Sata vuotta prosessioikeutta -kirja ilmestynyt

, ,

Kirjan saa lukea tästä.

Painettua kirjaa voi tilata suoraan kustantajalta tai toimituskunnan jäseniltä (risto.koulu@helsinki.fi, dan.frande@helsinki.fi, heidi.lindfors@helsinki.fi, mikko.vuorenpaa@ulapland.fi). Kirja on yksityishenkilöille ilmainen.

Prosessioikeus on aina nähty lakimiestutkinnolle ja juristin ammattitaidolle keskeisenä oppiaineena. Tämä ei yllätä: jokseenkin jokainen lakimies tarvitsee työurallaan prosessioikeuden antamia oppeja ja valmiuksia. Prosessioikeus on kuitenkin sadan vuoden kuluessa suuresti muuttunut niin oppiaineena kuin tieteenalanakin. Etenkin pari viimeistä vuosikymmentä ovat olleet tässäsuhteessa mullistavia ja osaksi myös mielipiteitä jakavia. Oikeudenkäynnin säännöistä on yhä enenevästi siirrytty oikeudelliseksi konfliktihallinnaksi kutsuttuun kokonaiskuvaan. Toki siinäkin oikeudenkäynti on pääosassa, mutta paljon huomiota saavat myös muut riidanratkaisukeinot kuten sovittelu sekä niiden käyttöalat ja suhde oikeudenkäyntiin.

Tässä kirjassa kuvataan eri kirjoittajien artikkelien kautta modernin prosessioikeuden syntymistä, analysoidaan kehitystä ja nykytilaa, ja otetaan myös varovasti kantaa sen tulevaisuuteen digitalisoituvassa maailmassa. Juristin tehtävät eivät kylläkään siinä todennäköisesti muutu, vain tavat, joilla tehtäviä hoidetaan, tulevat olemaan erilaisia. Esillä kirjassa on lisäksi opetuksen ja tutkimuksen arkipäivä sekä oppiaine (ja aikaisemmin myös laitos) työyhteisönä. Kirjoittajina ovat prosessioikeuden niin entiset kuin nykyisetkin tutkijat ja opettajat. Tosin kirja ei enää tavoita niitä, jotka loivat suomalaiselle prosessioikeudelle sen tieteellisen perustan. Vain heidän nimensä (Tirkkonen, Ellilä, Halila) vilahtavat joissakin artikkeleissa.

Artikkelit edustavat erilaisia näkemyksiä prosessioikeuden kehityksestä ja tulevaisuudesta. Tämä on tarkoituskin: kirjoittajien ääni on haluttu saada aidosti kuuluviin. Oppiaineen historiasta nimittäin on, kuten kaikesta muustakin kehityksestä, useita totuuksia. Artikkeleja ei tästä syystä ole sisällöllisesti toimitettu, joten kirjoittaja edustaa niissä vain itseään.

Toimituskuntaan ovat kuuluneet yliopistonlehtori Heidi Lindfors (Helsingin yliopisto), professori emeritus Dan Frände (Helsingin yliopisto), professori emeritus Risto Koulu (Helsingin yliopisto) ja professori Mikko Vuorenpää (Lapin yliopisto)

Maksukyvyttömyys – yritys velkojana ja velallisena

, ,

Kirjasta Maksukyvyttömyys – yritys velkojana ja velallisena on ilmestynyt toinen, uudistettu painos.  Kustantajana on Kauppakamari eli Helsingin Seudun Kamari Oy.

Länsimaisessa luotonantoon perustuvassa markkinataloudessa yritykset ovat vuoroin velkojia ja vuoroin velallisia. Yleensä velat maksetaan eräpäivään mennessä. jos näin ei tapahdu, velkavastuu voidaan toteuttaa maksukyvyttömyys- eli insolvenssimenettelyllä.

Maksukyvyttömyys – yritys velkojana ja velallisena on kattava yleisesitys neljästä lakisääteisestä maksukyvyttömyysmenettelystä: ulosotosta, konkurssista, yrityksen saneerauksesta ja yksityishenkilön velkajärjestelystä.

Kirjan avulla lukija pystyy hahmottamaan oikeudellisen asemansa erilaisissa maksukyvyttömyystilanteissa ja osaa toimia niissä oikealla tavalla. Selkeän tekstin ja useiden esimerkkien ansiosta insolvenssilainsäädäntö aukeaa helposti myös lukijoille, joilla ei ole lainopillisia perustietoja.

Kirjan 2., uudistetussa painoksessa on huomioitu mm. lainsäädäntömuutokset ja uusi oikeuskäytäntö sekä vireillä olevat muutoshankkeet.

Kirjan ovat kirjoittaneet prosessioikeuden professori emeritus Risto Koulu sekä prosessi- ja insolvenssioikeuden yliopistonlehtori, dosentti Heidi Lindfors.

Konsernit insolvenssioikeuden mustassa aukossa

, ,

Risto Koulu: Tutkimuksen unohtamat – konkurssit konsernissa?
Teoksessa: Yhtiö, velka, velvoite – Juhlakirja Seppo Villa. ALMA TALENT 2021.

Oikeustieteen tutkimuksella on tunnetusti taipumus urautua. Jotkut aihepiirit saavat osakseen suhteettomasti huomiota, jotkut taas jäävät kokonaan sitä vaille. Myös liiallinen keskittyminen on pienessä oikeuskulttuurissa vähemmän toivottavaa, sillä se johtaa samojen asioiden toisteluun ja tässä merkityksessä ”turhaan” tutkimukseen, jos tutkimus koskaan voi olla sanan varsinaisessa merkityksessä turhaa. Jos ”ylitutkimus” on pienen mittakaavan ongelma, merkittävä sellainen on ”alitutkimus”, kun käytännössä merkittävä aihepiiri jää vaille kunnollista tutkimusta.

 

Insolvenssioikeudessa konsernirakenne ja konserniin kuuluvat yhtiöt ovat tunnettu esimerkki alitutkitusta osa-alueesta, takaisinsaanti-instituutio taas kantaa mainetta selvästi ylitutkitusta aihepiiristä. Konsernin paikka ensimmäisessä kategoriassa ihmetyttää: konsernithan ovat hyvin tavallinen yritystoiminnan harjoittamisen muoto, ja konsernitutkimus menestyy erinomaisesti muilla oikeudenaloilla, etenkin yhtiöoikeudessa, taloustieteitä tietenkään unohtamatta. Selitys konserniongelman sivuttamiselle on arvoitus jo sinänsä. Voi olla, että aihepiiri on koettu yksinkertaisesti liian vaikeaksi. Tutkimushan hakeutuu mielellään keskivaikeisiin kysymyksiin: vastaaminen tutkimustehtävään ei saa olla itsestään selvyys mutta ei myöskään liian suuren työn takana. Alan tutkija ei tätä hieman naiivia selitystä niele. Konserniongelmat eivät ole sen vaikeampia kuin muutkaan insolvenssioikeuden ongelmat, oikeudenalahan on tunnettua vaikeudestaan. Opiskelijat tavallisesti mainitsevat sen ja esineoikeuden OTM-tutkinnon työläimpinä oppiaineina.

 

Toinen selitys on pitkältä intuitiivinen oletus (tai jonkun mielessä ehkä toivekin) siitä, että konsernirakenne on vailla tulkinnallista merkitystä, toisin sanoen konserniin ei liity esimerkiksi konkurssissa tai yrityksen saneerauksessa mitään ”erityistä”. Näin sitä ei ole tarpeen tutkia. Se taas on aikamoinen helpotus, sillä tutkittavaa on muutoinkin riittämiin, kiitos toistuvien taantumien, lamojen ja Euroopan unionin huonosti harkittujen interventioiden. Tämäkään selitys ei kestä lähempää analyysiä. Konkurssirakenteelta puuttuva merkitys on vain työhypoteesi eli verifioimaton väite. Toki kun konsernia on tarpeeksi tutkittu, voidaan lopuksi ehkä näin sanoa, mutta ensiksi konserniongelma on otettava tutkimuksen kohteeksi. Muutoin olettamus on pelkkä mielipide tai ennakkokäsitys, jollaisiin tutkija ei saisi näkemyksiään perustaa.

