavallisesti ole edennyt kirjallista valmistelua pitemmälle. Kelpaako kannemääräajan päättyminen pykälän tarkoittamaksi erityiseksi syyksi, on arvailujen varassa. Lain perusteluissa sellaiseksi on laskettu velvoitteen vapaaehtoinen täyttäminen; oikeuskäytännössä erityiseksi syyksi on kelpuutettu asianosaisen tietoon vasta oikeudenkäynnin aikana tullut seikkakin (KKO 2005:59). Ja vihdoin: pilottikanteen vastaajan on myös oltava oikeanlainen vastaaja. Kokemus osoittaa, että pilottikanteita kannattaa käyttää vain maineesta tarkkoja yrityksiä tai julkisyhteisöjä vastaan. Markkinahäiriköt eivät tällaista kanteista välitä.[14]

Yhteiskanne on lähes aina suositeltavin kollektiivikanne, jos prosessilaki vain sen sallii ja intressinhaltijat pystyvät järjestäytymään ajoissa, eli ennen haastehakemuksen tekemistä. Asianosaiseksi liittyminen ei, kuten edellä todettiin, ole mahdollista. Kovin suuri joukko ei kykene sopimaan yhteisestä oikeudenkäynnistä. Kun lisäksi vaatimusten on oltava kohtalaisen samanlaisia, se joukko, joka kokoontuu yhteiskanteeksi, jäänee suhteellisen pieneksi, enintään pariin kymmeneen. Jos joku oudoksuu väitettä, on muistettava, että yhteiskanteen ajaminen vaatii paljon pidemmälle menevää koordinointia kuin esimerkiksi yhden joukkokannejoukon ajaminen. Suuri joukko ei tiiviiseen yhteistyöhön kykene. Tässä suhteessa joukkokanne on armeliaampi: se sietää hyvinkin erilaisen asianajamisen eri kanteissa. Yksi joukkokantaja ei voi tuhota muiden joukkokantajien mahdollisuuksia päästä oikeuksiinsa; yhteiskanteissa se voi hyvinkin onnistua. Joukkokanteiden luontaiseksi käyttöalaksi jäävät suuret joukot, heterogeeniset vaatimukset ja erilainen asianajaminen yksittäisissä asioissa.

Kumulatiivisten kanteiden vahvuuksiin kuuluu, että ne yleensä kykenevät rahoittamaan itse itsensä. Joukkokanteissa on tavallisesti ollut niin paljon osanottajia, että oikeudenkäynnin alkuvaihe pystytään rahoittamaan niin sanotuilla liittymismaksuilla. Molemmat kannemallit tuovat rahoitukseenkin mittakaavaetuja: kymmenen joukkokanteen ajaminen maksaa vähemmän kuin kymmenen erillisen oikeudenkäynnin yhteenlaskettu asianajo. Maksimisäästö saadaan aikaan niin sanotulla asianajollisella personaaliunionilla eli sillä, että sama asianajaja tai muu lakimies edustaa kaikkia kantajia. Asianajajat voivat lisäksi suostua tehtävään tulospalkkioehdoilla. joten ongelma omien kustannusten rahoittamisesta poistuu päiväjärjestyksestä koko oikeudenkäynnin ajaksi. Todellinen riski eli tappiosta seuraava vastuu vastapuolen oikeudenkäyntikuluista aktualisoituu vasta vuosien, ehkä vuosikymmenten päästä. Kun se ositetaan suurelle kantajajoukolle, kantajakohtaiset kustannukset ovat kestettävissä, vaikka vastaajan lasku olisi rahamääräisesti suurikin. Kumulatiiviset kanteet eivät myöskään tarvitse taustaryhmää. Toki siitä on hyötyä esimerkiksi asianajamisessa sekä yleisen mielipiteen puolelleen voittamisessa.

Yllättävää kylläkin kumulatiiviset kanteet eivät myöskään välttämättä edellytä suosiollista voittoennustetta, Yhteiskanne tai joukkokanteet voidaan hyvinkin nostaa, vaikka lopputulos  on epävarma tai asia näyttää jopa häviöön tuomitulta. Yhteinen toiminta keventää siinä määrin henkistä kuormaa ja taloudellista riskiä, että tällainen kanne saatetaan nostaa tukemaan uudistusvaatimuksia, hankkimaan huomiota aatteelliselle agendalle tai vaikkapa vain terapeuttisessa tarkoituksessa, esimerkiksi purkamaan subjektiivisia vääryyskokemuksia. Puukartellikanteiden some-keskustelusta päätellen osalla kantajista näyttää olleen tämän tyyppisiä motiiveja päätökselleen nostaa kanne. Kaikkea asianosaisten toimintaahan ei muutoinkaan voi selittää taloudellisella rationaalisuudella.

Jos ajatellaan vastaajaa, hänen kannattaa pelätä joukkokanteita. Ne ovat kaikkein vaarallisimmat, vaikka paradoksaalisesti ryhmäkannetta pelätään eniten. Ryhmäkanteella, yhteiskanteella ja pilottikanteella on kuitenkin loppunsa: jossain vaiheessa asiat saavat oikeusvoimaisen ratkaisunsa, eikä uusia kanteita enää tule samasta asiasta.[15] Sen sijaan joukkokanteet muistuttavat, kuten ihmisoikeuslähtöisessä keskustelussa on todettu, antiikin tarujen Hydra –hirviötä. Yhden oikeudenkäynnin voittaminen ei riitä, koska uusia kanteita pannaan koko ajan vireille. Uusissa oikeudenkäynneissä vastaajan puolustautuminen on aina vain vaikeampaa, koska uudet kantajat ottavat opikseen niistä kokemuksista, joita aikaisemmissa tappiollisissa oikeudenkäynneissä on kertynyt. Uusia kanteita ajetaan toisin sanoen aina vain taitavammin. Viisaat joukkokantajat pitävätkin tätä kannepainetta keinotekoisesti yllä hajottamalla kanteensa ajallisesti. Tilanne ei näin pääse koskaan rauhoittumaan. Tällöin voidaan laskea sen varaan, että ennemmin tai myöhemmin vastaajan kärsivällisyys tai voimavarat loppuvat – ja se suostuu sovintoon.

Mikäli intressinhaltija asettaa tavoitteekseen vastapuolen pakottamisen sovintoon, hänen kannattaa nostaa joko pilottikanne tai joukkokanne. Pilottikanne ehkä pelottaa vastaajaa, joka suostuu sovintoon estääkseen vahingollisen pilottituomion. Tosin joukkokanteistakin joku osa päätyy kokemusperäisesti sovintoon. Ryhmäkanne ja yhteiskanne taas vaativat kokonaisvaltaista sovintoa, jossa mukana ovat kaikki ryhmäläiset ja yhteiskantajat. Vastapuoli ei taas välttämättä halua sopia kaikkia vaatimuksia vaan hakee sovintoa niihin vaatimuksiin, jotka ovat selviä ja jotka näin tulisivat mahdollisessa tuomiossa vahvistetuiksi.

4. ENNUSTAJAN OSA ON VAIKEA

Ennustukset kollektiivisen oikeussuojan kehityksestä vaihtelevat. Yhtäältä epäillään, saako tällainen oikeussuoja kannatusta oikeuspolitiikan päättäjiltä. Toisaalta myöntäväkään vastaus ei vielä ratkaise sitä, rakennetaanko kollektiivisen oikeussuojan järjestelmät perinteisen oikeudenkäynnin vai vaihtoehtoisen riidanratkaisun varaan. Kolmaskin tie on saanut kannatusta kansainvälisessä keskustelussa. Huonot käyttäjäkokemukset kollektiivisista oikeudenkäynneistä on tulkittu merkeiksi evoluutiosta, joka vie oikeudenkäynnistä aineelliseen sääntelyyn ja sen toteutumista valvoviin julkisiin asiamiehiin.[16] Tulevaisuus kollektiivisessa oikeussuojassa kuuluisi siis asiamiesjärjestelmälle, jota on ollut tapana väheksyä yksilöllisen oikeuksiin pääsyn näkökulmasta.[17] Keskittymistä kompensoivaan kollektiiviseen oikeussuojaan on sitäkin pidetty strategisena virhearviona. Tämä on osaksi totta: kompensoivan oikeussuojan saavutukset eivät vakuuta innokastakaan asianharrastajaa. Oikeudenkäynnit kestävät loputtomiin ja ovat kalliita. Selvää on sekin, että epäkohdista päästään eroon, kun ajatus kompensoinnista unohdetaan, toisin sanoen tavoitteena on preventiivinen oikeussuoja.[18] Yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta tällainen perusratkaisu ei toteuta. Sehän ottaa lähtökohdaksi, että kaikkia aineellisen lainsäädännön takaamia oikeuksia ei toteuteta eikä voidakaan toteuttaa. Reilu peli kylläkin vaatisi tämän tunnustamista – ja toteuttamiskelvottomien oikeuksien poistamista lainsäädännöstä.

Valtavirtaisessa tutkimuksessa luotetaan kollektiiviseen oikeussuojaan. Se tarjoaa toistaiseksi uskottavimman ratkaisun oikeuksiin pääsemisen ongelmaan. Maailma on otettava sellaisena kuin se on: hyvät asiat eivät toteudu itsestään, valistus, aineellinen sääntely ja valvonta tehoavat kaikkein heikoimmin niihin, jotka erityisesti tulisi saada toimimaan lakien mukaisesti. Kollektiivinen oikeussuoja täydentää erinomaisesti vaihtoehtoista riidanratkaisua, käytännössä institutionaalista sovittelua. Kuten alussa huomautettiin, sovittelu ei ole viisastenkivi oikeudellisessa konfliktinhallinnassa. Kaikkia riitoja ei  saada sovituksi, koska toinen riitakumppani ei halua niitä sopia. Sovinnosta kieltäytyminen taas johtuu siitä, että kiistojen sopiminen ei ole vastapuolen kokonaisedun mukaista. Toisaalta yhtälö, jossa vastakkain on ylikorkea oikeudenkäyntikynnys ja kansalaisten lisääntyneet oikeudenmukaisuusodotukset, ei sekään ole hyväksi. Vaikka moraaliarvot unohdettaisiinkin, oikeusjärjestys on vaarassa marginalisoitua, kun tai jos lain mukainen käyttäytyminen on toimijan omantunnon varassa. On toki myönnettävä, että sovittelumekanismit ja toimiva kollektiivinen oikeussuojakaan eivät edes yhdessä tuo kaikille oikeutta, mutta tällainen uudistus on joka tapauksessa melkoinen askel sitä kohti. Mikään lainkäyttöjärjestelmähän ei voi taata kaikkien oikeuksien täydellistä toteutumista.

Megatrendiksi yltääkseen kollektiivisen oikeussuojan on ensiksi ylitettävä ennakkoluulojen muuri. Tällaista oikeussuojaa tarvitaan tavallisesti pienehköjen massavaatimusten toteuttamisen. Moniin oikeusjärjestyksiin on kuitenkin sisäänrakennettuna vähäintressisten vaatimusten väheksyntä, ne ovat ”bagatelliasioita”, joihin ei pitäisi hukata tuomioistuinten kallisarvoista aikaa. Pohjoismaat eivät ole tässä suhteessa poikkeus. Tuomioistuimet itsekin haluavat päästä ratkaisemaan isoja ja tärkeitä asioita: monesti valitellaan, että liike-elämän kiistat (joita pidetään lähtökohtaisesti tällaisina) päätyvät valtiollisen lainkäytön sijasta välimieslainkäyttöön.[19] Taustalla häämöttää roomalaisen oikeuden maksimi ”de minimis non curat prætor”, ”laki ei välitä pikkuasioista”. Tosin kollektiivisen lainkäytön tyyppitilanteessa logiikka pettää pahemman kerran. Yksittäinen sadan euron vääryys, jonka kuluttaja A kokee, voi toki olla vähäteltävissä, mutta kun tällaisia vääryyksiä on sata tuhatta, vääryydellä alkaa olla jo yhteiskunnallista merkitystä. Preetorin on välitettävä siitä. Kaiken kaikkiaan puhuminen bagatelliasioista tai pikkuasioista on oikeastaan orwellilaista uuskieltä. Ilmaisu välittää piilokäsityksen, etteivät tällaiset asiat oikeasti olekaan huomion arvoisia. Tällaisia vaatimuksia esittävät ovat näin ollen kverulanttimaisia ”oikeustaistelijoita”, eräänlaisia lainkäyttömarkkinoiden markkinahäiriköitä, jotka on saatava alistumaan kohtaloonsa.

