Ketäpä kiinnostaisi tuomarin rooli?

, ,

Niin kutsutun koulukunnan (Kaijus Ervastin keksimä sanonta) kirja ”Tuomarin roolit tuomioistuimissa” sai äskettäin hieman viivästyneen arvostelunsa juridisessa aikakauslehdessä (Paso LM 2022 ss. 674–678). Kirja nimittäin ilmestyi jo vuonna 2019. Viiveestä huolimatta arvostelu oli sellainen, jollaisia jokainen oikeudellisia tekstejä tuottava haluaisi lukea, oli niiden sävy mikä tahansa. Ensiksikin arvostelijalla eli tässä tapauksessa Mirjami Pasolla on sekä tutkijatausta että tuomarikokemusta, joten hän oli erinomaisen kompetentti sanomaan mielipiteensä kirjasta, joka käsittelee vähän tutkittua ja vielä vähemmän keskusteltua aihepiiriä, oikeudenkäynnin suurta tuntematonta eli tuomaria. Toiseksi Paso on selvästikin vaivautunut syventymään kunnolla kirjan premisseihin ja tavoitteisiin. Tämä ei ole oikeustieteellisissä kirja-arvosteluissa itsestäänselvyys: moni arvostelu on kirjoitettu takakannen mainostekstin ja mielikuvien perusteella. Jälki on tietenkin sen mukaista. Perehtyminen monialaiseen tutkimukseen sitä paitsi ei ole mitenkään helppoa, mitä moni kirjan lukenut onkin valitellut. Vika ei välttämättä ole kirjan rakenteessa tai esityksessä. Juristit tunnetusti pystyvät tavallisesti lukemaan vain juridisia tekstejä ja arvioivat kaikkea praktisen lainopin näkökulmasta.

 

Moni kirjoittaja, etenkin varttuneempi, toivoisi tuotoksistaan nimenomaan kriittistä palautetta. Tämä toive ei nyt toteutunut, sillä kirjoittajat ja arvostelija olivat enimmäkseen samaa mieltä sekä kehityskuluista että nykytilanteesta. Mitä tulee vaatimukseen lainkäytön avoimuudesta, ehkä me tekijät kirjoittaisimme hieman varovaisemmin. Toki tuomareiden tulisi luopua anonyymiteetti-ihanteesta eli seisoa ratkaisujensa takana. On kuitenkin totta, että anonyymiteetti antaa tuomarille suojaa. Vaikka emme ole maalittamisessa ja somevihassa niin pitkällä kuin amerikkalaiset, ilmiö on – toisin kuin vielä vuonna 2019 – varteenotettava huolenaihe. Mikään ei viittaa siihen, että olisimme menossa parempaan suuntaan. Pikemminkin on syytä uskoa, että tuomarit joutuvat tekemään työnsä yhä kovemmassa media- ja somejulkisuudessa.

 

Arvostelun ansioita on, että Paso tuo – ehkä kirjaa paremmin – esiin hyvän työyhteisön merkityksen. Voidaan jopa väittää, että hyviä tuomareita esiintyy vain hyvissä tuomioistuimissa. Pasokaan ei – sen enempää kuin kirjakaan – kuitenkaan ota kantaa siihen, kuinka hyviä työyhteisöjä tuomioistuimet nykyisin de facto ovat. Tutkimustietoa tästä ei ole, sillä tuomaritutkimus ei ole ollut suomalaisen oikeustieteen muotiteemoja. Muista maista tällaista tutkimusta toki löytyy. Selvää on, että osa esimerkiksi käräjäoikeuksista on hyviä, osa huonoja työyhteisöjä. Jotkut käräjätuomarit ovat kommentoidessaan kirjaa sanoneet, että he ovat työssään tosiasiallisesti yksinäisiä. Työyhteisöä, joka auttaisi ja jakaisi taakkaa, ei heidän tuomioistuimessaan käytännössä ole. Tuomarit eivät myöskään koe tulevansa mitenkään ”johdetuiksi”. Osa heistä ehkä pitää sitä jopa toivottavana, osa taas kokee, että laamanni (eli päällikkötuomari) ei ”heistä välitä”. Kiistatonta tietenkin on, että tuomioistuimia ja tuomioistuinlaitosta yleensäkin on nykyaikana aidosti johdettava, tykättiin siitä tai ei. Ja mitä niukemmin voimavaroin toimitaan, sitä tärkeämpää kunnon johtaminen on. Vanha itseohjautuvuus (termi on tietenkin anakronistinen) toimi kenties hyvin 1920-luvulla, vielä 1980-luvullakin sillä jotenkin pärjättiin, mutta nyt se on tie kaaokseen, epäyhtenäiseen lainkäyttöön ja jutturuuhkiin!

 

 

Risto Koulu

Laskeeko ehdotettu edustajakanne aidosti oikeudenkäyntikynnystä?