 

Tässä artikkelissa ei vielä haeta vastausta insolvenssioikeutta rasittavaan konserniongelmaan. Artikkelissa vasta hahmotetaan, millaiseen kysymyksenasetteluun konsernirakenne johtaa ja missä kohdin se on pakko ottaa huomioon, oli kysymys insolvenssilakien säätämisestä tai niiden tulkitsemisesta. Vaikka lopulliset vastaukset konkurssirakenteen vaikutuksesta jäävät haettaviksi, jo alustava tarkastelu näyttää osoittavan, että teesi konsernirakenteen merkityksettömyydestä on ennenaikainen – ellei suorastaan väärä.

 

Sata vuotta prosessioikeutta – ennakkolukukappale käytettävissä

, ,

(Muokattu 14.10.2021) Kirja on nyt ilmestynyt, ja sen voi lukea tästä.

Prosessioikeus on aina nähty lakimiestutkinnolle ja juristin ammattitaidolle keskeisenä oppiaineena. Tämä ei yllätä: jokseenkin jokainen lakimies tarvitsee työurallaan prosessioikeuden antamia oppeja ja valmiuksia. Prosessioikeus on kuitenkin sadan vuoden kuluessa suuresti muuttunut niin oppiaineena kuin tieteenalanakin. Etenkin pari viimeistä vuosikymmentä ovat olleet tässäsuhteessa mullistavia ja osaksi myös mielipiteitä jakavia. Oikeudenkäynnin säännöistä on yhä enenevästi siirrytty oikeudelliseksi konfliktihallinnaksi kutsuttuun kokonaiskuvaan. Toki siinäkin oikeudenkäynti on pääosassa, mutta paljon huomiota saavat myös muut riidanratkaisukeinot kuten sovittelu sekä niiden käyttöalat ja suhde oikeudenkäyntiin.
Tässä kirjassa kuvataan eri kirjoittajien artikkelien kautta modernin prosessioikeuden syntymistä, analysoidaan kehitystä ja nykytilaa, ja otetaan myös varovasti kantaa sen tulevaisuuteen digitalisoituvassa maailmassa. Juristin tehtävät eivät kylläkään siinä todennäköisesti muutu, vain tavat, joilla tehtäviä hoidetaan, tulevat olemaan erilaisia. Esillä kirjassa on lisäksi opetuksen ja tutkimuksen arkipäivä sekä oppiaine (ja aikaisemmin myös laitos) työyhteisönä. Kirjoittajina ovat prosessioikeuden niin entiset kuin nykyisetkin tutkijat ja opettajat. Tosin kirja ei enää tavoita niitä, jotka loivat suomalaiselle prosessioikeudelle sen tieteellisen perustan. Vain heidän nimensä (Tirkkonen, Ellilä, Halila) vilahtavat joissakin artikkeleissa.
Artikkelit edustavat erilaisia näkemyksiä prosessioikeuden kehityksestä ja tulevaisuudesta. Tämä on tarkoituskin: kirjoittajien ääni on haluttu saada aidosti kuuluviin. Oppiaineen historiasta nimittäin on, kuten kaikesta muustakin kehityksestä, useita totuuksia. Artikkeleja ei tästä syystä ole sisällöllisesti toimitettu, joten kirjoittaja edustaa niissä vain itseään.
Toimituskuntaan ovat kuuluneet yliopistonlehtori Heidi Lindfors (Helsingin yliopisto), professori emeritus Dan Frände (Helsingin yliopisto), professori emeritus Risto Koulu (Helsingin yliopisto) ja professori Mikko Vuorenpää (Lapin yliopisto).

Painettua kirjaa voi tilata suoraan kustantajalta tai toimituskunnan jäseniltä (risto.koulu@helsinki.fi, dan.frande@helsinki.fi, heidi.lindfors@helsinki.fi, mikko.vuorenpaa@ulapland.fi). Kirja on yksityishenkilöille ilmainen.

Sähköpyörästäkö syyllinen?

,

YLE.FI 24.7.2021: ”Suomalainen kärsii mieluummin nahoissaan kuin riitelee”

Uutisen mukaan oikeudenkäynnin tielle lähtemistä vältetään viimeiseen saakka. Tälle tielle lähtevä saa helposti rasitteekseen ”oikeustaistelijan” tai ”käräjäpukarin” leiman. Kumpikaan ei ole Suomessa – toisin kuin joissakin muissa maissa – kehuksi tarkoitettu. Vakavasti puhuen oikeudenkäyntien vieroksunta oikeuksiin pääsyn keinona osoittaa melkoista viisautta: oikeudenkäynnit kestävät kauan, niiden tuoma henkinen rasitus on suuri, ja tappio merkitsee kuluttaja-palkansaajalle pahimmillaan taloudellista katastrofia. Harva kuitenkaan huomaa, että huolet eivät suinkaan lopu, vaikka oikeudenkäynti päättyisi voittoon. Voitto voi kääntyä ja usein kääntyykin niin sanotuksi pyrrhoksen voitoksi eli asiallisesti tappioksi.

Ehkä tunnetuin esimerkki pyrrhoksen voitosta oikeudenkäynnissä on menestyminen päävaatimuksessa mutta häviö oikeudenkäyntikuluissa. Tällä tarkoitetaan, että kantaja saa läpi alkuperäisen aineelliseen vaatimuksensa (esimerkiksi korvausvaatimuksen), mutta hänen vaatimuksensa oikeudenkäyntikulujen korvaamisesta hylätään. Syynä voi olla asian oikeudellinen epäselvyys tai vastaajan sosiaalinen asema; myös osavoitto johtaa usein ”kulujen kuittaamiseen”, missä molemmat asianosaiset kantavat omat kulunsa. Jos oikeudenkäynnin kustannukset ovat olleet suuremmat kuin hyväksytty vaatimus, kantaja kokee saman kuin kuningas Pyrrhos katsellessaan voittamansa taistelun jälkeä. ”Vielä yksi tällainen voitto, niin olen hukassa!” Oikeustieteen tutkimuksessa puhutaan negatiivisen arvon oikeudenkäynnistä, jollaiseen järkevä riitapuoli ei antaudu.

 

Itse asiassa kuningas Pyrrhoksen kohtalo on uhkana, vaikka vastapuoli määrättäisiin kaikkiin korvauksiin. Vasta tulevaisuus nimittäin näyttää, onnistuuko kantaja saamaan tai perimään ne rahamäärät, jotka hänelle on tuomittu. Kotimaisia tutkimuksia korvausten kertymisestä ei ole, mutta eurooppalaiset tutkimukset eivät juuri rohkaise. Niiden mukaan tuomituista määristä yli puolet oli saamatta (tai perimättä) vielä viisi vuotta oikeudenkäynnin päättymisen jälkeen. Asiantila ei voi olla Suomessa totaalisesti toinen. Moderni insolvenssilainsäädäntö on lisäksi kasvattanut tätä saamatta jäämisen vaaraa, kun vastaaja on ollut yritys. Viisas yritysjohto vie oikeudenkäynnin aikana ja viimeistään sen jälkeen yrityksensä saneerausmenettelyyn. Menettelyssä yritys saa oikeudenkäyntivelkansa leikatuksi – lain kielellä järjestellyksi – murto-osaan ja sillekin pitkän, joskus jopa kymmenen vuoden maksuajan. Asiaan kuuluu, että yritys ei tee elettäkään kantajan saatavien maksamiseksi vaan korvaa maksun saneerauksella. Myös oikeudenkäynnin hävinneellä henkilöllä, joka ei harjoita liiketoimintaa, on käytössään samankaltainen menettely, eli yksityishenkilön velkajärjestely. Myöskään tällainen vastaaja ei ole tässä suhteessa riskitön.