Toki voidaan myöntää, että lainkäyttöjärjestelmässä päädytään lopulta kysymään, millainen oikeuden on arvoiltaan tai spesifisemmin euromäärältään oltava, jotta järjestelmä tukee sen toteutumista.[20] Tai vielä perustavamman laatuisesti: autetaanko ihmisiä pääsemään vähäisiin oikeuksiinsa vai estetäänkö se, että joku tekemällä vähäisiä oikeudenloukkauksia kerää omaisuuksia? Access to justice –ajattelu lähtee ensimmäisestä vaihtoehdosta, mutta samalla myönnetään ajattelun osittainen epärealistisuus, kun yksilölliset vääryydet ovat hyvin pieniä. Jos esimerkiksi yksittäisen kuluttajan kärsimä vahinko on vain muutama euro – ääritapauksissa muutama sentti – yksilöllinen kompensaatio korvataan sillä, että palautettava määrä ohjataan kuluttaja- tai kansalaisjärjestöille. Ne voivat rahoittaa palautuksella toimintaansa, esimerkiksi uusien joukkokanteiden nostamista. Vaikkakaan tällainen hyödyn ”konfiskointi” ei toteuteta aitoja access to justice –tavoitteita, se toteuttaa sosiaalista oikeudenmukaisuutta. Esimerkiksi cy-prės –metodi sekä fluid recovery –mekanismi (jossa tulevat kuluttajat saavat kompensaation) ovat tämän logiikan sovelluksia, Ne eivät saata vahinkoa kärsineitä oikeuksiinsa mutta riistävät vahingon aiheuttajalta sen hyödyn, jonka tämä on toiminnallaan saanut. Lainsäätäjä ja valvova viranomainen saattaa pitää tällaista konfiskointia jopa parhaana ratkaisuna. Kaikki oikeudenloukkauksia kärsineet eivät koskeen tule tuomioistuimiin esittämään vaatimuksiaan. Vahvat toimijat hyötyvät ihmisten rationaalisesta apatiasta, kehitti lainsäätäjä miten toimivia oikeussuojamekanismeja tahansa.

Aseeksi peitota kollektiivista oikeussuojaa kelpaa myös yksilöllisen oikeussuojan eetos. Se on vahva kaikissa mannermaisissa oikeusjärjestyksissä, historiallisista syistä ehkä erityisen vahva Suomessa. Yksilöllisen oikeussuojan eetos taipuu mieleen tarttuviksi iskulauseiksi tyyliin ”oikeudenmukaisuutta ei voida tuottaa teollisesti, metritavarana”.[21] Jos  eetoksen vaatima jokaisen vaatimuksen tunnontarkka tutkinta ja asianosaisten määräämisvallan kunnioittaminen siirretään täysimääräisinä kollektiiviseen oikeussuojaan, jokseenkin kaikki kollektiivisen oikeussuojan edut menetetään. Meidän on toisin sanoen myönnettävä, että kollektiivisen oikeussuojan hintana on jonkinlainen yksilöllisyyden menetys, massaluonteisia korvausvaatimuksia ajatellen joko vaatimusten yhdenmukaistuminen tai korvauksien määrien arviointi.

Tällä hetkellä näyttää siltä, että ideologioiden taistelu on ainakin Euroopassa päättynyt kollektiivisen oikeussuojan voittoon. Kahakointi on siirtynyt siihen, miten suoja toteutetaan. Siinä taas ensimmäinen askel tuntuu olevan ihmisten rohkaiseminen hakemaan myös ”pieniä” oikeuksiaan (’low-value claims’). Pelkkä rohkaiseminen on tietenkin hyödytöntä ja jopa vaarallista, jos oikeusjärjestys ei tarjoa keinoja pienten oikeuksien toteutumiseen. Kuinka vaarallinen oikeusjärjestykseen muodostuva oikeusturvavaje on, on keskusteluteema sinänsä. Jotkut katsovat sen järkyttävän lain legitimiteettiä, jotkut luottavat siihen, että valtaosa ihmisistä ei välitä pienistä vääryyksistä tai ainakin alistuu nykytilaan luonnonlain kaltaisena välttämättömyytenä.[22] Joku ehkä sanoisi, että paljon riippuu oikeuskulttuurista. Legalistiset ja litigaatiohenkiset oikeuskulttuurit sietävät vähemmän oikeuksien toteutumattomuutta kuin ne kulttuurit, jossa lailla ei ole koskaan ollut tällaista asemaa. Jos näin on, suomalaisen oikeuskulttuurin sietokynnys ei olisi kovin korkea.

5. LOPUKSI

Tätä vuosisataa kutsutaan toisinaan ”prosessioikeuden vuosisadaksi”.  Vaikka nimitys kuulostaa ylimitoitetulta, sillä on perusteensa. Viime vuosisataa leimasi jälkikäteen ajatellen sinisilmäinen luottamus lainsäätäjän valtaan: hyvä laki toteutti itse itsensä, kun toimijat vain saivat tietää lain sisällöstä. Piittaamattomuus laista johtui tietämättömyydestä, ja asia korjautui valistuksella. Niinpä aineellinen lainsäädäntö ladattiin täyteen hyviä asioita eli erilaisia oikeuksia. Samalla tavalla luotettiin myös sopimuksiin. Jos sopimus vain maltettiin kirjoittaa kunnolla, ristiriidat sen toteuttamisella vältettiin. Ihmisellä on kuitenkin luontainen taipumus tulkita sopimuksia ja lakeja parhain päin. Omalle edulle on helppo löytää tuke lain ja sopimuksen sanamuodoista, sitä helpommin, mitä pyöreämpiä ja epämääräisempiä ilmauksia on käytetty. Ja monesti halu noudattaa lakia ja sopimuksia korreloi yksinomaan siihen, mikä haitallisia seuraamuksia noudattamatta jättämisestä tulee olemaan. Täydellisinkin aineellinen lainsäädäntö tarvitsee tuekseen lainkäyttöjärjestelmän, joka viime kädessä tuo ihmiset heidän oikeuksiinsa.

Nimitys ”prosessioikeuden vuosisata” on oikea myös tavanomaisemmassa mielessä. Viime vuosikymmeniä on leimannut vaihtoehtoisen riidanratkaisu nousu. Liikettä on kutsuttu oikeutetusti megatrendiksi, koska se on käsittänyt koko Euroopan ja muuttanut ajattelua perustavasti. Seuraavat megatrendit ovat jo näköpiirissä. Digitalisaatio – eli niin sanottu sähköinen oikeudenkäynti – mullistaa jokseenkin varmasti perinteisen oikeudenkäyntikonseptin. Verkkovälitteinen riidanratkaisu (tunnetaan akronyymillä ODR) korvaa henkilökohtaisen läsnäolon, joka tunnetusti sekä maksaa että hidastaa. Innokkaimmat visioivat jo tulevaisuutta, jossa keinoälysovellukset ottavat hoitaakseen yksinkertaisimmat riita- ja rikosasiat.[23] Näin tuomareiden työpanos on maksimaalisesti käytettävissä ”oikeiden” asioiden ratkaisemiseen. Myös kollektiivinen oikeussuoja tulee lähivuosina iskemään Suomeen täydellä voimallaan, jos Euroopan unioni pysyy koossa.

Aika näyttää, tuleeko kollektiivisestakin lainkäytöstä vaihtoehtoisen riidanratkaisun kaltainen megatrendi vai ainoastaan ohimenevä muoti-ilmiö. Tutkimuksessa kollektiivinen lainkäyttö voi hyvinkin päästä megatrendiksi. Tutkimusaiheena se on kiinnostava ja houkuttelevan edistyksellinen. Lainkäytön arkipäivässä se tuskin näkyy paljoakaan. Pohjoismaiset yhteiskunnat ovat perinteisesti oikeudenkäyntiaversiivisia (jos käytetään muotisanaa) ja viranomaisten toimiin luottavia, eikä civil law –maissa yleensäkään ole kollektiivista lainkäyttöä suosivia olosuhteita. Rangaistuksenluonteisia korvauksia ei tunneta, hävinnyt maksaa –periaate on pääsääntö useimmissa maissa, tulospalkkioehtoisiin toimeksiantoihin halukkaita lakimiehiä on harvassa, tehokas discovery –instituutio ei helpota todistelua ja niin edelleen.

Kävi miten tahansa, kollektiivinen oikeussuojaa ei civil law-maissa muodosta yrityksille sellaista uhkaa kuin Yhdysvalloissa. Tosin sielläkin uhkakuvat ovat pikemmin kuvitteellisia kuin reaalisia, sillä kollektiivisen oikeussuojan, tyyppiesimerkkinä ryhmäkanteen, villit vuodet ovat jo ohitse. Prosessilain tiukennuksilla kanteiden nostamista on merkittävästi vaikeutettu. Oikeudenkäynnillä uhkaaminen ei sekään ole kollektiivisen lainkäytön tuoma uusi ongelma. Uhkaaminen yksilöllisellä oikeudenkäynnillä on verrattomasti tavallisempaa; sitä taas on esiintynyt niin kauan kuin tuomioistuimia ja oikeudenkäyntejä on ollut! Vaikka asioista voi toki olla perustellusti eri mieltä, tuskin kukaan uskaltaa julkisesti väittää, että niin sanotuissa pienissä asioissa ihmisten ei tarvitse päästä oikeuksiinsa. Jos ajatellaan yritysten kyseenalaisia toimintatapoja, kollektiivinen oikeussuojaa karsii niitä ehkä vielä tehokkaammin kuin kuluttajansuojaviranomaiset tai elinkeinoelämän itsesääntelyelimet, esimerkkinä liiketapalautakunta, joka on tämän juhlajulkaisun kohteena. Joku ehkä sanoisi, että reilu kilpailu vaatii näitä kaikkia, jotteivat epäeettisesti toimivat yritykset eli niin sanotut markkinahäiriköt saa kilpailuetua suhteessa pelisääntöjä noudattaviin yrityksiin.


[1] Tuomioistuinlaitoksen kehittämiskomitean mietintö. KM 2003:3 s. 207-210.

[2] Ervasti, Kaijus – Nylund, Anna : Konfliktinratkaisu ja sovittelu. EDITA. Helsinki 2014 s. 51-61.

[3] Tätä kutsutaan eufemistisesti strategiseksi käyttäytymiseksi, ja siihen syyllistyvät taloudellisesti vahvat toimijat, notorisesti määräävässä markkina-asemassa olevat yritykset ja julkisyhteisöt. Ks. lähemmin Koulu, Risto: Kaupallisten riitojen sovittelu. EDITA 2006, s. 255.

[4] Luku on lainattu niistä raakapuun ostamista koskevista kartellikanteista, joita Helsingin käräjäoikeus parhaillaan käsittelee. Ks. Koulu, Risto : Yhdessä vai erikseen ? – kollektiivisen lainkäytön lupaus. COMI. Helsinki 2017. s. 197.

[5] Itsestään selvänä onkin pidetty, että kollektiivinen lainkäyttö on hidasta. Kollektiivisen oikeussuojan prosessit voivat kestää vuosikymmeniä. Syntyvä viive onkin kollektiivisen oikeussuojan pahin rakenteellinen heikkous. Sille on äärimmäisen vaikea keksiä vastalääkettä, koska kollektiivinen lainkäyttö johtuu monista toimijoista ja itse menettelyn monivaiheisuudesta. Rakenteellista ja näin väistämätöntä viivettä pahentaa vastapuolen taipumus strategiseen käyttäytymiseen, toisin sanoen pyrkimys siirtää oikeudenkäynnin ratkaisu mahdollisimman pitkälle tulevaisuuteen. 

[6] Ks. kokonaiskuvasta Koulu: Yhdessä vai erikseen? s. 33-41.

[7] Koulu: Yhdessä vai erikseen? s. 257.

[8] Koulu: Yhdessä vai erikseen? s. 291.

[9] Amerikkalaisten esikuvien vaikutuksesta pilottikanteita ajateltiin keinona, jolla saataisiin aikaan oikeudellisia muutoksia ”köyhien” hyväksi. Samalla toivottiin enemmän tai vähemmän peitellysti, että niiden ajamiseen tarvittavaa osaamista saataisiin yliopistoyhteisöistä. Näin Nousiainen, Kevät: Lakimieskäytännön innovaatiot – kokemuksia USA:sta ja eräistä muista maista. Oikeus 1982 s. 230.

[10] Näin Tala, Jyrki – Alander, Helena : Riita-asiat tuomioistuimessa. Yleisten tuomioistuinten rooli yksityisoikeudellisten riitojen ratkaisemisessa. Oikeus 1990 s. 340.

[11] Koulu: Yhdessä vai erikseen? s. 166.

[12] Tutkimuksessa on havaittu korrelaatio talousjärjestelmän ja ryhmäkanneaiheiden (mistä nostetaan ryhmäkanteita) välillä. Kehitysmaissa ryhmäkanteet koskevat tavallisesti ympäristöä ja ”sosiaalisia” kysymyksiä, teollisuusmaissa taas kuluttajansuojaa, sijoittajansuojaa ja markkinataloudellisia kysymyksiä. Kummassakaan kategoriassa ei, vastoin teoreettisia odotuksia, ole paljoa työsuhteisiin liittyviä ryhmäkanteita. Tätä on ihmetelty, ja selitykseksi on tarjottu sitä, että työmarkkinoilla on omat kollektiiviset oikeussuojamekanisminsa. Ks. Hodges, Christopher : What Are People Trying to Do in Resolving Mass Issues, How Is It Going, and Where Are We Headed?. Annals, AAPSS, 622, March 2009 ss. 330-345. Selitys tuntuu ainakin ensi silmäyksellä vakuuttavalta. Ks. esimerkiksi Koulu, Risto – Turunen, Santtu : Välimiesmenettely työriitojen ratkaisukeinona. COMI. Helsinki 2012 s. 53.