 

”Saneerauskorttiin” turvautuminen ei ole uusi innovaatio, vaan se on ollut käytössä Yhdysvalloissa jo puoli vuosisataa. Siellä suuretkin yritykset, kuten aikanaan asbestiteollisuus, hakeutuvat tunnettuun chapter 13 -menettelyyn, jos ne joutuvat massiivisten korvausvaatimusten kohteeksi ja tappio alkaa häämöttää. Yhdysvalloissahan tappio oikeudenkäynnissä voi kaataa yrityksen kuin yrityksen, koska rangaistusluonteisilla korvauksilla ei ole mitään suhdetta sen enempää kantajien vahinkoon kuin yrityksen kokoonkaan. Suomessa tämä saneerauskortin käyttö mainitaan ohimennen niin sanotussa sähköpyöräjutussa, josta valtamedia on saanut aikaan useita uutisia (viimeksi Helsingin Sanomat 7.7.2021: ”Tulen viemää”). Tapauksessa sähköpyörän akku syttyi, näin väitettiin, omia aikojaan palamaan, ja palo tuhosi kokonaisen rivitalon. Vakuutusyhtiö toki korvasi vahingon mutta vaati sitten korvausta sähköpyörän maahantuoneelta yritykseltä. Oikeudenkäynti päättyi sekavien vaiheiden jälkeen vakuutusyhtiön voittoon, ja maantuojayritys velvoitettiin suureen korvaukseen. Tosin tapausselostuksessa sähköpyörän syyllisyys näyttää enemmän kuin kyseenalaiselta. Yksi asiantuntija ei saanut kokeissaan sähköpyörää millään syttymään, toinen piti sitä mahdollisena, tosin eri akkutyyppiä käyttäen. Hovioikeuden perustelu sähköpyörän syyllisyydestä toi mieleen Babylon Bee -lehden parhaat oikeudenkäyntiuutiset. Lehti on amerikkalainen, erittäin tunnettu satiirilehti. Hovioikeuden mukaan kaikkia mahdollisuuksia sähköpyörän syttymiselle ei ollut oikeudenkäynnissä suljettu pois, eikä vastaajayhtiö ollut onnistunut löytämään muutakaan syytä tulipalolle. Tässä normaali logiikka kääntyy päälaelleen. Normaalistihan korvausta vaativan on tehtävä syy-yhteys todennäköiseksi ja näyttöenemmyysperiaatteenkin mukaan todennäköisemmäksi kuin toinen vaihtoehto, toisin sanoen syy-yhteyttä ei ole.

 

Kiistely tulipalon syttymissyystä tuo mieleen keskiaikaiset deondan-opit. Niiden mukaan oli olemassa ”pahansuopia” esineitä. Ne aiheuttivat luonteensa takia ihmisille vahinkoa. Tällaiset esineet katsottiin menetetyiksi aluksi kirkolle (deondan-nimitys onkin korruptoinut käännös latinankielisestä ’jumalalle annettu’ fraasista) ja myöhemmin kruunulle. Kruunu oli, mille aikanaan naureskeltiin, paljon kiinnostuneempi arvokkaista esineistä kuten kallisarvoisista aseista kuin pahoinpitelyyn käytetyistä puukartuista tai vastaavista. Olisi houkuttelevaa kuvitella, että tapauksen lopputulos selittyisi käsityksellä ”pahansuovasta” sähköpyörästä, joka vastoin kaikkea järkeä päätti syttyä palamaan valvomattomalla hetkellä.

 

Mutta yhtä kaikki: pieni maahantuojayritys siis sai niskoilleen ylivoimaisen korvaustaakan, oli se oikein tai väärin. Yritys kuitenkin keksi hakea käräjäoikeudelta yrityksen saneeraus -nimistä menettelyä. Uutisen mukaan ”se meni läpi, ja 80 prosenttia korjauksista annettiin anteeksi” – ja yritys pelastui. Maallikko ja moni juristikin puistelee tämän kuultuaan päätään. Ei tunnu oikeudenmukaiselta, että vaivalla aikaansaatu oikeudenkäynnin lopputulos mitätöidään tällä tavalla. Tosin hetken miettiminen panee ulkopuolisen kysymään, miksi oikeudenkäyntiin perustuvat velat olisivat tai niiden tulisi olla eri asemassa kuin muut yrityksen velat, joita voidaan pitkälle velkajärjestellä eli antaa osittain anteeksi. Sitä paitsi voittanut kantaja viime kädessä hyötyy saneerauksesta. Tällainen velkajärjestely antaa kantajalle edes jonkinlaisen suorituksen, yrityksen konkurssi sen sijaan ei ehkä mitään. Oikeudellisesti arvioiden saneerausmenettelyn aloittamisessa ei ole mitään kyseenalaista. Oikeudenkäyntivelat ovat legitiimi syy hakeutua saneeraukseen: niihin joutuminen ei ole kevytmielistä velkaantumista eikä saneerauksen hakeminen niiden suhteuttamiseksi yrityksen maksukykyyn ole menettelyn väärinkäyttämistä. Tällaiset seikathan estävät lain mukaan saneerausmenettelyn aloittamisen. Yhden neuvon yrityksen johto kuitenkin tarvitsee: hanki ajoissa yrityksellesi paljon muutakin velkaa ja lukuisia muita velkojia! Jos entinen kantaja on ainoa velkojasi tai edes pääasiallinen velkojasi, et luultavasti saa saneerausmenettelyä aloitetuksi etkä ainakaan saneerausohjelmaa hyväksytyksi. (Velkajärjestely tapahtuu saneerausohjelmalla.) Hyväksyminen kun edellyttää velkojien enemmistön kannatusta. Kun muita velkoja ja velkojia on tarpeeksi, muilla velkojille ei yleensä ole mitään sitä vastaan, että myös oikeudenkäyntivelkoja leikataan. Itse asiassa he kokevat epäreiluksi sen, että näin ei tehtäisi.

Sovintoteorioiden kannattava suorastaan innostuu saneerauksen mahdollisuudesta. ”Saneerauskortti” edistää olemassaolollaan sovinnollista ratkaisua oikeudenkäynnissä tai jo ennen sen aloittamista. Täyttä voittoa, eli tyrmäystä oikeudenkäynnissä, ei välttämättä kannata hakea, vaikka mieli vaatisikin todellisen tai kuvitellun vääryyden hyvittämistä. Sovinto, sisällöltään huonokin, antaa kantajalle tavallisesti välittömän kertamaksun, joten suorituksen saaminen ei enää jää kiinni siitäkään, mitä oikeudenkäynnin jälkeen tapahtuu. Kantaja kun voi asettaa välittömän maksun sovinnon ehdoksi. Tulevaisuus on nimittäin erinomaisen epävarma ja paljolti kantajan vaikuttamismahdollisuuksien ulottumattomissa. Jos kantaja vielä voi jotenkin vaikuttaa oikeudenkäyntiin ja sen tulokseen, hänen keinonsa puuttua siihen, mitä vastaaja oikeudenkäynnin jälkeen tekee, ovat vähäiset. Toki sovintoon suostuva kantaja antaa vastaajalle maksuaikaakin (se yleensä tuottaa suuremman rahamäärän), jos hän voi luottaa siihen, että tämä ei turvaudu ”saneerauskorttiin” tai muuhun sen kaltaiseen järjestelyyn. Sen sijaan ei ole syytä luottaa siihen, että vastaajan sitoumus olla hakematta saneerausmenettelyä (ennen kuin sovinnon mukaiset maksut on tehty) pätisi. Saneeraus on oikeudellinen insolvenssimenettely, eikä siihen oikeutettu velallinen voi etukäteen luopua oikeudestaan menettelyn hakemiseen ja siihen osallistumiseen. (Sen sijaan velkoja voi siihen sitoutua, tosin vain kohtuulliseksi ajaksi).