[13] Kanne on siis pakko panna vireille odottamaan pilottikanteen ratkaisua. Jos se on vastainen, kanne peruutetaan, jos taas myönteinen, asiaa ryhdytään vakavissaan ajamaan.

[14] Näin Hodges 2009 s. 340.

[15] Eurooppalaisessa keskustelussa ryhmäkanteen oikeudenkäyntejä lopettava vaikutus on jäänyt huomaamatta. Esimerkiksi Yhdysvalloissa ryhmäkanteen edut vastaajayrityksille ovat olleet viime vuosina esillä. ”In practice, parties in the United States, with the approval of the courts, have gone to considerable lengths to use class actions to terminate all future litigation arising out the same facts.” Näin Hensler, Deborah R. : The Globalization of Class Actions: An Overview. Annals, AAPS 622 March 2009 s. 7-29. Tällainen tehokas estävä vaikutus kylläkin edellyttää sekä opt out-mallia että laajaa res judicata-vaikutusta. Niillä taas ei tunnut olevan jatkossakaan sijaa eurooppalaisissa sovelluksissa. Näin ryhmäkanteen funktio jäänee Euroopassa yksipuoliseksi: se on kantajaryhmän oikeutta.

[16] Näin Hodges, Christopher – Voet, Stefan : Delivering Collective Redress in Markets: New Technologies. www.fljs.org (käynti 7.4.2017).

[17] Koulu: Yhdessä vai erikseen? s. 59.

[18] Logiikka tuo mieleen anekdootin siitä, miten suojatiellä tapahtuvat liikenneonnettomuudet saataisiin vähenemään. Valtaosa jalankulkijoistahan loukkaantuu suojatietä ylittäessään. Niinpä suojatieonnettomuudet saadaan vähentämään vähentämällä suojateiden määrää. Tätä tarkoittava ehdotus on tapana sijoittaa Ruotsin liikenneministerin suuhun.

[19] Tosin kysymyksiin, mitä sitten pidetään ”tärkeänä” asiana, tulee harvemmin perusteltuja vastauksia. Tämä ei ole ihme, sillä asian tärkeys on katsojan silmässä. Tärkeyden sumeilematon samastaminen riitaintressin euromäärään tuskin saa sekään laajempaa kannatusta lakimieskunnalta.

[20] Hodges (2009 s. 336) pelkistää oikeuspoliittisen valinnan melko provokatoriseen kysymykseen: “How many people a defendant has to wrong to be worth doing something?” Access to justice –ajattelussa vastausta ei tarvitse kauan miettiä – yksikin vääryyttä kärsinyt riittää siihen, että jotain on tehtävä!

[21] Nuotio, Kimmo : Oikeuden toteutumisesta monimutkaistuvassa yhteiskunnassa. Lakimies1996 ss. 1019-1035. Omassa asiayhteydessään iskulause kylläkin korosti valtiovallan velvollisuutta huolehtia oikeuksien toteutumisesta yhä pirstaleisemmassa maailmassa. Menettelyn nopeus ja halpuus ei saisi vaarantaa asianosaisten oikeusturvaa. Tosin nykykäsitys on hieman toinen. Kohtalaisen oikea ratkaisu nopeasti on parempi kuin hieman aineellisesti oikeampi ratkaisu pitkällisen ja kalliin oikeudenkäynnin jälkeen.

[22] Ks. Wagner, Gerhard : Collectice Redress – Categories of Loss and Legislative Options. Law Quarterly Review Vol. 127 (2011) ss. 55-82. Hän näkee kenties vahvimmin nykytilan uhkana legitimiteetille. Totta on, että luottamuksen merkitystä on kiistelty. Julkisten instituutioiden ei tarvitse nauttia jatkuvaa varauksetonta kansalaisten enemmistön luottamusta. Yksimielisiä oltaneen kuitenkin siitä, että ”laajaa ja vahvaa epäluottamusta” kuvaava kansalaisarvio on ”aina vakava asia”. Näin Tala, Jyrki : Luottamus tuomioistuimiin – mitä se on ja tarvitaanko sitä lisää? LM 2002 ss. 3-33.

[23] Koulu, Riikka: Disintegration of the State Monopoly on Dispute Resolution. How Should We Perceive State Sovereignty in the ODR Era? International Journal of Online Dispute Resolution IODR 2014 (1) 2 s. 125-149.

Ky­se­ly: Suo­ma­lai­set ko­ke­vat oi­keu­del­li­sen tie­don vai­keak­si saa­vut­taa – Legal Tech Lab et­sii rat­kai­sua tek­no­lo­gias­ta

,

Vain 59 % suomalaisista uskoisi saavansa äänensä kuuluviin oikeusjärjestelmässä*, selviää Helsingin yliopiston Legal Tech Labin kyselystä. Kokemusta tasavertaisesta oikeuksien toteutumisesta kuitenkin heikentävät sekä kokemukset oikeusjärjestelmässä asioinnista että vaikeaksi koettu pääsy ymmärrettävän tiedon äärelle. Legal Tech Lab -hanke tutkii ja kokeilee, miten teknologia voisi parantaa oikeudellisen tiedon saatavuutta ja auttaa kansalaisia pääsemään oikeuksiinsa.

Suomalaisten luottamus oikeusjärjestelmään sekä omiin kykyihin selvitä yhteiskunnassa on hyvä. Kyselyn mukaan lähes kolme neljäsosaa suomalaisista kokee oikeusjärjestelmän oleva kansalaisia varten. Omista oikeuksista kiinni pitäminen oikeusjärjestelmässä edellyttää kuitenkin itseluottamuksen lisäksi kykyä arvioida viranomaisten ja juristien toimintaa. Vain hieman yli puolet luottaa kykyihinsä arvioida viranomaisten toiminnan lainmukaisuutta ja puolustaa oikeuksiaan. Myös lainopillisen avun saatavuudessa on parannettavaa: Avun saamista lakiasioissa ei pidetä tavalliselle ihmiselle taloudellisesti mahdollisena, sillä juristien palvelut ovat kalliita (66 %).

”Kun tavallinen ihminen törmää oikeusjärjestelmään, niin sehän on usein aika epämiellyttävä kokemus. Tällä kyselyllä halusimme ymmärtää näitä törmäyksiä tavallisen suomalaisen näkökulmasta, ilman oikeustieteellistä kehystystä”, toteaa Legal Tech Lab -hanketta johtava tutkija Riikka Koulu.

Jopa 72 % suomalaisista kokee lakiin liittyvien asioiden olevan maallikolle vaikeita ymmärtää. Tasavertainen ja luottavainen asiointi edellyttäisi helposti omaksuttavaa mutta laadukasta oikeudellista tietoa. Oikeudellista tietoa haluttaisiin hakea etupäässä yleisellä tasolla luotettaviksi koetuista lähteistä (Finlex, virastojen/julkishallinnon verkkosivut, juristit).

Nykyisin olemassa olevan tiedon saavutettavuus on haaste. Vastaajista 52 % kokee, että heidän on vaikea ymmärtää viranomaisviestintää ja sen seurauksia itselleen. Heikommaksi omat valmiutensa arvioivista** jopa 77 % sanoo haluavansa ymmärtää oikeudellisia asioita nykyistä paremmin, mutta ei tiedä miten aloittaa. Epävarmojen tietolähteenä korostuu vertaistieto: internetin keskustelupalstat ja vastaavassa tilanteessa olleet tuttavat.

”Teknologian mahdollisuus on siinä, että omaksutaan uusi käyttäjälähtöinen lähestymistapa asiointiin ja luotettavan tiedon äärelle pääsemiseen. Kyselyn tuloksissakin näkyy, kuinka hyvin suunnitellut digitaaliset ratkaisut olisivat keskeinen keino parantaa tavallisen suomalaisen kokemusta pääsystä – siitä, että oikeusjärjestelmä on häntä varten”, Riikka Koulu toteaa.

Legal Tech Lab tekee yhteistyötä käytännön toimijoiden kanssa ja luo keskustelua eri ryhmien välille. Myös opiskelijat halutaan mukaan toimintaan: ”Oikeustieteellisellä tiedekunnalla on velvollisuus ja vastuu kouluttaa seuraavan sukupolven juristit, jotka ymmärtävät uutta toimintaympäristöä”, kiteyttää Koulu.

Kyselyn teki Pentagon Insight ja se toteutettiin kansallisesti edustavalla otoksella Taloustutkimuksen paneelissa syyskuussa 2017. Kyselyyn vastasi 1 012 suomalaista.

* 59 % uskoisi saavansa äänensä kuuluviin oikeusjärjestelmässä, mikäli ei tuntisi järjestelmää ja sen toimintaa erityisen hyvin.

**Miten arvioisit omia valmiuksiasi toimia tilanteissa, joissa vaaditaan tietoa laillisista oikeuksistasi tai velvollisuuksistasi sekä kykyä puolustaa niitä? – 76 % hyvät (18 %) tai melko hyvät (58 %) valmiudet

Tiedote yliopiston sivuilla


Legal Tech Lab on Helsingin yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan hanke, joka tutkii, kokeilee ja selventää oikeuden ja teknologian rajapintoja. Tavoitteena on lisätä tietoa teknologian mahdollisuuksista oikeudellisessa toiminnassa sekä tuottaa oivalluksia ja kriittisiä näkemyksiä oikeudellisten palveluiden kehittämisen ja yhteiskunnallisen päätöksenteon tueksi. Akateeminen ja käytännön tieto halutaan yhdistää, kansallisesti ja kansainvälisesti, ja luoda uudenlainen toimintamalli tutkimukselle, opetukselle ja yhteiskunnalliselle vuorovaikutukselle. Oikeuden ja teknologian yhdistäminen asettaa palveluiden loppukäyttäjät ja kansalaiset keskiöön juristien sijaan ja oikein toteutettuna oikeudellinen digitalisaatio voi helpottaa pääsyä oikeuksiin.

Artikkeli prosessioikeuden opetuksesta Helsingin yliopistossa

,

Tämä on käännös artikkelista ”Att utlära eller inlära – Den processrättsliga undervisningens evighetsfråga” (JFT 2017 ss. 512-528, julkaistaan suomeksi toimituksen luvalla)

Risto Koulu

OPETETAANKO VAI OPITAANKO
– PROSESSIOIKEUDEN OPETUKSEN IKIAIHE

1. JOHDANTO

Dan Frände, juhlinnan ja tämän juhlakirjan kohde, on toiminut lähes neljä vuosikymmentä opettajana Helsingin yliopistossa. Oikeustieteellinen tiedekunta kantaa pitkään merkkejä hänen panoksestaan niin tutkijana kuin opettajanakin. Jälkimmäisessä roolissaan Dan Frände tunnetaan avuliaana ja opiskelijamyönteisenä opettajana, joka tekee paljon oppilaittensa eteen. Tosin useimmat opiskelijat eivät, tiedekunnan yleiseen tapaan, edes sitä huomaa. Vielä harvempi osaa arvostaa sitä vaivaa, jonka opettajat heidän takiaan näkevät. Standardiopiskelija ja moni muukin on täysin vakuuttunut siitä, että tiedekunnassa annettava opetus on huonoa ja opettajat elleivät nyt suorastaan kelvottomia niin ainakin laiskoja. Toki on myönnettävä, että opetuksen tarjonnassa, opetuksen sisällöissä ja ehkä opetuksen laadussakin on parantamisen varaa. Yksikään tutkinto ei ole ikinä tässä merkityksessä ”valmis”. Näin asiaa tuntevat ehdotukset ovat kullan arvoisia.[1]

Suhteellisuutta ja omaa harkintaa ei kuitenkaan saa hukata. Muiden tiedekuntien opiskelijat, jotka suorittavat tiedekunnassa sivuaineopintoja tai muuten näkevät sen toimintaa, ihmettelevät suureen ääneen, miten paljon opiskelijoiden eteen täällä tehdään. Heidän kotitiedekuntansa häviävät vertailun kaikilla tuomariäänillä. Hajahuomiot muiden tiedekuntien opetuksesta välittävät nekin vaikutelman, että meillä ei ole laadullisessa suhteessa mitään häpeämistä, ehkä pikemminkin aihetta oikeutettuun ylpeyteen. Sitä paitsi opettajien koko työpanosta ei voi käyttää opetukseensakaan. Helsingin yliopistossa kaikkien edellytetään sekä tutkivan että opettavan – ainakin jos uskotaan virallisen strategian linjauksia. Jos tiedekunnassa on syytä jostain huolestumiseen, huolta tulisi kantaa tutkimuksen kvantitatiivisesta ja kvalitatiivisesta rapautumisesta. Se näyttää vääjäämättä etenevän, ja toimia kehityksen kääntämiseen saa etsimällä etsiä.

Toki on myönnettävä, että mielikuvat yleensäkin hallitsevat ajattelua.[2] Vanhimman juristipolven mieleen sana ”prosessioikeus” tuo Tirkkosen tuhatsivuiset kirjat. Tirkkosten puuduttava ulkoluku tappoi kaiken kiinnostuksen aihepiiriin. Keskipolven eli 1980- ja 1990-luvun taitteen opiskelijat taas muistavat sen innostuksen, jonka vuoden 1993 alioikeusuudistus toi mukanaan. Suomi tuntui kertaheitolla siirtyneen uuteen aikaan omaksumalla Euroopan moderneimman oikeudenkäyntikonseptin. 2000-luvun alkua taas leimasi jonkinlainen pettymys, kun opettajat tajusivat uudistuksen epäonnistuneen. Prosessikynnys oli, kiitos äärimmilleen viedyn välittömyysperiaatteen, noussut niin korkeaksi, että ne riita-asiat, joita varten uudistus oli tehty, alkoivat kadota tuomioistuimista. Pettymys ja eräänlainen nihilismi välittyivät varmasti myös opiskelijoihin, vaikkakaan sitä ei välttämättä ääneen opetuksessa sanottu. Vuosikymmenen loppupuolta leimasi taas ehkä vielä kiihkeämpi viehättyminen vaihtoehtoiseen riidanratkaisuun. Alkuhämmennyksen jälkeen vanha lainkäyttö ja uusi vaihtoehtoinen riidanratkaisu sulautuivat sellaiseksi oikeudelliseksi konfliktinhallinnaksi, jota nykyisin opetetaan ja opiskellaan.

Nykypolven opiskelijat eivät asiantilaa kummastele; asiathan ovat olleet näin niin kauan kuin opiskelijakunnan kollektiivinen muisti kantaa. Pari vuotta vanhemmat tapahtumat kun koetaan vedenpaisumuksen takaisiksi. Vanhemmat juristit sen sijaan ihmettelevät, minne se vanhan hyvän ajan prosessioikeus täsmällisine sääntöineen on kadonnut. Tilalle tuntuu tulleen kaiken maailman oikeussosiologista teoretisointia, asianosaisnäkökulmaa, konfliktiteoriaa ja koettua oikeudenmukaisuutta, joita oli ennen turha etsiä oppikirjoista.[3] Tällaisen tiedon merkitystä on lisäksi helppo väheksyä; sehän ei näytä antavan käytännön pikkupulmiin niitä vastauksia, joita prosessioikeuden tutkimukselta ja opetukselta on – näin väitetään – totuttu odottamaan. Teoreettisemmin ajattelevat juristit taas katsovat, että prosessioikeuden opetus on edelleenkin liian käytännönläheistä. Opiskelijat kyllä oppivat prosessilakinsa, mutta he eivät tiedä, miksi säännökset ovat sellaisia kuin ne ovat tai miksi tuomioistuimia yleensä tarvitaan. Joku ehkä hiljaa ajattelee, että tuomioistuinten päätehtävä on työllistää juristit.

Tässä juhlakirja-artikkelissa analysoidaan, miten prosessioikeutta nykyisin opetetaan, mitä siltä odotetaan, miten odotukset toteutuvat sekä – tärkeimpänä – millaista prosessioikeuden opetus tulee olemaan vuonna 2030. Samalla yritetään vastata perimmäiseen kysymykseen siitä, voidaan prosessioikeutta – eli menettelysääntöjä – ollenkaan opettaa vai onko ne opittava, joko niitä itse soveltamalla tai vähintäänkin osallistuvalla havainnoinnilla eli katsomalla, kun muut toimijat (tuomarit, asianajajat, syyttäjät) niitä soveltavat. Silmällä pidetään opetusta Helsingin yliopiston oikeustieteellisessä tiedekunnassa. Tästä syystä kokemusperäiset havainnot ja jotkut ehdotukset eivät välttämättä päde muissa oikeustieteellisissä koulutusyksiköissä. Tosin on vaikea uskoa, että niiden välillä vallitsisi perustavanlaatuisia eroja. Lakimiestehtävät eivät maantieteellisesti vaihtele eivät myöskään tutkinnon tavoitteet, jos tai kun ne sidotaan ammatillisiin valmiuksiin, voi merkittävästi vaihdella sen mukaan, missä OTM-tutkinto suoritetaan.

Ensin on kuitenkin pakko verestää lukijoiden tietoja siitä, mikä on prosessioikeuden laajuus ja paikka Helsingin yliopiston OTM-tutkinnossa. Tarkkaan ottaen tämän nimistä oppiainetta ei enää edes ole, koska perinteinen oppiaine jaettiin vuonna 2010 kahteen osaan, yleiseen prosessioikeuteen ja insolvenssioikeuteen. Näiden osa-alueiden opetus on pitkälle eriytynyt, osa-alueilla on esimerkiksi omat opettajat. Generalistien aikahan on myös oikeustieteessä lopullisesti ohitse.  Opiskelijoiden on pakko tenttiä nämä osa-alueet erikseen. Kaksoisoppiaine prosessi- ja insolvenssioikeus on noteerattu lakimiestutkinnossa 13 opintopisteen arvoiseksi. Tosin yksi opintopiste menee niin sanottuun tuomioistuinharjoitteluun, jonka vanhempi polvi tuntee ”käräjien seuraamisen” nimellä. Yksi opintopiste vastaa 26,7 tunnin laskennallista työmäärää; yhtä opintopistettä kohti tentissä saa olla noin 150 sivua tekstiä. Opintopisteillä mitaten prosessi- ja insolvenssioikeus on velvoiteoikeuden kanssa tiedekunnan suurin oppiaine; rikosoikeus jää yhden pisteen ja hallinto-oikeus kahden pisteen päähän. ISO PYÖRÄ -uudistus on kylläkin loppusuoralla. Toteutuessaan se hajottaa prosessi- ja insolvenssioikeuden vuosisataisen yhteiselon. Insolvenssioikeus siirtyy jo syksyllä 2017 ensimmäiseen opiskeluvuoteen yksityisoikeuden yhteyteen, yleistä prosessioikeutta taas opetetaan toisena opiskeluvuonna rikosoikeuden ja hallintoprosessioikeuden seurassa. Vaikka kysymys on muodollisesti vain opetuksesta, aika näyttää, pirstooko uudistus oppiaineen myös tiede- ja tutkimusyhteisönä. Jos näin käy, uudistuksen haitoista ja hyödyistä keskustellaan pitkään.

Vaikkakaan prosessi- ja insolvenssioikeus ei OTM-tutkinnon kokonaiskuvassa erotu joukosta, se on, joku ehkä sanoisi, suhteettoman suosittu oppiaine opiskelijoiden keskuudessa. Opetuksen kysyntä ylittää tarjonnan, oli sitten kysymys harjoitusseminaareista, valinnaisista aineopinnoista tai syventävistä opinnoista. Pakolliset aineopinnot sen sijaan ovat, nimensä mukaisesti, kaikille samat. Opiskelijat tuntuvat hyvin ymmärtävän oppiaineen merkityksen juristi-identiteetille ja ammatillisille valmiuksille. Osa ehkä ajattelee oppiaineeseen hakeutuessaan käytännönläheisemmin auskultointimahdollisuuksiaan tai tuomari- ja asianajajauraa elämäntehtävänään. Käräjäoikeuksien laamannit tunnetusti arvostavat prosessioikeuden suorituksia ja arvosanoja notaarivalintoja tehdessään. Notaariehdokkaista puolestaan on lama-aikoina ylitarjontaa.

2. PROSESSIOIKEUDEN OPETUS TÄNÄÄN

2.1. Mitä opetetaan ja miten opetetaan?

Yliopiston opettajat ovat eläneet viimeisen vuosikymmenen pedagogiikan pyörityksessä. Valveutunutkaan opettaja ei pysy nopeasti uusiutuvien pedagogisten muotivirtausten perässä. Milloin muodissa on pienryhmäopetus, milloin tutkiva oppiminen, milloin pbl (eli oikeammin problem based learning), milloin nettiopetus, milloin taas minerva-tori -sessiot, koska opetetaan ja koska opitaan. Monasti tuntuu, että muotisanoja käyttävätkään eivät kunnolla tiedä, mitä niillä tarkoitetaan.[4] Ainakaan he eivät osaa sanoa, miten uusia pedagogisia ajattelutapoja tai välineitä sovelletaan käytännön opetukseen. Soveltaminen jää, kuten kaikki muukin hankala ja vaikea, oppiaineessa päätettäväksi ja hoidettavaksi. Kyynikko huomauttaisi, että metsä hukkuu pahasti puiden sekaan. Pedagoginen metodikeskustelu on päässyt hämärtämään lähes täysin kysymyksen siitä, mitä asioita opetetaan eli alan jargonin mukaan mitkä ovat opetussisällöt. Tämä kysymys on pedagogiikkafundalismissa sivuseikka. Jos siihen tivataan vastausta, se kuuluu, että opetussisällöt ovat oppiaineautonomian ydintä. Opettajat tekevät niin sanotun ydinainesanalyysin eli viime kädessä päättävät tieteellisin perustein, mikä on opiskelijoille opettamisen arvoista, mikä taas ei. Opettajat eivät saa apua keskiaikaisten yliopistojen noudattamasta jaosta ordinaarisiin ja ekstraordinaarisiin oppiaineisiin.[5] Ensimmäiset piti opettaa ja oppia kunnolla, jälkimmäisissä riitti pääpiirteittäinen tutustuminen. Oikeustieteessä kaikki oppiaineet katsovat olevansa ordinaarisia. Oppiaineiden sisällä taas mielipiteet jakautuvat siinä, mikä on olennaista, mikä vähemmän olennaista. Myös opettajilla on suosikkinsa, jotka tavallisesti ovat henkilökohtaisen kiinnostuksen kohteina.

Oppiaineisiin kohdistuu myös aika tavalla ulkopuolista painetta. Prosessi- ja insolvenssioikeudessa sekä lakimiesprofessiot että opiskelijat ovat jo vuosikymmenen ajan valitelleet vaihtoehtoisen riidanratkaisun puuttumista opetussisällöistä. Valtaosa oikeudellisista kiistoista saa ratkaisunsa neuvottelujen tai sovittelun kautta, mutta opetuksessa tämä itsestäänselvyys unohtuu. Vaikka oikeudenkäynti on todellisuudessa vaihtoehtoinen tapa ratkaista riitoja, prosessioikeuden opetuksen keskiössä on edelleen tuomioistuin, tuomari ja tuomio. Tässä suhteessa mikään ei näytä muuttuneen sitten Wreden aikojen. Joskus oppikirjoissa mainitaan ohimennen muita professionaalisia toimijoita oikeudenkäynnissä. Heitä ovat lähinnä asianosaisia avustavat asianajajat. Maininnat ovat tavallisesti lievän kielteisiä: esimerkiksi asianajajat paisuttavat oikeudenkäyntejä tarpeettomalla aineistolla, eivät ymmärrä prekluusiota ja odottavat liiaksi prosessinjohtoa tuomarilta. Vielä harvemmin tuodaan esiin riidan todellisia osapuolia ja heidän intressejään. Maallikot ovat pikemminkin joko oikeudenkäynnin häiriköitä tai tahdottomia kohteina.

Asian muodikkuus tai uutuus ei tietenkään merkitse asian tärkeyttä. Ennen opetussisältöjen tai painotusten muutoksia on vakavissaan mietittävä, kuuluuko vaihtoehtoinen riidanratkaisu (esimerkiksi sovittelu) ylipäätään OTM-tutkintoon tai erityisesti prosessi- ja insolvenssioikeuden vastuualueeseen. Osaksi vaihtoehtoinen riidanratkaisu sijoittuu tuomioistuinkontekstiin: näitä tuomioistuinkytkentäisiä muunnelmia ovat sovinnon edistäminen oikeudenkäynnissä, itsenäinen tuomioistuinsovittelu ja ulkopuolisen sovinnon vahvistaminen. Tässä kohdin oppiaineen opetus- ja tutkimusvastuu on kiistaton. Kysymyshän on prosessilain soveltamisesta ja tuomarin tekemisistä, mitä on aina pidetty prosessioikeuden ydinalueena. Harmaalle alueelle kuitenkin siirrytään, kun samaa kysytään niin sanotusta vapaasta sovittelusta, esimerkkinä asianajajasovittelu. Se nimittäin sijoittuu tuomioistuinten ulkopuoliseen maailmaan. Vastaus kysymykseen opetusvastuusta riippuu siitä, miten vakavasti otetaan määre OTM-tutkinnosta ”oikeustieteellisenä” tutkintona. Legalisti nimittäin voi sanoa, että vapaa sovittelu sukulaisineen on ei-oikeutta, joka ei kelpaa ja jota ei saakaan ottaa lainopilliseen eli normatiiviseen tarkasteluun. Monet ääripään edustajat eli vaihtoehtoisen riidanratkaisun puolestapuhujat ovat hekin tästä liikuttavan samaa mieltä joskin aivan eri perustein. Heidän mielestään normatiivinen opetus ”turmelee” vaihtoehtoisen riidanratkaisun. Lopputulos on sama. Vaihtoehtoisesta riidanratkaisusta kiinnostuneet ohjataan kääntymään muiden tieteenalojen kuten sosiaalipsykologian, oikeussosiologian, viestinnän teorian tai vaikkapa kulttuuriantropologian puoleen.