Risto Koulu

Välimiesmenettely vs. oikeudenkäynti – kuulumisia Amerikasta

,

Washington Examiner 17-6-2021 : ”There’s nothing fair about the FAIR Act”

Maallikot ja useimmat juristitkin uskovat, että yhdysvaltalaisesta oikeuselämästä ja oikeuspolitiikasta ei voi eikä pidäkään ottaa mitään opiksi. Totta on, että sikäläiset oikeuselämän uutiset tuovat usein mieleen Laputan Suuren Akatemian agendan. Joskus yksittäinen uutinen, tässä tapauksessa (Suomen Kuvalehteä vastaavan) Washington Examinerin kesäkuinen artikkeli, panee lukijan miettimään ennakkokäsitystensä osuvuutta. Yksi harhaluulo nimittäin on, että kaikki riidat päätyvät Yhdysvalloissa tuomioistuimiin, erimielisyyttä on vain siitä, kuuluuko riita liittovaltion, osavaltion vai erityistuomioistuimen ratkaistavaksi. Yhdysvaltalaiset välimiesmenettelyt eivät ylitä uutiskynnystä, mikä luo kuvan, että mokoma menettely on Amerikassa tuiki tuntematon. Todellisuudessa välimiesmenettely on siellä tavallinen ja ehkä tavallisinkin (tilastoja ei ole) tapa ratkaista erimielisyyksiä. Toinen, tavallaan pahempi luulo on, että Yhdysvalloissa kansalainen pääsee valtiollisten tuomioistuinten ja oikeudenkäyntien kautta erinomaisen hyvin oikeuksiinsa. Kertovathan uutiset vähän väliä siitä, kuinka kuluttaja tai muu pieneläjä saa kymmenien miljoonien rangaistusluontoisen korvauksen yritykseltä, jonka viaksi jää enintään vähäinen laiminlyönti, eikä aina sitäkään. Klassinen oppikirjaesimerkki on miljoonakorvaus, jonka asiakas sai kahvilaketjulta, kun hän lähti ajamaan autollaan kuuma kahvimuki sylissään ja ”onnistui” kaatamaan sen päälleen. Näin kuumaa kahvia kun ei saanut tarjota. Vastaavasti jättimäiset ryhmäkanteet ovat suuryrityksillekin kohtalonkysymyksiä ja pakottavat ne tappion myötä hakeutumaan konkurssiin. FAIR Act -lakihanke tuntuu näin erinomaisen perustellulta. Lailla kiellettäisiin välityslausekkeiden käyttäminen useimmissa sopimussuhteissa. Kielto toisi niihin liittyvät riidat valtiollisiin tuomioistuimiin. Näin lausekkeiden väärinkäyttö estettäisiin, ja samalla päästäisiin eroon välimiesmenettelyjen vyörystä. Lakihanke vaikuttaa ensi silmäyksellä access to justice -ajattelun malliesimerkiltä. Välityslausekkeiden sumeilematonta käyttämistä kun on paheksuttu Suomessakin.

 

Uutisen lukeminen loppuun saa lukijan mietteliääksi. Lakihanketta vastustetaan yllättävin argumentein. Vastustajat myöntävät auliisti, että välimiesmenettelyssä – ja sitä tukevassa sopimuskäytännössä – on vikansa. He kuitenkin vetoavat siihen, että oikeudenkäynti tuomioistuimessa tukee vielä heikommin oikeuksiin pääsyä: koko oikeudenkäynti-instituutio on vakavassa kriisissä. Välimiesmenettelyn käytön kieltäminen merkitsee, että oikeudenhakijalle ei jää yhtään realistista vaihtoehtoa. Väite ei ole niin päätön, miltä se pohjoismaisissa korvissa kuulostaa. Median luoma kuva oikeudenkäynnin antamasta turvasta harhauttaa, sillä uutiset jättikorvauksista ja mammuttimaisista ryhmäkanteista ovat uutisia juuri sen takia, että tällaiset tapaukset ovat niin epätavallisia. Valtaosassa tapauksia vääryyttä kärsinyt kuluttaja tai vastaava ei löydä edes sellaista lakimiestä, joka suostuisi ajamaan hänen asiaansa normaalilla tulospalkkiokontrahdilla. Tällainen sopimus on Yhdysvalloissa tavallisen john smithin keino rahoittaa oikeudenkäyntinsä, koska kuluvastuuta ei ole ja lakimiesten taksat ovat korkeat. Vaikka riskin ottava lakimies jostain löytyisikin ja asia saataisiin vireille, monissa tuomioistuimissa juttulistat ovat pitkät. Kansalaisen asia pääsee käsittelyyn ehkä viiden vuoden kuluttua, mikä ei ole mitenkään harvinaista. Lopputuloskaan ei ole yleensä ”oikeuden voitto” ja valtaisa korvaus. Ja vaikka korvausta tuomittaisiinkin, sen periminen on kiplingläisittäin toinen tarina, ja asiaa ajanut lakimies ottaa siitäkin ensin osuutensa, tavallisesti kolmanneksen tai puolet.

 

Ryhmäkanne ei sekään ole entisen maineensa mukainen tehokas oikeussuojakeino. Tuomioistuimet ovat vuosien kuluessa kasanneet sen tielle erilaisia ”prosessuaalisia” rajoituksia, viimeisen laskelman mukaan kanteen tulee täyttää 16 suhteellisen tiukkaa vaatimusta saadakseen ryhmäkannestatuksen. Nykyisin uutiseksi pääsee jo tieto siitä, että kanteelle on annettu ryhmäkanteen asema. FAIR Act -hankkeen kannattajat eivät näitä väitteitä sinänsä kiistä vaan sivuuttavat ne vähin äänin tai turvautuvat ideologisiin argumentteihin. Hanke ei myöskään uutisen mukaan saa enemmistön kannatusta: valtaosa kansalaisista suhtautuu välimiesmenettelyyn nykylaajuudessa myönteisesti. Suomessahan välimiesmenettely pikemminkin herättää epäluuloja, mikä on samalla merkki siitä, että oikeudenkäynnin kautta saatavaan oikeussuojaan luotetaan. Oikeudellinen nihilismi ei toistaiseksi ole saanut Suomessa mainittavaa jalansijaa.

 

Uutinen kertoo myös, millaiseen umpikujaan polarisoitunut joko/tai -keskustelu johtaa. Oikeudenkäynnin kriisi on Yhdysvalloissa ja oikeastaan koko common law-maailmassa tosiasia. Sen ensimerkkejä hakeva löytää sellaisia myös pohjoismaista, ei vähiten Suomesta. Riitojen laajempi ohjaaminen välimiesmenettelyyn ei kuitenkaan voi olla patenttiratkaisu oikeuksiin pääsyn ongelmaan. Se tuo mukanaan kysymyksen siitä, kuka rahoittaa välimiesmenettelyt. Jos se jää asianosaisten harteille, kynnys on entistä korkeampi. Vahvat toimijat ovat vielä vahvempia välimiesmenettelyssä kuin oikeudenkäynnissä, heikot toimijat taas entistä heikompia. Toisaalta mitään ei voiteta silläkään, että välimiesmenettelyn tielle kasataan umpimähkäisiä ja arvopohjaisia kieltoja tai rajoituksia. Tavoitteena tulisi olla oikeudenkäynnin rakenteellinen uudistaminen; oikeudenkäynti riita-asioissa on kerta kaikkiaan saatava yksinkertaisemmaksi ja sitä kautta nopeammaksi ja halvemmaksi. Pitkälle päästään jo sillä, että tuomioistuimet ottavat itselleen kustannusvastuun, toisin sanoen tekevät parhaansa pitääkseen oikeudenkäynnin kustannukset kohtuullisina. Toki niin asianosaisten, heidän lakimiestensä kuin tuomioistuimenkin tosiasiallisia mahdollisuuksia valvoa kustannuksia tulisi parantaa. Tosin jo nykyinen laki antaa siihen yllättävän hyviä keinoja, jos tai kun niitä halutaan vain käyttää. Prosessioikeuden tutkimusta ja oikeustieteen opetusta laajemminkin voidaan moittia siitä, että tämä puoli oikeudenkäyntiä ei ole saanut osakseen ansaitsemaansa huomiota.

 

Mitä opimme tapaus Vastaamosta

,

”Vastaamo-tietomurron uhrit voivat hakea vahingonkorvauksia oman harkinnan mukaan – ’Uhrin kannalta haastavaa ja monimutkaista’”.

Tämä uutinen (YLE.FI 20.6.2021) konkretisoi monia niitä teemoja, joita kansainvälinen ja osaksi kotimainenkin tutkimus oikeuksiin pääsystä on nostanut esiin. Tapauksessahan yrityksen alkeellinen tietoturva avasi ikkunan tietomurrolle. Tietomurto aiheutti vahinkoa luultavasti kymmenille tuhansille sen asiakkaille. Myös Vastaamo itse päätyi konkurssiin, osaksi korvausten uhan, osaksi maineenmenetyksen takia. Media on aiheellisesti kantanut huolta asiakkaiden korvauksista, joskaan lähestymistä ei voi pitää järin rohkaisevana. Uhreja lähinnä säälitellään ja surkutellaan: käytännön neuvoja, mitä heidän tai viranomaisten pitäisi tehdä, ei uutisista löydy.

 

Yksi tapauksen opetuksista on, kuinka armoton vallitseva yksilöllisen oikeussuojan eetos on. Oikeutta eli korvauksia saa uutisen mukaan hakea ”omalla vastuulla”, mutta se tulee joka tapauksessa olemaan ”haastavaa ja monimutkaista”. Aivan oman onnensa nojassa yksittäinen vahinkoa kärsinyt ei toki oikeasti ole. Moderni konfliktinhallinnan tutkimus nimittäin on kehitellyt tällaisiin massatilanteisiin erilaisia konstruktioita, joilla kyetään alentamaan oikeuden hakemisen kynnystä. Niistä yksi on toistaiseksi suomalaista nimeä hakeva julkisen asiamiehen tukema oikeuksiin pääsy, joka toistaiseksi tunnetaan paremmin englanninkielisellä nimellä ”regulatory redress”. Esimerkki tällaisesta järjestelystä Suomessa on kuluttaja-asiamiehen ryhmäkanne, jota hän ajaa omissa nimissään mutta vääryyttä kärsineiden kuluttajien lukuun. Tässä tapauksessa sopivaa asiamiestä tai valtuutettua, jonka toimialaan asia kuuluisi, ei tunnu löytyvän. Tietosuojavaltuutettu ohimennen uutisessa mainitaan, mutta hänen toimensa keskittyvät unionin tietosuoja-asetuksen määräysten valvomiseen.

 

Toinen konstruktio on oikeudenhakijoiden yhteistoiminta, joka normaalisti näkyy yhteiskanteen tai joukkokanteiden ajamisena. Kummastakin on Suomessa esimerkkejä, joskaan tulokset eivät nekään rohkaise korvauksia tai hyvityksiä tavoittelevaa. Yksi joukkokanne -nippu johti tulokseen eli oikeudenhakijoiden voittoon (asfalttikartellikanteet), toinen taas totaalisesti hävittiin (puukartellikanteet). Yhteistoiminnasta ei uutisissa puhuta, eikä Vastaamon asiakasjoukko luultavasti sellaiseen pysty. Heitä on liian paljon, ja heidän vaatimuksensa ovat liian erilaisia, eikä yhteistoimintaan koordinoivaa puuhahenkilöä hevin löydy. Tällainen henkilö kun helposti joutuu takuumieheksi, toisin sanoen vastuuseen lopputuloksesta, johon hän ei paljoakaan voi vaikuttaa. Hän saa sananlaskua seuraten ”haukut vaivojensa palkaksi”.

 

Yksi valopilkkukin uutisesta löytyy. Osa (tosin pieni) joukko asiakkaita on saanut asiaansa hoitamaan pro bono -pohjalla (eli ilmaiseksi) toimivan lakiasiaintoimiston eli Potilasvahinkoavun. Monissa maissa oikeutta hakevat saavat laajamittaisesti pro bono -apua sekä kanteen nostamiseen että asianajamiseen oikeudenkäynnissä. Pro bono -toiminta on tavallisinta Yhdysvalloissa, joissa se tukeutuu koko yhteiskuntaa leimaavaan hyväntekeväisyystraditioon. Suomessa tehokas pro bono -tuki oikeuksiin pääsylle on vielä harvinaisuus, vaikka se tuodaan PR-hengessä esille monilla kotisivuilla. Tavallisesti käytännön pro bono -apu on kohtalaisen harvinaista ja yleensä oikeudelliseen neuvontaan rajoittuvaa, tosin tässä tapauksessa se oli laajempaa (asiakirjojen laatimista), vaikkakaan se ei näytä sisältävän varsinaisiin oikeudenkäynteihin osallistumista.

 

Tapaus Vastaamo antaa pääsääntöisesti kielteisiä opetuksia, mutta yhdessä suhteessa sen viesti on positiivinen ja samalla yllättävä. Vastaamon konkurssi (jonka odottaisi kokemusperäisesti heikentävän toiveita korvauksesta) parantaa tällaisessa tilanteessa mahdollisuuksia saada edes jonkinlaista korvausta. Oikeudenhakijat, tässä vahinkoa kärsineet asiakkaat, nimittäin saavat vaatimuksensa ilman kustannuksia tutkittaviksi ja hyväksyttäviksi konkurssimenettelyssä. Tällainen mukaanpääsy konkurssimenettelyyn jouduttaa ratkaisua sekä vähentää sitä riskiä, mitä yksilöllisen oikeudenkäynnin tielle lähteminen merkitsisi. Näin ei ole ihme, että uutinen kehottaa asiakkaita ”hakemaan” korvauksia konkurssipesältä, toisin sanoen valvomaan korvaussaatavansa konkurssissa. Valvotut saatavat käsitellään ja käydään läpi konkurssin velkaselvittelyssä. Ellei kukaan niitä muodollisesti riitauta, ne katsotaan hyväksytyiksi. Näin saatavansa valvoneet Vastaamon asiakkaat saavat aikanaan konkurssipesästä heille kuuluvan jako-osuuden, ei sen sijaan täyttä korvausta, elleivät muut velkojat tai pesänhoitaja poikkeuksellisesti toisin päätä. Tällaista kiertotietä hankittavaa oikeussuojaa kutsutaan kotimaisessa tutkimuksessa attraktiiviseksi riidanratkaisuksi. Englanninkielinen nimitys sille on paljon osuvampi: kysymys on ”piggy backing” -vaatimuksista tai kokonaisuutena tämän nimisestä järjestelystä. Oikeuden hakijoiden näkökulmasta tällainen piggy backing -optio eli mukaanpääsy mekanismiin on kullanarvoinen etu. Siinä joku muu huolehtii, ja vieläpä kustannuksia aiheuttamatta, heidän pääsystä oikeuksiinsa. Asia erikseen on rakenteellinen reunaehto. Pääseminen ”sian selkään” edellyttää, että on olemassa päämenettely, johon tällaiset vaatimukset voidaan kytkeä ja jonka kautta oikeuksiin pääsy rahoitetaan.

 

Suomen oikeudessa mahdollisuus päästä tätä kautta kustannuksitta ja riskittä oikeuksiin rajoittuu rikosasioihin ja konkurssin kaltaisiin insolvenssimenettelyihin. Rikosasiassa syyttäjä on eräin edellytyksin velvollinen esittämään asianomistajan puolesta korvausvaatimuksia, jos tämä sitä pyytää. Hän ei peri esittämisestä ja sen vaatimasta asianajamisesta maksua. Konkurssissa ja yrityksen saneerauksessa vastaavat vaatimukset saadaan kytketyksi itse menettelyyn, jolloin niiden käsittelyn ja ratkaisemisen kustannukset ovat yleisiä menettelykustannuksia. Ne eivät suoraan rasita yksittäistä oikeudenhakijaa, koska kustannukset maksetaan konkurssipesästä tai saneerattavan yrityksen varoista.

 

Access to justice -tutkimuksessa piggy backing -oikeuksiin pääsy on ollut pitkään unohduksissa, vaikka se on ilmiönä vanha. Vasta uusin brittitutkimus (niin sanottu hodgeslaisuus) on nostanut sen tutkimuksen keskiöön. Suomalaisen tutkimuksensa ansioksi voidaan lukea se, että se huomasi tämän oikoreitin oikeuksiin pääsyssä nähtävästi ensimmäisenä ja yritti sijoittaa sen access to justice -systematiikkaan, tosin osana vaihtoehtoista riidanratkaisua, mitä se ei kaikilta osin ole.