Toiseen tulokseen tullaan, jos OTM-tutkinto mielletään ammattitutkinnoksi, kuten ennen sumeilematta tehtiin. Ammattitutkinnon tarkoitus on tunnetusti valmentaa opiskelijoita käytännön juristitehtäviin. Lakimiehet taas käytännössä neuvottelevat ja sovittelevat. Itse asiassa tämän sektorin tehtävät muodostavat tutkimusten mukaan valtaosan keskivertoisen asianajajan tulonmuodostuksesta. Sitä paitsi sovintojen tulkinta ja pätevyys on oikeudellinen ja sellaisena ratkaistava kysymys. Kiistat sovintojen pätevyydestä ovat varsin tavallisia, ainakin kun päätelmiä tehdään julkaistusta oikeuskäytännöstä (esim. KKO 2012:35). Järkevältä näin kuulostaa, että sovintoja hakevat lakimiehet tietävät sovintoja ohjaavista lainalaisuuksista edes sen verran, että he osaavat välttää tällaisia vaaroja. Oli niin tai näin, tuomarivalmiuksien sijasta paljon useammat lakimiehet tarvitsevat tulevassa työssään erilaisia neuvottelu- ja sovitteluvalmiuksia. Nämä valmiudet (ja niitä luova opetus) on tapana koota yliopisto-opetuksessa hieman hämäävästi vuorovaikutustaitojen tai käytännön taitojen otsikon alle. Realiteettien tunnustamisesta on kuitenkin vielä matkaa käytännön toteutuksiin, mikä monasti unohtuu kiireisiltä uudistajilta. Vaatimukset konfliktinhallintataitojen (termi tässä) opetuksesta on jouduttu pääsääntöisesti torjumaan. Tämä johtuu – ei suinkaan opettajien muutosvastarinnasta vaan – ulkoisista seikoista. Tutkintorakenne eli curriculum ei kerta kaikkiaan jousta hiukkaakaan: aineopintovaiheen mitoitukseen ei pystytä ahtamaan sitä opetusta ja oppimista, jonka edes vähimmäisvalmiudet syntyäkseen vaatisivat.[6]  Perinteistä prosessioikeutta eli siviili- ja rikosprosessin substanssia kukaan taas ei uskalla pudottaa opetusohjelmasta. Se johtaisi lakimiesjärjestöjen vastalauseisiin; samalla se merkitsisi pahaa suoneniskua lakimiesprofession valtimoon. Kun aineopintoihin ei mahdu, vaihtoehtoisen riidanratkaisun opetustarve on jouduttu tyydyttämään harjoitusseminaarein ja valinnaisin opinnoin. Kummatkin ovat olleet vuosia tupaten täynnä, joten opiskelijat ymmärtävät uuden tiedon tarpeen. Opiskelijoiden yhdenvertaisuuden kannalta asetelma on kyseenalainen: vain murto-osa heistä saa ”modernia” prosessioikeuden opetusta.

Joku voisi kuvitella, että vaatimuksia kansainvälisen prosessioikeuden opettamisesta sataisi joka tuutista. Tässä yllätytään pahemman kerran. Kiinnostus tällaiseen opetukseen on ollut marginaalista, kukaan ei ole sitä esittänyt, vaatimisesta nyt puhumattakaan. Yleinen prosessioikeus mielletään syystä tai toisesta hyvin kansalliseksi: näin uskovan päätä ei käännä tieto siitä, että riita-asiat (rikosasioiden ohella) täyttä vauhtia ”kansainvälistyvät” käytännössä. Oikeudenkäynneissä on ulkomaisia asianosaisia, joten esimerkiksi tuomari joutuu miettimään kansainvälistä toimivaltaansa, rajat ylittävää oikeusapua, lainvalinnan ongelmia, vieraan valtion lain soveltamista ja niin edelleen. Asianajajille taas ulkomaiset päämiehet ja vieraat oikeusjärjestykset ovat pitkään olleet arkipäivää. Kiinnostus on ollut niin vähäistä, että realistiset tavoitteet käyvät ilmi oppiaineen sisäisestä anekdootista. Opiskelijoiden on opittava vähintäänkin se, että ulkomaisilta, etenkään eurooppalaisilta tuomioistuimilta tulevia kirjeitä ei enää saa suoralta kädeltä repiä vaan ne on ensin luettava! Anekdootin kuvaama mentaliteetti on onneksi vähitellen väistymässä. Oppiaine on lisännyt, opiskelijoiden lievähköstä vastarinnasta huolimatta, kansainvälistä ainesta pakollisiin aineopintoihin. Näin jokainen opiskelija saa vähimmäisvalmiudet, joita hän totisesti tulee vastaisessa työurassaan tarvitsemaan. Kansainvälisestä prosessi- ja insolvenssioikeudesta (joilla on läheinen yhteys) järjestetään lisäksi temaattisia harjoitusseminaareja ja vastaavia valinnaisia opintoja. Niiden kurssit eivät ole vetäneet joukkoja, moneen vuoteen minimimääräkään aihepiirin harrastajia ei saatu kokoon. Parin viime vuoden aikana tilanne on tässäkin radikaalisti muuttunut: kurssit ovat kuvainnollisesti räjähtäneet opettajaparkojen käsiin.

2.2. Käytännön taitojen merkitys

Varsinkin takavuosina opiskelijat moittivat OTM-tutkintoa liian tieteelliseksi ja teoreettiseksi. Opetukselta haluttiin ”käytännönläheisyyttä”. Tosin lähempi keskustelu siitä, mitä tällä tarkoitettiin, sammui nopeasti. Useimmat nimittäin tarkoittivat käytännöllä eri lakiprofessioiden rutiineja. Niitä taas ei kenenkään mielestä kannata opettaa akateemisella tasolla ja kaikkien vähiten tiedeyliopistoksi profiloituvassa opinahjossa. Opettaminen olisi sitä paitsi voimavarojen haaskaamista, koska rutiinit vaihtelevat ja uudistuvat hyvin nopeasti. Tästä huolimatta on myönnettävä, että prosessi- ja insolvenssioikeus on jossain mielessä ”käytännöllisempi” kuin monet muut oikeudenalat. Opiskelijoiden on hyvä oppia tuntemaan se ympäristö (esimerkiksi juuri tuomioistuimet), joissa he tulevat aikanaan toimimaan. Ilman mitään taustaa kirjatietoa on vaikea omaksua, sen soveltamisvalmiuksia vielä vaikeampi sisäistää. Prosessi- ja insolvenssioikeudessa ”law in books” ei, kuten ammatissa toimivat juristit tietävät, todellakaan ole sama kuin ”law in action”. Amerikkalaisten tv-sarjojen oikeudenkäyntidraamat, joista muutamat vetävät mielikuvansa, ovat kylläkin hyvin kaukana suomalaisen tuomarin tai asianajajan päivätyöstä.

Helsingin yliopiston oikeustieteellisessä tiedekunnassa oppiaineet jakavat tutustumisviikolla uusille opiskelijoille kirjallisia kuvauksia, jonkun mielestä ehkä mainoksia itsestään. Näin tekee myös prosessi- ja insolvenssioikeus, joka mainostaa esitteessään ”työelämäyhteyksiään”. Vaikka nämä yhteydet eivät ole ehkä toivotun intensiivisiä ja täydellisesti opetukseen integroituja, perätöntä tämä mainostus ei ole. Oppiaine on pysyvässä yhteistyössä lakimiesjärjestöjen, joidenkin tuomioistuinten sekä asianajotoimistojen kanssa. Käytännön lakimiehet opettavat monilla kursseilla, enimmäkseen mitään korvausta saamatta. Valinnaisten ja syventävien opintojen osanottajat viedään säännöllisesti ekskursioille, joissa he näkevät lakimiehiä heidän työhabitaatissaan. Lisäksi pakollisiin aineopintoihin sisältyy tuomioistuinharjoittelu. Se edellyttää istuntojen seuraamista yleisessä tuomioistuimessa, hallintotuomioistuimessa, erityistuomioistuimessa tai välimiesmenettelyssä. Pääkohteet ovat tosin olleet Helsingin, Espoon ja Vantaan käräjäoikeudet, joilla on oma pienimuotoinen perehdyttämisohjelma (”ohjattu käynti”). Aikaisemmin istuntojen seuraaminen edellytti pelkkää läsnäoloa, mutta syksystä 2015 alkaen opiskelijan on tullut laatia oppimispäiväkirja. Siinä hän kuvaa havaintojaan, vertaa niitä oppikirjoissa kerrottuun sekä pohdiskelee näkemäänsä. Oltiin tällaisesta reflektoinnista mitä mieltä tahansa, se on passiivista läsnäoloa tehokkaampi oppimisen muoto. Oppimispäiväkirjat myös kootaan ja järjestetään, joten ne tarjoavat tuleville tutkijoille pitkän aikasarjan aineiston tuomioistuinten toiminnasta.

Innokkaimmissa vaatimuksissa opetuksen uudistamiseksi toistuu tavan takaa moite siitä, että opetuksessa ei hyödynnetä common law -maista tunnettuja pedagogisia näytösoikeudenkäyntejä. Moite on osaksi aiheellinen, sillä tässä suhteessa opetustarjonta on todella ollut minimaalista. Oppiaine on perinteisesti järjestänyt vuosittain yhden oikeudenkäyntikurssin, jolle on otettu enintään 15 opiskelijaa (vuosittainen sisäänotto on 270 opiskelijaa, käytännössä hieman enemmän). Lukuvuonna 2016-17 määrä nousi jo neljään: kursseista kaksi oli asianajajavetoisia oikeudenkäyntikursseja ja kaksi pääkaupunkiseudun käräjäoikeuksien pyörittämiä käräjäoikeuskursseja. Lukuvuonna 2017-18 ohjelmaan pitäisi tulla vielä kaksi uutta kurssia, eli hovioikeuskurssi ja liike-elämän riidanratkaisu -kurssi. Tämän jälkeen näillä oppiaineen käytännön kursseilla (miksi niitä epävirallisesti kutsutaan) onkin jo tilaa yli puolelle vuosiluokasta, mikä toivottavasti tyydyttää kysyntää.

Näytösoikeudenkäyntien pedagogista tehoa kukaan ei epäile: rooleja saaneet opiskelijat ja ehkä oikeudenkäyntiä seuraavatkin (kaikille ei riitä mielekkäitä rooleja) varmasti muistavat näin saamansa harjaannuksen loppuikänsä. Tällainen opetus sitoo kuitenkin suhteettoman paljon voimavaroja ja nimenomaan kokeneita opettajia. Heistä taas on suurin pula. Vakinaisten opettajien opetuskapasiteetti ei ole aikoihin riittänyt muuhun kuin perusopetukseen. Oikeudenkäyntikurssista ovat tästä syystä vastanneet käytännössä asianajajat (tai oikeammin yksi asianajaja). Parannusta on hieman luvassa. Oikeudenkäyntikurssien lukumäärää on tarkoitus nostaa, ja niiden toteutusta monipuolistaa. Ihannetilassa tuomioistuinlinja, asianajajalinja ja syyttäjälinja saisivat omat kurssinsa, joita vetäisivät aloilla toimivat kokeneet ja korvauksettomasta yhteistyöstä kiinnostuneet lakimiehet. Ensimmäiset tällaiset kurssit käynnistyivät syksyllä 2016, joten pitkän aikavälin kokemuksia niistä ei vielä ole saatu. Paljon on kuitenkin tehtävää, ennen kuin koko vuosiluokka pääsee nauttimaan tästä edistyksellisestä opetuksesta.