Lähdeviittaukset KKO:n ratkaisuissa

,

Viime vuosina korkein oikeus on yhä useammin varustanut ratkaisunsa kirjallisuusviittauksilla oikeustieteelliseen tutkimukseen. Aluksi ne olivat tavallisempia vähemmistön mielipiteissä, mutta tapa on yleistynyt. Tämä kehitys on kiitettävää ja kannatettavaa: se tuo esiin tutkimuksen ja oikeuskäytännön vuorovaikutuksen, se myös osoittaa, että tuomioistuimet ottavat vakavasti tehtävänsä oikeudenjakajina ja oikeusvaltion peruspilareina.

 

Viittauskäytännössä on myös ongelmansa, milloin viitataan, keneen viitataan ja miten lähdettä tulkitaan. Harva asettaa tuomioistuimille samat vaatimukset kuin oikeustieteen tutkijoille, joilta hyvä tieteellinen käytäntö edellyttää viittaamiselta kattavuutta ja objektiivisuutta. Lähteitä ei saa valikoida, myös eriävät näkemykset on tuotava esiin ja kumottava perusteluin, lähteitä tulkitaan kirjoittajan lähtökohtien valossa ja niin edelleen. Nämä standardit sopivat huonosti tuomioistuinten praktiseen ja nopearytmiseen päätöksentekoon. Tästä syystä on hyväksyttävää, että viittaukset kohdistuvat yleisesityksiin ja oppikirjoihin, kun taas tutkijalta odotetaan viittaamista alkuperäislähteeseen eli perustutkimukseen.

 

Totta nimittäin on, että moderni monialainen konfliktinhallinnan ja insolvenssioikeuden tutkimus (tässä esimerkkeinä) ei enää samassa määrin tarjoa lukijoilleen praktisia tulkintakannanottoja, mitä teki perinteinen lainopin tutkimus. Tulkintasuosituksia hakeva joutuu tästä syystä turvautumaan yleisesityksiin ja oppikirjoihin, jotka ovat Suomessakin yleensä vanhemman ja kokeneen tutkijapolven tuottamia. Usein käy niin, että yleisesityksen tai oppikirjan tulkintasuositus vakuuttaa kirjoittajansa auktoriteetilla eikä enää kestävällä perusteluillaan. Tämä ei ole uutta. Ruotsissa esimerkiksi valitettiin aikanaan sitä, että tuomioistuimet antoivat enemmän arvoa suurten nimien kuten Hesslerin ja Rodhen intuitiivisille kannanotoille kuin nuorten tutkijoiden laajalti perustelluille ja vankan tieteellisille kannanotoille.

 

Tämä auktoriteettiuskon vaara on hyväksyttävä hintana viittaamisesta. Lähdeviittaukset ovat kvanttihyppy verrattuna aikaan, jolloin perustelut korkeimmassa oikeudessa koostuivat on katsottava -lausumista ja epämääräisestä kohtuustajusta. Tutkijoiden on myös hyväksyttävä kehityksen hintana se, että korkein oikeus antaa toisinaan heidän kannanotoilleen sisällön, joka totisesti yllättää kirjoittajan. Tästä ratkaisu KKO 2021:48 antoi omakohtaisen kokemuksen. Tutkijoillakaan kun ei ole mahdollisuutta hakea muutosta korkeimman oikeuden ratkaisuun.

 

Risto Koulu

 

Perintäyritysten valtaa vai velallisten avuttomuutta?

,

Useimmat Helsingin Sanomien lukijat huomasivat lehdessä 23.5.2021 poikkeuksellisen näkyvän ja monisivuisen uutisen. Uutinen oli sarkastisen korrektisti otsikoitu:

”Taas tuli karhu”

Alaotsikon teksti oli taas jyrkkyydessään epätavallinen:

”HS:n selvitys paljastaa, että perintäyhtiöt rikkovat toistuvasti lakia, alan valvonta on hampaatonta ja laki on velkojan puolella.”

 

Kaupallinen perintätoiminta eli perintäala on esimerkki siitä, miten kauas laki ja sen täytäntöönpano (’toteutuminen’) voivat jäädä. Tosin tutkimus on havainnut ilmiön muuallakin: ”law in books” (’laki kirjoissa’) on lähes kaikkialla toinen kuin ”law in action” (’laki käytännössä’). Selityskin on ilmeinen. Lakien säätäminen on nopeaa, halpaa ja yksinkertaista, kun taas niiden täytäntöönpano on hidasta, kallista ja vaivalloista. Kyynikko tämän myöntää, optimisti ehkä erehtyy uskomaan, että lait toteuttavat itse itsensä, kun ihmiset tai oikeammin tässä perintäyritykset ryhtyvät niitä oma-aloitteisesti seuraamaan.

 

Paperilla perintäalalla kaikki on erinomaista. Kansainvälisessä vertailussa (jota ei kylläkään ole tehty) Suomi saisi luultavasti kunniamaininnan ellei suorastaan kultamitalin. Meillä on moderni perintälaki, joka suojaa velallisia yksityiskohtaisin ja pakottavin säännöksin. Perintäyritysten on ennen aloittamista rekisteröidyttävä eli perintätoiminta on käytännössä luvanvaraista. Meillä on aluehallintoviranomainen, joka valvoo lain noudattamista. Se voi poistaa perintäyrityksen rekisteristään, jolloin yritys menettää oikeutensa perintätoiminnan harjoittamiseen. Kuluttaja-asiamies, jolla on hänelläkin laajat toimivaltuudet, valvoo lisäksi kuluttajasaatavien perintää. Perintäyrityksillä on oma yhdistys, joka valvoo jäsenkuntaansa ja joka teoriassa voi erottaa häiriköksi muodostuneen jäsenyrityksensä. Edes eettisistä ohjeista ei ole pulaa. ja viime kädessä velallinen voi tuomioistuimessa riitauttaa häneen kohdistuvan perinnän ja sen kustannukset.

 

Käytännössä kuva on paljon synkempi. Viranomaisen valvonta on pinnallista, jonkun mielestä jopa näennäistä, toisen mielestä pelkästään reaktiivista, mikä on muutoinkin tavallista kaikessa valvonnassa. Tällä tarkoitetaan, että viranomainen reagoi sille tehtyihin kanteluihin: se ei harjoita omatoimista valvontaa. Totta on, että valvovalla viranomaisella on yleishallintoviranomaisena paljon muitakin tehtäviä eikä perintäala liene niistä tärkeysjärjestyksessä kärkisijoilla. Valvova viranomainen myös ”ymmärtää” – näin uutiset väittävät – liiaksi tai ainakin hyvin kauan perintäyrityksiä. Toistuvat ja pahatkin väärinkäytökset kuitataan muistutuksilla, varoituksilla ja hallinnollisella ohjauksella (mitä se lieneekin). Lain ”valvonta” (tarkoituksella lainausmerkeissä) jää näin ollen suurelta osin velallisten oma-aloitteisuuden ja omatoimisuuden varaan. Velallisen on toisin sanoen jaksettava kannella, ilmoitella ja riidellä perinnästä tuomioistuimessa.

 

Riitelyssä tuomioistuimessa velallinen on heikko vastustaja perintäyritykselle, jolla on puolellaan tiedollinen ja taloudellinen ylivoima. Vaikka velallinen ei aina ole arkkityyppimäisesti apaattinen ja vastoinkäymisten murtama ressukka, yksittäinen velka (perintätoimistot perivät pääsääntöisesti pieniä saatavia) saattaa olla toimintakuntoisellekin velalliselle yhdentekevä ylivoimaisessa velkataakassa. Vaikka näin ei olisikaan ja velallinen olisi valmis oikeustaisteluun kuten sananlaskun ’melperi sotaan’, oikeudenkäyntiä kannattaa harkita kahteen kertaan. Mahdollinen voitto (perintä estyy, perintäkulkuja pienennetään) on suhteettoman vähäinen suhteessa mahdollisen tappion määrään. Häviö oikeudenkäynnissä tuottaa lisää velkaa, parhaimmillaan muutaman tuhat euroa, pahimmillaan kymmeniätuhansia. Vaikeudet päästä tuomioistuimeen ei ole erityistapaus, vaan oikeudenkäyntikynnyksen korkeus on Suomen oikeuden endeemisiä ongelmia. Kuluttaja-palkansaajan ei yksinkertaisesti kannata käydä oikeutta pienistä saatavista: riski on aivan liian suuri, jos vastapuolella on vahva vastustaja – kuten perintäyritys. Vaikka kuluttaja-palkansaajan rahat riittäisivätkin, vuosikausien oikeudenkäynti on maallikolle paha henkinen rasitus. Tosin lakimiehillä on taipumus sitä vähätellä, mutta heidänkin pitäisi kokeilla ”asianosaisena olemista” edes kerran elämässään.

 

Ratkaisua tähän perinnän oikeussuojavajeeseen ei tarvitse kauan hakea. Velallisen on saatava tukea viranomaisilta, viranomaisten valvonnan on oltava tehokasta ja sen sanktioiden ankaria. Kuluttaja-asiamiehen on käytettävä järeintä asettaan ryhmäkannetta. Sillä uhkailu on ollut aikanaan sekin tehokasta, mutta uhkaukset, joita ei toteuteta, menettävät tehonsa. Tunnetussa tv-sarjassa ”Game of Thrones” päähenkilö Jaime Lannister toteaakin kerran, että ”vain hölmö esittää uhkauksia, joita hän ei ole valmis toteuttamaan”. On myönnettävä, että kuluttaja-asiamies ansaitsee tunnustusta. Kuluttaja-asiamies tiettävästi on jonkun kerran avustanut kuluttaja-velallista oikeudenkäynnissä perintäyritystä vastaan, jotta kiistanalaisista kysymyksistä saataisiin edullinen ennakkotapaus. Perintäyritysten vastastrategia on kuitenkin purrut: ne ovat luopuneet kiistanalaisista vaatimuksista – eikä ennakkotapauksia muissa perinnöissä käytettäviksi ole saatu.

 

Tämän uutisen aloittava valokuva on Charles Dickens’in kirjan ”Little Dorrit” vanhaa kuvitusta. Kirja on klassinen velalliskuvaus. Pikku Dorritin isä nimittäin vietti 30 vuotta Marshalsea’n velkavankilassa, josta on jäljellä enää muuri. Velkavankeus oli kestänyt niin kauan, että tiedot siitä, ketkä olivat velkojia ja mitkä olivat heidän saatavansa, olivat kadonneet. Tämä velka- ja velkojaidentiteetin menetys on tuttu myös modernille perintäalalle. Saatavia siirretään, niputetaan ja uudelleen erotellaan niin kauan, ettei kukaan, ei perintäyritys eikä varsinkaan velallinen, tiedä velan alkuperää. Näin velallisen mahdollisuudet riitauttaa perintää heikkenevät entisestään.

 

Helsingin Sanomien julkaisema uutinen oli osassa viestiään väärä. Laki ei suinkaan ole ”velkojan puolella”. Velkojan puolella ovat vain viranomaiskäytännöt, eräät tuomioistuinten tulkinnat, ammattimaisten toimijoiden asenteet ja hieman olosuhteetkin. Perintäyritykset kuvainnollisesti ansaitsivat vahvemman vastapuolen, mitä niillä on. Se palauttaisi voimatasapainon. Sen sijaan on myönnettävä, että perintäyritykset rikkovat välillä lakia. Ovatko lain rikkomiset tavallisempia kuin muilla aloilla, on vaikea sanoa: ne vain näkyvät paremmin. Alan valvonnan hampaattomuudesta on pakko olla samaa mieltä.

Risto Koulu

”Mitähän jos kirjoittaisin väitöskirjan”

,

Yksi oikeustieteen erikoisuuksia tieteenalana on, että siltä ulkopuoliset väittelijät eivät ole kokonaan kadonneet, mikä piirre muutoin leimaa modernia tutkimusta. Ulkopuolisella tarkoitetaan tässä sellaista henkilöä, joka kirjoittaa väitöskirjansa akateemisen työyhteisön, oppiaineen tai tutkimushankkeen ulkopuolella. Muiden tieteenalojen tutkijat selittävät tämän erikoisuuden sillä, että oikeustiede ei ole ”oikeaa” tiedettä. Sellaisen väitöskirjan kirjoittamiseen ei tarvita laajaa ja intensiivistä tutkijankoulutusta. Oikeustieteen edustaja taas sanoo mieluummin, että oikeustieteessä, toisin kuin muilla tieteenaloilla, tarvittavat valmiudet kyetään oppimaan kirjoitustyön edetessä, toisin sanoen kirjoitusprosessissa. Kaikki oikeudenalat eivät kylläkään samassa määrin hyödy tai jonkun mielestä kärsi väitösmääriä kasvattavista ulkopuolisista jatko-opiskelijoista. Jatko-opiskelijoiden kiinnostus kohdistuu tavalla tai toisella käytännönläheisiksi koettuihin oikeudenaloihin, ehkä selvimpänä esimerkkinä prosessioikeus. Ulkopuoliset jatko-opiskelijat kun toimivat tai ovat toimineet yleensä perinteisissä lakimiestehtävissä, asianajajina, tuomareina, syyttäjinä ja niin edelleen. Kuvaavaa on, että prosessioikeuden oppiaineessa molemmat kevään 2021 väittelijät olivat tällaisia ulkopuolisia, toinen oikeusneuvos, toinen hovioikeustuomari. Kummankin väitöskirjan alana oli todistusoikeus, mikä on sen sijaan poikkeuksellista. Pienessä oikeuskulttuurissa samanaikaisten väitöskirjojen aiheet eivät hevin osu näin lähelle toisiaan.

 

Tie oikeustieteen tohtoriksi on kuitenkin raskas ja byrokraattinen – ja se on sitä etenkin ulkopuoliselle. Ensimmäiseksi väittelijän in spe on saatava oikeus oikeustieteen tohtorin tutkinnon suorittamiseen: väitöskirja on nimittäin osa tätä OTT-tutkintoa. Oikeuden myöntää oikeustieteellinen tiedekunta, Helsingissä käytännössä niin sanotun tohtorikoulun johtoryhmä. Oikeus ei ole automaattinen, vaan lähes puolet hakemuksista hylätään. Hakijoiden vertailussa painottuvat yhtäältä opintomenestys, toisaalta hakemukseen liitetyn (tai nykyisin hakulomakkeeseen sisällytetyn) tutkimussuunnitelman taso. Opintomenestys tarkoittaa käytännössä ennen kaikkea OTM-tutkinnon tutkielmasta aikanaan saatua arvosanaa.