On myönnettävä, että vastaavia valmiuksia saadaan myös oikeustapauskilpailuista. Oppiaine tukee etenkin maailmanlaajuista VIS MOOT -kilpailua, jossa Helsingin yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan joukkueet ovat kunnialla taistelleet 250 vastustajajoukkueen kanssa. Joukkueen sijoitus on vuosi vuodelta parantunut. Kun vastassa on Harvardin kaltaisia huippujoukkueita loputtomine resursseineen, pääsemistä kärjen tuntumaan on pidettävä uskomattomana saavutuksena. Toki oikeustapauskilpailuissa toistuu kärjistyneenä oikeudenkäyntikurssien pulma. Yhtäältä osanottajat saavat erinomaiset valmiudet ja verkottuvat ikäryhmässään optimaalisesti uraansa ajatellen. Toisaalta tästä hyödystä pääsee nauttimaan vain murto-osa opiskelijoista: kaikki halukkaat kun eivät mahdu joukkueeseen. Lisäksi joukkueen valmentaminen – tai oikeammin siitä vastaaminen – sitoo kenties jonkun mielestä suhteettomasti kallisarvoisia opettajaresursseja. Asia erikseen on, että osallistuminen kansainvälisiin oikeustapauskilpailuihin profiloi muutoin vähän tunnettua oikeustieteellistä tiedekuntaamme ja luo pitkän tähtäimen tutkijakontakteja. Helsingin yliopisto toki tunnetaan, mutta sen oikeustieteellinen tiedekunta herättää mielenkiintoa enintään eksoottisuudellaan ja perifeerisellä sijainnillaan. Oikeustapauskilpailuihin osallistuminen onkin aiheesta otettu tiedekunnan strategisten hankkeiden listalle.

Kannattaa huomata, että näytösoikeudenkäynnit ja tuomioistuinharjoittelu eivät ole ainoa tapa tuoda opetussisältöön käytännönläheisyyttä.[7] Käytäntöä opitaan myös tutkimalla vanhoja oikeudenkäyntejä ja analysoimalla toimijoiden tekemisiä ja tekemättä jättämisiä. Tällaisia tapausanalyysejä käytetään sekä yleisen prosessioikeuden että insolvenssioikeuden opetuksessa: kummassakin elävä elämä tarjoaa loputtomiin aineistoa. Tavallisia analysoitavia ovat suuret rikosjutut (esimerkiksi Ulvilan tapaus) ja kuuluisat konkurssit (esimerkiksi Puolimatkan konkurssi). Tapausanalyysi on kuitenkin suuritöinen niin opettajalle kuin opiskelijoillekin. Niinpä niiden luontainen käyttökonteksti on valinnaisissa tai syventävissä opinnoissa. Ohimennen todettakoon, että prosessioikeuden tutkimuksessa empiiriseen tiedonkeruuseen suhtaudutaan nykyisin aikaisempaa myönteisemmin. Vanhasta prosessioikeuden tutkimuksesta voitiin sanoa, että se – väitetystä käytännönläheisyydestään huolimatta – ei juuri vaivautunut selvittämään tutkimiaan käytäntöjä. Käytäntö oli tutkijan ajan kultaamia muistoja auskultointiajoilta tai joltakin tuttavalta ohimennen kuultuja käräjäjuttuja. Nykyisin opiskelijoidenkin opinnäytteissä jonkinlainen empiirinen otos alkaa olla pikemmin sääntö kuin mainitsemisen arvoinen harvinaisuus.[8]

2.3. Mitä opetuksesta puuttuu?

Voidaan kysyä, mitä Helsingin yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan opetuksesta totaalisesti puuttuu. Kaikkea tarjolla olevaa toki voisi tehdä paremmin, ehkä joissain kohdin myös osaavammin. Tosin voimavarojen rajallisuus ja opettajien asiantuntemuksen piiri kannattaisi muistaa; kumpikin säännönmukaisesti unohtuu, kun esitetään vaatimuksia opetuksen uudistamisesta. Jos edes pääosa vaatimuksista toteutettaisiin, opettajamäärä jouduttaisiin kolminkertaistamaan. Tällä hetkellä – tätä kirjoitettiin alunperin jouluna 2015 – kyseenalaista kun on, kyetäänkö nykyinen jo leikattu opettajavahvuuskaan säilyttämään. Kävi niin tai näin, jonkinlainen opetuksen karsiminen näyttää välttämättömältä. Kuten yleensäkin, leikkaaminen johtaa keskusteluun, mitä leikataan. Kohteista päätettäessä eivät auta populistiset toteamukset, joiden mukaan ”opiskelijat eivät saa kärsiä” tai että ”olennaiseen pitää keskittyä”. Skeptisyyttä lopputuloksen suhteen lietsoo pohdinnat siitä, missä opintojen vaiheessa on painopiste. Pohdinta painopisteestä päättyy yleensä siihen, että kaikki vaiheet ovat tärkeitä ja että painopiste on samanaikaisesti alkuopinnoissa, aineopinnoissa ja maisterivaiheen opetuksessa. Kun joku nostaa vielä painoalueeksi jatko-opinnot, täydennyskoulutuksen, erikoistumiskoulutuksen ja tutkijakoulutuksen, kaikki mahdollinen on jo tullut listatuksi. Vanha viisaus kylläkin kuuluu: kun kaikki on painoaluetta, mikään ei enää ole sitä.

Oppiaineautonomia antaa onneksi pelastuksen. Oppiaineet pystyvät OTM-tutkinnon raameissa tekemään valintoja, toisin sanoen päättämään, mitä ne opettavat, miten ne opettavat ja paljonko ne jotain opettavat. Prosessi- ja insolvenssioikeudessa päädyttiin lähes vuosikymmen sitten panostamaan harjoitusseminaareihin, valinnaisiin opintoihin ja syventäviin opintoihin. Valinta osoittautui onnistuneeksi: nuutuva oppiaine saatiin elvytetyksi, opiskelijat alkoivat taas kiinnostua siitä ja ”tieteellistä jälkikasvuakin” saatiin houkutelluksi oppiaineeseen. Tässä vaiheessa voidaan jo myöntää, että valinta tehtiin intuitiolla ja – myönnettäköön – hyvällä onnella.

Joitakin terra incognita -alueita opetussisällöistä löytää, jos prosessioikeuden opinnot jäävät jollakin opiskelijalla pakollisiin aineopintoihin. Voidaan esimerkiksi epäillä, saavatko opiskelijat kunnollisen yleiskuvan konfliktinhallinnasta eli niistä kaikista riidanratkaisukeinoista, joita toistaiseksi on kehitetty. Oppikirjat kun ovat äärimmäisen oikeudenkäyntikeskeisiä. Yleiskuva jää paljolti sen varaan, mitä opiskelijan yhtäältä lukee rivien välistä, toisaalta mitä hän muistaa alkuopintojensa osiosta ”Oikeuden monitulkintaisuus ja konfliktinhallinta” (joka sittemmin poistettiin). Samoin opettajien on tunnustettava perustava virhe opetuksen tuomarikeskeisyydessä (jos se sinänsä otetaan lähtökohdaksi). Opetuksessa nimittäin unohtuu, että nykyajan tuomari ei ole yksinäinen ja irrallinen. Hän toimii lainkäytöllisessä yhteisössä eli tuomioistuimessa, hänellä on tuomarikollegoja, alaisia ja esimiehiä. Päällikkötuomari johtaa tuomioistuintaan ja yhdenmukaistaa sen käytäntöjä. Oikeushallinto taas ohjaa tulostavoitteillaan kovalla kädellä tuomioistuinten lainkäyttöä. Tuomioistuinten tuomaritapaamiset ja hovioikeuspiirien laatuhankkeet tuottavat erilaisia soveltamisohjeita eli niin sanottua pehmeää sääntelyä. Soveltamisohjeilla tulkitaan prosessilakia ja täytetään sen aukkoja. Toki voidaan sanoa, että tämä kaikki voidaan jättää – tuomari-identiteetin ja tuomarimentaliteetin tapaan – työelämässä opittavaksi. Tunnollinen opettaja jää kuitenkin miettimään, eikö opetuksen pitäisi antaa edes perustiedot siitä maailmasta, minkä tuomioistuinuralle lähtevä lakimies aikanaan kohtaa.

Prosessioikeuden opettaja pysähtyy myös miettimään, onko opetuksessa varauduttava jo seuraavaan konfliktinhallinnan megatrendiin eli sähköiseen oikeudenkäyntiin.[9] Nykyinen oikeudenkäynti on paikkaan ja aikaan sidottua: kaikki toimijat tapaavat tietyssä paikassa ja tiettynä aikana. Oikeudenkäynti edellyttää toisin sanoen henkilökohtaista läsnäoloa. Siitä myönnetään poikkeuksia kuten kuuleminen videoneuvottelua tai muuta teknistä tiedonvälitystapaa käyttäen (OK 17:52); poikkeukset ovat kuitenkin rajattuja ja sitä paitsi sidottu enemmän tai vähemmän tiukkoihin edellytyksiinsä. Perusratkaisu on paitsi arkaistinen myös kustannustehoton. Henkilökohtainen läsnäolo ensinnäkin maksaa ja toiseksi viivyttää. Henkilökohtaisen läsnäolon laskennallinen hinta on lisäksi nousussa, kun käräjäoikeuksia yhdistellään ja matkat istuntopaikkakunnille pitenevät. Pitkällä tähtäimellä tätä kustannustaakkaa ei voida sälyttää sen enempää veronmaksajille kuin asianosaisillekaan. Tavallaan itsestään selvä ratkaisu on korvata henkilökohtainen läsnäolo sähköisellä eli virtuaalisella läsnäololla. On jokseenkin varmaa, että tällainen muutos laskisi asiakohtaisia työtunteja sekä tuomarin että asianajajan kohdalla. Oikeudenkäynnin kustannuksista valtaosa muodostuu asianajajan palkkiosta. Jokainen tunti maksaa. Tuntimäärän laskiessa myös oikeudenkäyntikynnys alenisi.

On huomattava, että modernia tiedonvälitystekniikkaa ei ollut 1980-luvulla, jolloin nykyinen oikeudenkäynti haki muotojaan. Jos se olisi ollut tuolloin tarjolla, fundamentaalinenkin välittömyysperiaatteen puolestapuhuja oli kenties uhrannut ajatuksen tai pari sille, olisiko henkilökohtainen läsnäolo korvattavissa muulla tavalla. Tällä hetkellä sähköiset oikeudenkäynnit (tarkkaan ottaen sähköiset osat) ovat harvinaisuuksia, joita muistellaan ja joista kerrotaan edistyksellisyyden osoituksina. Sovellukset kuitenkin arkipäiväistyvät, ja parinkymmen vuoden kuluttua henkilökohtaista läsnäoloa vaativa oikeudenkäynti voi olla samanlainen harvinaisuus kuin videoneuvottelu nykypäivän oikeudenkäynnissä. Näin päädytään hankalaan pedagogiseen valintaan: opetetaanko OTM-tutkinnossa nykyisen prosessilain sisältöjä vai sen prosessilain sisältöä, joka on kaiken järjen mukaan voimassa, kun opiskelijapolvi tekee työuraansa. Tosin vastaus ei pedagogeja huoleta: oppiaine päättää tästäkin.

3. PROSESSIOIKEUDEN OPETUS VUONNA 2030

3.1. Suuntana teoreettisuus?

Lähes kaikki nyt valmistuvat juristit toimivat ammatissaan vielä vuonna 2030. Lakimiesprofessio tuskin katoaa senkään jälkeen, joten prosessioikeutta kaikella todennäköisyydellä opetetaan myös tuolloin. Maailma muuttuu niin nopeasti, että ennustukset siitä, millainen on vuoden 2030 oikeudenkäyntimaailma, helposti saavat esittäjänsä nolostumaan, kun ennustettu vuosi koittaa. Tuohon mennessä on luultavasti päästy yksimielisyyteen siitä, onko OTM-tutkinnon oltava niin sanottu yleistutkinto vai ei. Keskustelua tästä on käyty vuosikymmeniä. Vaatimukset perusteellisemmista uudistuksista on yleensä onnistuttu kaatamaan rintaääniseen huokaukseen, että OTM-tutkinnon on oltava yleistutkinto. Kun määre ”yleistutkinto” on erinomaisen tulkinnanvarainen, argumentilla voidaan vastustaa melkeinpä mitä tahansa.