 

Ei liene yllätys, että myös OTT-tutkinnon suoritusoikeuksia haettaessa teoria ja käytäntö poikkeavat. Teoriassa jatko-opinnoista kiinnostunut keksii itselleen aiheen, laatii suunnitelman sen tutkimisesta sekä suostuttelee jonkun tiedekunnan opettajista työnohjaajakseen. Työnohjaajaksi halukkaan opettajan löytäminen on joskus työlästä, sillä opettajilla on tavallisesti työtehtäviä riittämiin. Työnohjaus vaatii vaivannäköä ja vastuun ottamista toisen tutkimuksesta, mitä individuaalinen tutkija luontaisesti kavahtaa. Tavallisesti ohjaajaksi pyydetään syventävien opintojen projektin vastuuopettajaa, joka on aikanaan ohjannut ja tarkastanut tutkielman. Projektin vastuuopettaja on normaalisti ainoa opettaja, johon opiskelija luo lähemmän suhteen opiskelussaan. Monet vastuuopettajat katsovat tästä syystä omana oppilaanaan olleen jatko-opiskelijan auttamisen moraaliseksi velvollisuudekseen. Työnohjaajan saatuaan jatko-opiskelija pääseekin jo tekemään hakemuksen johtoryhmälle. Käytännössä asiat eivät tietenkään etene strömsölaisittain. Keskiverto jatko-opiskelija tarvitsee melkoisesti työnohjausta jo siihen, että hän pystyy hahmottamaan aiheensa ja kertomaan, mitkä ovat tutkimuskysymykset, tutkimusmenetelmät, viitekehys ja mitä aineistoa hän tulee käyttämään, tutkimuksen rakenteesta nyt puhumattakaan. Työnohjausprosessi on näin de facto jo pitkälle käynnissä, kun jatko-opiskelija saa jätetyksi hakemuksensa suoritusoikeudesta johtoryhmän käsiteltäväksi. On syytä epäillä, onko johtoryhmä saanut yhtään kertaa käsiteltäväkseen hakemusta, jonka tutkimussuunnitelman jatko-opiskelija olisi tosiasiallisesti omin päin laatinut. Pikemmin pitäisi joskus kysyä, kenen suunnitelmaa nyt ryhdytään toteuttamaan, jos tai kun oikeus tutkinnon suorittamiseen annetaan. Olettamus toki on, että suunnitelma on OTT-tutkinnon suoritusoikeutta hakevan itsensä laatima.

 

Joissakin oppiaineissa (jälleen esimerkkinä prosessioikeus) on tapana kehottaa jatko-opiskelijaa jo ennen suoritusoikeuden hakemista kirjoittamaan aiheestaan pari artikkelia oikeustieteellisiin aikakauslehtiin. Näin lähes kaikki ”talonsisäiset” ja useimmat ulkopuoliset väittelijät tekevätkin. Artikkelien kirjoittaminen tuo kirjoituskokemusta, mittaa motivaatiota ja antaa meriittejä niin suoritusoikeuden hakemiseen kuin myöhempään tutkimusrahoituksen hankkimiseenkin. Totta on, että samalla jatko-opiskelija saa tilaisuuden vielä kerran miettiä, haluaako hän urakkaan ryhtyä. Artikkelit eivät mene työsuorituksina hukkaan, sillä tavallisesti ne muodostavat samalla jo osia tulevasta väitöskirjasta. Tällaiset ”esiartikkelit” eivät kuitenkaan kuulu muodolliseen hakuprosessiin, mutta työnohjaajaksi suostuva opettaja voi asettaa ne suostumuksensa ehdoksi.

 

OTM-tutkinnon arvosanat, tutkielman arvostelu mukaan luettuna, sekä tutkimussuunnitelman ”tieteellisyys” ovat pulmallisia arviointiperusteita, kun suoritusoikeuden antamista harkitaan, toisin sanoen hakijoita pannaan paremmuusjärjestykseen. Arvosanakäytännöt vaihtelevat suuresti sekä oppiaineittain että opettajittain: tästä on joskus vaadittu tiedekuntaneuvostossa selvityksen tekemistä, mutta selvityshankkeet ovat kuivuneet kokoon. Yleisesti tunnettua kuitenkin on, että joissakin oppiaineessa arvosanainflaatio on saanut yliotteen, joissakin taas noudatetaan virallisia eli tosiasiallisesti tiukempia standardeja. Tutkimussuunnitelmankaan varaan ei saisi laskea liiaksi. On tietysti paikallaan, että OTT-tutkinnon suoritusoikeutta hakeva esittää jonkinlaisen suunnitelman siitä, mitä hän aikoo tutkia ja miten hän aikoo sitä tutkia. Tutkimussuunnitelman merkitystä ennusteena vie, kuten huomautettiin, se että suunnitelma on lähes poikkeuksetta laadittu yhteistyössä opettajan eli tulevan työnohjaajan kanssa. Jokainen ammattinsa osaava opettaja taas pystyy laatimaan päällisin puolin vakuuttavan suunnitelman aiheesta kuin aiheesta. Silloinkaan, kun opiskelija on sattumoisin kirjoittanut suunnitelmansa joko itse tai vain vähän autettuna, hyvä suunnitelma ei ole tae hyvästä toteutuksesta. Sananlasku ’hyvin suunniteltu on puoliksi tehty’ ei tieteen tekemisessä päde. Kokenut opettaja muistaa ne lukuisat oppilaansa, jotka pystyivät ideoimaan innostavan ja ”edistyksellisen” suunnitelman: varsinaisesta tutkimuksesta ei kuitenkaan tullut kissalle takkia eikä edes kukkaroa. Myös vastakohta on hänelle tuttu. Jollakin jatko-opiskelijalla väittelyprosessin alku kompastelee kuin koronaepidemian hoitaminen, mutta lopputulos on kunniallinen väitöskirja.

 

Peruskysymys toki kuuluu, onko ulkopuolista väittelemistä syytä tukea. Vastaus on varaukseton ”kyllä”. Ulkopuolisten väittelijöiden tielle ei saa kasata byrokraattia esteitä, sillä he tuovat oikeustieteeseen sitä teorian ja käytännön vuorovaikutusta, mikä oikeustieteen kaltainen ”käytännöllinen” tiede kipeästi kaipaa. Tutkimukseen välittyessään käytäntö antaa sille yhtäältä realistisuutta, toisaalta välittää tutkimukseen sellaisia kysymyksenasetteluja ja lähestymistapoja, joiden löytämiseen ”tyhjältä pöydältä” harvan tutkijan mielikuvitus riittää. Ulkopuoliset väittelijät ovat – näin väitän – oikeustieteen tutkimuksen luontainen voimavara, jota ei missään nimessä saisi hukata. Oppiaineellekin ulkopuolinen jatko-opiskelija on säännönmukaisesti lottovoitto, sillä he ovat tavallisesti halukkaita, jopa innostuneita ilman korvausta (tai kuten hienosti sanotaan pro bono) antamaan opetusta ja olemaan mukana oppiaineen toiminnassa. Ulkopuoliset väittelijät ja alumniopettajat ovatkin kaiken muun ohessa osoitus siitä, kuinka paljon lakimiehet tuntevat lukkarinrakkautta oikeustiedettä ja eräin poikkeuksin myös entistä tiedekuntaansa kohtaan.

 

On myönnettävä, että tiedekunnalla on ylhäältä asetetut kiintiönsä, tällä hetkellä 23 OTT-tutkintoa/vuosi. Niitä tiedekunta ei saa ylittää. Mikäli kiintiö sen sallii, jokaisen vähänkin lupaavan hakijan tulisi jossain vaiheessa saada tilaisuus kokeilla, onko hänestä kirjoittamaan väitöskirjaa. Pettyneen hakijan ei kannata unohtaa haavettaan vaan kirjoittaa edellä mainittuja ”valmentavia” artikkeleja, hioa suunnitelmaansa ja hankkia tieteellisiä valmiuksia – ja hakea oikeutta OTT-tutkinnon suorittamiseen uudelleen, tällä kertaa paremmin siihen valmistautuneena. Hänelle pitäisi myös antaa oikeus saada tässä kriittisessä vaiheessa apua oppiaineen opettajilta: avun saamista ei saisi, kuten tavallisesti akateemisessa maailmassa tehdään, jättää henkilösuhteiden tai suoremmin sanottuna yksittäisen opettajan vastuuntunnon varaan. Se työmäärän lisäys, minkä yksittäinen OTT-tutkinnon suorittaja oppiaineelleen sälyttää, on loppujen lopuksi marginaalinen verrattuna siihen, mitä menee joka tapauksessa opetukseen, oppimateriaalien tuottamiseen ja perustutkimukseen, jonka pitäisi olla se pääasia tiedeyliopistossa. Ja oli työmäärä suuri tai pieni, jälkikasvu on oppiaineen elinehto. Oppiaine, jolta se puuttuu, kuihtuu, mistä on tarpeeksi varottavia esimerkkejä suomalaisissa oppiainehistorioissa. Tosin eräänlainen zombivaikutus pitää tällaiset oppiaineet pitkään oppiainekartalla.

Risto Koulu