Aikojen alussa lainopilliset tutkinnot toki olivat yleistutkintoja siinä mielessä, että valmistuneet juristit saivat siitä valmiudet kaikkiin ajateltavissa oleviin juristiammatteihin tai ainakin tuomarin tehtäviin. Aikaansa sidottuna ratkaisu oli kenties järkevä tai ainakin realistinen: juristitehtävien kirjo oli lopulta vanhassa maailmassa varsin suppea. Nyt tilanne on muuttunut useammassakin suhteessa. Lakimiestehtävien kirjo on lisääntynyt, opiskelijat ovat aikaisempaa vanhempia ja ehkä kypsempiäkin sekä monet heistä ovat jo hakeutuneet työhön, ehkä uralleenkin. Yleistutkinto johtaa pinnallisuuteen ja hetkessä unohtuvaan pikkutietoon. Oli lopputulos kumpi tahansa, valinnaisuus ei näytä juuri heijastuvan prosessi- ja insolvenssioikeuden opetukseen. Valinnaisessakin OTM-tutkinnossa ehdoton valtaosa – ehkä koko vuosiluokkakin – opiskelijoista valitsisi prosessi- ja insolvenssioikeuden HOPS:iinsa eli henkilökohtaisen opintosuunnitelmaansa. Tämä ei kenties johtuisi aidosta kiinnostuksesta aihepiiriin vaan siitä, että juristilta odotetaan tämän oikeudenalan hallintaa ja opiskelijat tämän tiedostavat. ISO PYÖRÄ -uudistuskaan ei anna vastauksia siihen, mitä pitäisi opettaa tai opiskelijalähtöisemmin mitä pitäisi oppia. Toki se korostaa teorian ja teorian soveltamisen yhteyttä. Tämä taas ei kuulijaa järisytä innovatiivisuudellaan: näinhän oikeustieteellisissä tiedekunnissa on tehty Turun Akatemian ajoista alkaen. Totta on, että yksi uudistuksen linjauksista näyttää tuovan tutkintoon suuntautumisvaihtoehdot. Vaikka ne ovat toistaiseksi vain suosituksia, joka tapauksessa niillä otettaneen pieni askel kohti valinnaisuutta. Pedagogisesti suuntautumisvaihtoehtoja tulisi suosia, koska ne tuovat koherenssia liiaksi pirstaleiseksi päässeeseen opiskeluun.

Jokseenkin kiistattomalta sen sijaan näyttää, että sisällöllisesti prosessi- ja insolvenssioikeuden opetuksen on pakko muuttua järjestelmätasoiseksi. Tähän johtavat jo rakenteelliset tekijät. Lainsäätäjä ja pehmeän sääntelyn tuottajat kasvattavat säännösmassaa kiihtyvällä tahdilla. Kokopäiväisen tutkijankin on vaikea pysyä mukana kehityksessä. Jos tavoitteena olisi tirkkosmainen koko säännösmassan yksityiskohtainen osaaminen, sen saavuttamiseen olisi käytettävä kaikki OTM-tutkinnon opintopisteet. Tietoaineksen osaamisesta olisi vielä matkaa todellisiin soveltamisvalmiuksiin. Tämä ponnistus menisi sitä paitsi hukkaan. Ensiksikin säännöt muuttuvat, uudistuvat ja täydentyvät yhä nopeammin: prosessilaki ei enää pysy entiseen malliin vuosikymmeniä ennallaan.[10] Toiseksi kaikki lakimiehet eivät päädy tuomareiksi eikä asianajajiksi: heille oikeudenkäymiskaaren yksityiskohtien hallinnasta ei ole vastaava hyötyä.[11] Sen sijaan kaikkien lakimiesten on tiedettävä, mitä oikeudellisia riidanratkaisumenetelmiä on olemassa, miten niiden piiriin päästään, millaisiin riitoihin eri menettelyt on tarkoitettu, mitä periaatteet ohjaavat niiden toimintaa sekä millaisia laatuodotuksia eri menetelmille on lupa asettaa. Sanalla sanoen: lakimiesten on ymmärrettävä oikeudellisen konfliktihallinnan kokonaisuus. Eri asia on, että opetusta voidaan painottaa siihen riidanratkaisuun, josta lakimiesprofessio on perinteisesti vastannut. Vaikka näin tehtäisiinkin, on päivänselvää, että prosessioikeuden pakolliset aineopinnot eivät nykymaailmassa ja vielä vähemmän vuonna 2030 valmenna ketään tuomarin tehtäviin. Tässä merkityksessä OTM-tutkinto ei anna tosiasiallista pätevyyttä tuomarin tehtäviin, vaikka vaatimusta yleistutkinnosta sillä perustellaan. Totta on, että vanhassa auskultointijärjestelmässä paljon nykyistä suppeammat opinnot kelpuuttivat auskultantit ratkaisemaan asian kuin asian. Tähän aikaan ei kuitenkaan ole, oikeusvaltion ja oikeusturvan onneksi, enää paluuta.

Näin saadaan myös vastaus myös edellä esitetty kysymykseen siitä, voidaanko prosessioikeutta opettaa. Kun tavoitteena ei enää ole prosessisääntöjen osaaminen ja soveltaminen, prosessioikeus ei eroa muista oikeustieteen osa-alueista eikä juuri muistakaan tieteenaloista. Prosessioikeuden yliopisto-opetuksessa tavoitteena on se kriittinen ymmärtäminen, joka ylipäätään asetetaan akateemiselle opiskelulle.  Päätelmä on samalla akateemiselle prosessioikeudelle lohdullinen, koska se antaa justifikaation prosessi- ja insolvenssioikeuden oppiaineen olemassaololle. Jos prosessioikeutta voisi oppia vain tekemällä, prosessioikeuden opetus siirtyisi ja se pitäisikin siirtää brittitapaan asianajotoimistoihin ja tuomioistuimiin. Vaikka brittituomioistuimet ja sikäläiset asianajajat ovat kuuluja ammattitaidostaan, samaa ei voi sanoa englantilaisesta prosessioikeuden tutkimuksesta. Se on, kauniisti sanottuna, enintään käsikirjatasoa.

Prosessioikeuden opetus on vuonna 2030 kaikella todennäköisyydellä paljon abstraktimpaa ja monen mielestä teoreettisempaa kuin nykyisin annettava. Se käytännönläheisyys, jota siltä odotetaan ja usein saadaankin, vähentynee merkittävästi. Samalla opetus perustuu nykyistä enemmän tutkimukseen, missä suhteessa oikeustiede lähenee muita tieteenaloja. Tällä hetkellähän asia on, ainakin kun ajatellaan pakollisia aineopintoja ja niiden oppikirjoja, pikemminkin päinvastoin. Oppikirjat ovat käsikirjojen ja yleisesitysten yhdistelmiä. Samaan hengenvetoon on todettava, että opetus nykyisinkin muuttuu ratkaisevasti ”tieteellisemmäksi” valinnaisissa opinnoissa ja viimeistään syventävissä opinnoissa. On myös sanottava, että opiskelijoita on vaikea opettaa lähestymään ”tieteellisellä kriittisyydellä” aihepiiriä, josta he eivät vielä tiedä mitään. Liian aikaisessa vaiheessa vaadittuna kriittisyys on helposti diletanttimaista viisastelua. Pakolliset aineopinnot ovat tästä syystä väärä paikka korostuneelle akateemiselle tieteellisyydelle.

Helsingin yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan nykyinen sivumäärämitoitus, 26,7 tuntia/150 sivua, lienee vuonna 2030 jo sellainen leikinlaskun aihe, minkä se ansaitseekin. Lukunormi sekä väheksyy opiskelijoiden oppimiskapasiteettia että luo vääriä odotuksia. Juristi kuin juristi joutuu työssään lukemaan, muistamaan ja omaksumaan sellaisia tekstimääriä, että normiin tottunut opiskelija on ihmeissään. Näin hidas lukija ei selviä työtehtävistään. Käykö näin, on toki epävarmaa. Opiskelijajärjestöjen edunvalvonta on ollut tässä suhteessa ylitehokasta ja lyhytnäköistä, toisin sanoen opiskelijoiden pitkän tähtäimen edut unohtavaa. Oli niin tai näin, se äärimmäinen opettajakeskeisyys, joka tällä hetkellä leimaa tiedekunnan opetusta, on tuomittu katoamaan. Resurssien vähetessä opettajien aika ei yksinkertaisesti enää siihen riitä. Tällä hetkellä sen sijaan näyttää siltä, ettei ole niin pientä asiaa, etteikö opettajan tulisi siitä huolehtia – aina ryhmäjakoja, alustusaikoja ja jatkuvaa muistuttelua myöten. Vuoden 2030 opiskelija on siis takuulla omatoimisempi ja itsenäisempi kuin nykyopiskelija.

3.2. Suuntana monialaisuus ja monitieteellisyys

Tuntuu suorastaan luontevalta odottaa, että 2030-luvun prosessioikeus on Helsingin yliopistossa monialaista ellei suorastaan tieteidenvälistä. Tämä koskee myös opetusta. Jos kerran opetetaan ja opitaan oikeudellista riidanratkaisua, vaikuttaa suorastaan välttämättömältä, että samalla perehdytään siihen, mistä riidat syntyvät, miten ne laajenevat tai sammuvat, mitä riitelevät ihmiset haluavat ja millaisen ratkaisun he ovat valmiit hyväksymään, esimerkiksi milloin sovinnot syntyvät jos ne ovat syntyäkseen.[12] Konfliktit ja niiden hallinta ovat perinteisesti kuuluneet oikeussosiologian vastuualueeseen.[13] Sen piirissä on tapana myös tarkastella tuomioistuimia, tuomarikuntaa sekä yleisemminkin lakimiesprofessiota. Oppiaineella on läheinen yhteys moderniin prosessioikeuteen; osaksi ne ovat jopa päällekkäisiä, koska molemmat tarkastelevat vaihtoehtoista riidanratkaisua, tosin toinen sosiologisesta, toinen normatiivisesta näkökulmasta. Oikeussosiologialla on huono kaiku aikaisemmin valmistuneiden juristien korvissa. Tiedekunnan oikeussosiologian opetus oli pitkään yleisen sosiologian peruskurssi tavallaan väärässä tiedekunnassa. Oppiaine ei mitenkään tukenut – joskaan ei sitä haitannutkaan – oikeustieteen opiskelua. Sen sijaan nykyisen, tässä sovelletuksi kutsutun oikeussosiologian merkitys on aivan toista luokkaa. Tiedekunnan oppiaineista nimenomaan prosessi- ja insolvenssioikeus saisi ehkä eniten hyötyä siitä, että opiskelijoilla olisi jonkinlaiset perustiedot sosiologiasta.

Oikeussosiologia on haastanut oikeustieteen autonomian. Oikeussosiologian yhdeksi tehtäväksi on esimerkiksi asetettu ”juridiikan premissien kestävyyden arviointi empiirisen yhteiskuntatutkimuksen pohjalta”.[14] Viime vuosina taas oikeussosiologia on liitetty vaatimuksiin oikeustieteen avautumisesta muiden yhteiskuntatieteellisten alojen suuntaan. Oikeustieteen opetusta on samalla kehitettävä ”vastaamaan muuttuneita yhteiskunnallisia tarpeita”. Tätä varten tulisi miettiä, miten oikeussosiologian opetus saataisiin paremmin integroitua oikeustieteellisiin opintoihin.[15] Useimmat prosessioikeuden tutkijat luultavasti allekirjoittavat ainakin kaksi viimeistä ehdotusta. Harva vastustaneen myöskään vaatimusta prosessioikeudellisten premissien kestävyyden tarkastelusta empiirisen yhteiskuntatutkimuksen pohjalta. Itse asiassa kyseistä kestävyyttä on empiirisesti arvosteltu iät ja ajat, joskin tavallisesti on puhuttu toimivuus- tai vaikuttavuustutkimuksesta. Totta on, että oikeustieteen tutkijoiden kykyä yhteiskuntatutkimuksen metodien käyttöön on lupa epäillä. Juristithan eivät ole kovinkaan kuuluja teoreettis-metodisesta osaamisestaan. Tosin asia on myös päinvastoin: oikeustieteen normatiivisuus ei hevin avaudu selityksiä hakevalle yhteiskuntatieteilijälle. Oikeussosiologian integroimisella opetukseen on ollut kuitenkin murheellinen loppu. Voidaan sanoa, että tautiin määrätyt lääkkeet olivat kyllä oikeita mutta potilas kuoli. Oikeussosiologian opetus tiedekunnassa – ja samalla siitä saatava tuki – on hiipumassa. Opetusta on hoidettu tilapäisjärjestelyin, eikä oppiaineessa ole yhtään vakinaista opettajaa. Modernin prosessioikeuden kannattaja ei voi muuta kuin toivoa, että tiedepoliittinen – tai tässä ehkä paremmin koulutuspoliittinen – tuuli kääntyisi. Oikeussosiologia saisi näin OTM-tutkinnossa sen paikan, mikä sille kuuluu ja OTM-tutkinto sellaisen oikeussosiologian, jota se kipeästi kaipaa.

Sosiologia ei ole ainoa ”vieras” tieteenala, johon prosessioikeus kytkeytyy. Psykologian merkitys on aina tunnustettu. Oikeudelliset toimijat kuten tuomari tarvitsevat arkipäivän psykologiaa työssään. Asianosaisille ja asianajajille tiuskiva tuomari elää kaikeksi onneksi vain anekdooteissa. Toinen asia on, että oikeustieteen opiskelija saa tässä kohdin vielä niukempaa opetusta kuin oikeussosiologiassa. Tosin oikeuspsykologiaa on välistä kaavailtu sekä erikoistumiskoulutukseksi että valinnaisten opintojen kurssin teemaksi. Toistaiseksi kumpaakaan ei ole saatu aikaan: erikoistumiskoulutus kaatui yliopiston rahoituskriisiin ja valinnaisten opintojen kurssi opettajien puutteeseen. Oikeuspsykologia on nimittäin yllättävän monitahoinen opettava: siinä voidaan erottaa edellä viitattu tuomarinpsykologia, todistajanpsykologia sekä sovittelun psykologia. Todistajanpsykologiaa – tarkemmin sanottuna henkilötodistelun virhelähteitä – kyllä hieman sivutaan oppikirjojen todistusoikeusjaksoissa. Sovittelun psykologia sen sijaan jää totaalisesti puuttumaan opetussisällöistä. Tosin aukossa on oma logiikkansa: kun kerran sovittelua ei opeteta, miksi sen psykologiaakaan pitäisi opettajaa? Samoin tuomarinpsykologia on hyvällä omallatunnolla jätettävissä ammatillisessa täydennyskoulutuksessa eli käytännössä tuomarinkoulutuksessa opittavaksi.

4. LOPUKSI

Pientä oikeuskulttuuria on helppo muuttaa, koska jatkuvuuden voima, vis inertiæ, on siinä niin heikko. Muutama samanmielinen aktiivi saa aikaan uudistuksia, joita jälkimaailman joko ihailee tai kauhistelee. Tämä koskee niin opetusta kuin tutkimustakin. Oikeuskulttuurin pienuudesta myös seuraa, että uudistukset henkilöityvät. Uudistusten tekijät joutuvat näin kantamaan vastuun aikaansaannoksistaan niin hyvässä kuin pahassakin. Tulevien aatehistorioitsijoiden asiaksi jää arvioida, ovatko tapahtuneet muutokset olleet hyväksi prosessioikeudelle ja etenkin sen opetukselle. Oli niin tai näin, ainakin yksi myytti on tullut viime vuosina murskatuksi: prosessioikeus (sen opetus mukaan luettuna) ei ole niin pysähtynyt, urautunut tai vain välittömiä käytännön tarpeita palveleva oikeudenala, kuin on väitetty.

Pitkän uran tehneet opettajat, tässä esimerkkinä Dan Frände, ovat sekä nähneet tämän kehityskaaren että aktiivisesti vaikuttaneet kehityksen käynnistymiseen. Prosessilakien päähän pänttäämisestä on siirrytty oikeudellisen konfliktinhallinnan maailmaan. Se taas on tuonut niin opettajat kuin opiskelijatkin professionaalisten perikysymysten äärelle: mikä on se juristi-identiteetti ja ehkä konkreettisemmin ne lakimiesvalmiudet, joiden luomiseen koko oikeustieteellinen koulutus, vahvimmin prosessi- ja insolvenssioikeuden oppiaine, tähtää. Onnellisia olemme me, jotka ovat päässeet läheltä näkemään tämän kehityksen. Lopuksi on syytä ihmetellä kehityksen vauhtia. Siitä, kun Helsingin yliopisto sai ensimmäiset prosessioikeuden virkansa, on kulunut alle sata vuotta. Siviili- ja rikosoikeuden rinnalla prosessioikeus on ujonlainen tulokas, eräänlainen oikeustieteen arrivista.

Tosin tällä hetkellä näyttää siltä, että prosessioikeus tavoittaa ja ehkä ohittaakin vanhempia oikeudenaloja. Jos 1900-luku oli aineellisen oikeuden vuosisata, 2000-luvusta tuntuu tulevan prosessioikeuden vuosisata. Viime vuosisadalla hyväuskoisesti kuviteltiin, että hyvä aineellinen lainsäädäntö ehkäisisi riitojen syntymistä. Tällä vuosisadalla tiedetään, että siihen ei kykene mikään inhimillinen voima. Riitoja on aina ollut ja tulee olemaan ihmisten välisissä suhteissa. Se, mihin oikeudellisin keinoin kyetään, on sopivien keinojen ja välineiden kehittäminen riitojen varalta. Näin yhteiskuntarauhaa muutoin järkyttävät riidat pystytään ratkaisemaan kohtuullisessa ajassa, kohtuullisin kustannuksin ja jonkinlaista legitimiteettiä nauttivalla tavalla. Vuoden 2030 opetus prosessioikeudessa toivottavasti välittää ainakin tämän tuleville opiskelijapolville. Prosessioikeuskaan ei ole prosessioikeuden tutkijoita varten.


[1] Konkreettiset parannusehdotukset ovat kuitenkin niukka luonnonvara. Kun niitä on kriitikoilta kyselty, vastaukset ovat anekdootteja ammoin kuolleista opettajista (”luki kirjaansa luennoilla”) tai latteuksia (”opetuksen tulee tukea oppimista”). Jälkimmäisestä neuvosta taas ei ole mainittavaa apua. Kukaan kun ei ole esittänyt asiasta eriävää mielipidettä sitten 1200-luvun, jolloin modernit yliopistot alkoivat muodostua. Keskiaikaisista lainopillisista tiedekunnista ks. García y García 1992 s. 388. Niihin perehtyvä huomaa, että loppujen lopuksi maailma ei ole paljoakaan muuttunut, mitä tulee opettajien ja opetuksen arkipäivään.

[2] Myös tutkimuksessa on valiteltu vanhojen, yleensä opiskeluaikana omaksuttujen mielikuvien pysyvyyttä. Oppiaineen tutkimuksen ja opetuksen taso mielletään sellaiseksi, millainen se oli omana opiskeluaikana eli parhaimmillaan useita vuosikymmeniä aikaisemmin. Opiskeluajan mielikuvat projisoituvat sellaisenaan nykyhetkeen. Ks. lähemmin Koulu 2012 s. 483. Vääriä mielikuvia eivät kanna vain tiedekunnasta valmistuneet, vaan niistä ei vapaudu edes tiedepoliittinen päätöksenteko. Tiedepolitiikka (ja laajemmin koulutuspolitiikka) ei sekään aina seuraa aikaansa.

[3] Riikka Koulu 2013 s. 60. Tosin perinteistäkin prosessioikeutta pidettiin vielä 1980 -luvun alussa niin vaikeatajuisena, että “tieteellinen jälkikasvu” alkoi vältellä oppiainetta. Ks. Klami 1980 s. 58. Välttelyn (jos sitä esiintyi) tosiasiallinen syy lienee ollut oppiaineen metodinen pysähtyneisyys. Pari vuosikymmentä myöhemmin prosessioikeus sai paradoksaalisesti moitteita siitä, että se oli muuttunut sisäänpäin kääntyneeksi ja välitöntä käytäntöä palvelevaksi tulkintajuridiikaksi. Ks. Ervasti 2004 s. 10.

[4] Joskus lukija saa suorastaan deja-vu -kokemuksen. Pedagogiseksi uutuudeksi nimittäin nostetaan “kokeellinen suullinen tentti”. Ks. Pietikäinen 2015 s. 14. Vanhempi juristipolvi muistaa edellisen suuruudistuksen, kun oppiaineet 1970-luvulla alkoivat pikkuhiljaa luopua “vanhoillisista” suullisista tenteistä. Pienryhmäopetuksenkin vastineet löytyvät jo 1200-luvun alkutiedekunnista.

[5] Leff 1992 s. 307.

[6] Olisi houkuttelevaa luokitella oppiainejako – ja siihen erottamattomasti liittyvä pistejako – jäätyneeksi konfliktiksi. Kun päätöksiä on tehty, oppiaineet ovat työntäneet rajapaalunsa niin kauas etumaastoon, kuin niiden tiedepoliittinen neuvottelupositio on suinkin sallinut. Saatu opintopistemäärä on oppiaineen merkityksen symbooli eikä pisteistä luovuta, tapahtui mitä tahansa. Ne oppiaineet, jotka saivat ensimmäisinä nykyiset oppituolinsa, ovat pitäneet pistejaossa hyvin puolensa. Myöhäiset tulijat eivät ole yhtä onnellisessa asemassa. Ks. lähemmin Kangas 1998 s. 18.

[7] Ks. Smith 2010 s. 193.

[8] Tässä asenteet ovat nopeasti muuttuneet. Vielä kymmenkunta vuotta sitten taitettiin intohimoisesti peistä siitä, tarvittiinko oikeustieteellisessä tutkimuksessa ylipäätään empiiristä aineistoa. Ks. Lindfors 2004 s. 67. Nykyisin keskustellaan pikemminkin siitä, millainen empiirinen otos kelpaa perinteisen tutkimuksen tueksi. Hyödyksi on sellainenkin otos, joka ei täytä edustavuudeltaan ja luotettavuudeltaan kaikkia standardeja. Oikeussosiologinen tutkimus toki seuraa omia, yhteiskuntatieteille yhteisiä sääntöjä.

[9] Riikka Koulu 2010 s. 41.

[10] Monilla opettajilla on ollut vaikeuksia saada perille viesti siitä, että prosessilaki ei ole kiveen hakattu. Huonoja säännöksiä voidaan muuttaa ja hyviä käytänteitä legalisoida. Samoin järjestelmien toimintaa on lupa kriittisesti arvioida, sitä jopa odotetaan akateemiselta opiskelulta. Ylempää korkeakoulututkintoa (jollainen OTM-tutkinto on) ei tarvita sen kokoamiseen, mitä asiasta on aikaisemmin kirjoitettu. Aika, jolloin lakimieheltä odotettiin vain “lain” tuntemista, on auttamattomasti historiaa.

[11] Paljon vaikeampaa on sanoa, mitkä ovat juristien uudet työtehtävät. Brittinäkökulmasta ks. Susskind 2014 s. 113.

[12] Esimerkiksi sovinnon syntyedellytykset tunnetaan varsin tarkkaan. Ks. Koulu 1998 s. 183.

[13] Ks. esimerkiksi Alvesalo-Ervasti 2006 s. 78.

[14] Näin Kyntäjä 2000 s. 13.

[15] Ervasti 2011 s. 117. Ohimennen todettakoon, että uusissa oikeustieteen opiskelijoille tarkoitetuissa metodioppaissa esitellään heti ensi sivulla yhtäältä ”juridinen metodi”, toisaalta ”yhteiskuntatieteellinen projektimetodi”. Ks. Tvarnø-Denta 2015 s. 17


LÄHTEET

Alvesalo-Ervasti 2006
Alvesalo-Anne – Ervasti, Kaijus: Oikeus yhteiskunnassa – näkökulmia oikeussosiologiaan. Helsinki 2006.

Ervasti 2004
Ervasti, Kaijus : Käräjäoikeuksien sovintomenettely. Empiirinen tutkimus sovinnon edistämisestä riitaprosessissa. Helsinki 2004.

Ervasti 2011
Ervasti, Kaijus : Oikeussosiologia ja oikeuspoliittinen tutkimus osana oikeustiedettä. Oikeustiede-Jurisprudentia 2011 ss. 61-132.

García y García 1992
García y García, Antonio : The Faculties of Law. Teoksessa: A History of the University in Europe. Volume 1: Universities in the Middle Ages. Cambridge University Press 1992. Ss. 388-408.

Kangas 1998
Kangas, Urpo (toim.) : Oikeustiede Suomessa 1900-2000. Helsinki 1998.

Klami 1980
Klami, Hannu Tapani : Johdatus oikeustieteen metodologiaan. Turku 1980.

Koulu 1998
Koulu, Risto : Sovinto riita-asioiden oikeudenkäynnissä. Teoksessa: Näkökulmia oikeustaloustieteeseen 2. Helsinki 1998. Ss. 183-198.

Koulu 2012
Koulu, Risto : Eurooppalaistuuko vai kansainvälistyykö prosessioikeuden opetus? DL 2012 ss. 482-497.

Riikka Koulu 2010
Koulu, Riikka: Videoneuvottelu rajat ylittävässä oikeudenkäynnissä. Helsinki 2010.

Riikka Koulu 2013
Koulu, Riikka : Domstolsrättegångar och alternativ tvistelösning – innebär användning av nutida teknologi I tvistelösning en upplösning av sepatata paradigm? Retfærd nr. 2/141. Ss. 60-83.

Kyntäjä 2000
Kyntäjä, Timo : Muurahaisia oikeussosiologian pesästä. Helsinki 2000.

Leff 1992
Leff, Gordon : The Trivium and the Three Philosophies. Teoksessa: A History of the University in Europe. Volume 1: Universities in the Middle Ages. Cambridge University Press 1992. Ss. 307-336.

Lindfors 2004
Lindfors, Heidi (toim.) : Empiirinen tutkimus oikeustieteessä. Helsinki 2004.

Pietikäinen 2015
Pietikäinen, Leo : Rikosoikeuden suullinen tentti. Armotonta ristikuulustelua vai järkevä vaihtoehto kirjatentille? INTER VIVOS 5/2015 ss. 14-16.

Smith 2010
Smith, A.T.H.: Glanville Williams; Learning the Law. Sweet & Maxwell 2010.

Susskind 2014
Susskind, Richard : Juristin huominen. Johdatus tulevaisuuteesi. Helsinki 2014.

Tvarnø-Denta 2015
Tvarnø, Christina D. – Denta, Sarah Maria : Få styr på metoden. Ex Tuto Publishing 2015.