,

Suomalainen prosessilainsäädäntö on perinteisesti kirjoitettu tuomioistuinten ja tuomareiden näkökulmasta. Lainsäätäjä ei ole mainittavasti kantanut huolta siitä, miten oikeutta hakeva kansalainen saa asiansa tuomioistuimeen. Sen sijaan pääsy tuomioistuimeen (eli access to court) on ollut kiitettävästi esillä Euroopan unionin oikeuspoliittisella agendalla. Tosin tästä eurooppalaistumisesta on toistaiseksi hyötynyt vain kuluttaja ja hänkin vain kiistoissaan elinkeinonharjoittajan kanssa. Toki sekin on parempaa kuin totaalinen välinpitämättömyys tai pelkkä asiantilan surkuttelu. Uusin lisä kuluttajan oikeussuojaan ovat niin sanotut edustajakanteet, joiden perustana on unionin niin sanottu edustajakannedirektiivi.

 

Otsikon kysymys on mitä ajankohtaisin. Hallituksen esitys direktiivin täytäntöönpanosta (HE 111/3022 vp) on juuri jätetty eduskunnalle. Ehdotetut lait on tarkoitus saattaa voimaan 25.6.2023. Direktiivi määrää yksityiskohdatkin niin tarkasti, että esitys tulee jokseenkin varmasti johtamaan ehdotettuun lainsäädäntöön, toisin sanoen esitys toteutuu enintään marginaalisin tarkennuksin. Omaa lakia edustajankanteista esityksestä on turha etsiä, koska hallituksen esitys on laaja lakipaketti. Siinä esitetään kahta uutta lakia, lakia kieltotoimenpiteitä koskevista edustajakanteista sekä lakia kuluttajien yhteisiä etuja edistävien järjestöjen nimeämisestä oikeutetuiksi yksiköiksi. Koukeroiset ja vaikeaselkoiset nimensä lait saavat direktiivistä. Sen lisäksi kahta prosessilakia eli ryhmäkannelakia (444/2007) ja lakia oikeudenkäynnistä markkinaoikeudessa (100/2013) täydennetään edustajakanteita koskevilla erityissäännöksillä. Lopuksi muutoksia esitetään kahdeksaan organisaatiolakiin. Uusilla säännöksillä lukuisat virastot ja julkiset asiamiehet saavat valtuuden kyseisen ”kieltotoimenpiteitä koskevan kanteen” nostamiseen, kun asia kuuluu heidän toimialaansa.

 

Vaikka lakikokonaisuus ensi silmäyksellä hämmentää, sen perusajatus on yksinkertainen. Oikeussuoja jakaantuu tunnetusti ennakolliseen (eli preventiiviseen) ja hyvittävään (eli reparatiiviseen oikeussuojaan). Ensimmäisellä yritetään estää tulevia oikeudenloukkauksia. Jos se onnistuu, vaikeaa ongelmaa oikeuksiin pääsemisestä vääryyksissä ei synny. Ennakollisessa oikeussuojassa tyypillisesti epäilyttävä (eli potentiaalisesti oikeuksia loukkaava) toiminta kielletään. Tässä ei sinänsä ole mitään uutta. Nykyisinkin moni viranomainen tai vastaava institutionaalinen taho saa ajaa kieltoon tähtäävää kannetta joko yleisessä tuomioistuimessa tai hallintotuomioistuimessa. Tarkoitukseen käytetään forumina myös erityistuomioistuimia, lähinnä markkinaoikeutta. On huomattava, että tällaiset viranomaisten kieltokanteet eivät ole käsitteellisesti ryhmäkanteita. Viranomaisenhan ei tarvitse määritellä, vielä vähemmän luetella, sitä ryhmää, jonka edustajana se toimii. Asia erikseen on, että on mahdollista suurin piirtein sanoa, mikä ”ryhmä” lopulta hyötyy siitä, että kielto annetaan, tai mikä kuluttajajoukko on akuutissa oikeudenloukkauksen vaarassa, jos kieltokanne (tai vastaava vaatimus) hylätään. Hallituksen esitys varaa termin ”edustajakanne” nimenomaan kieltotoimenpiteitä tarkoittaville kanteille. Tosin ne ovat prosessilain systematiikassa hakemuksia, koska oikeudenkäyntejä kieltoasioissa ei pantaisi muodollisesti vireille kanteilla vaan hakemuksilla.

 

Uudistus antaa oikeutetuille yksiköille vallan panna vireille edustajakanne sellaista elinkeinonharjoittajaa vastaan, joka on menetellyt ”kuluttajien yhteisiä etuja” suojaavien säännösten vastaisesti (ehdotettu 2 §). Oikeutettuja eli kanteen nostamiseen pystyviä yksiköitä ovat laissa luetellut viranomaiset (joukoissa muun muassa kuluttaja-asiamies ja Kilpailu- ja kuluttajavirasto) sekä rekisteröityneet kuluttajajärjestöt (ehdotetut 5 ja 6 §). Kanteen perusteella markkinaoikeus voi kieltää elinkeinonharjoittajaa jatkamasta tai uudistamasta tällaista menettelyä (ehdotettu 10 §). Sen sijaan hallituksen esitys lähtee siitä, että kieltotoimenpiteitä ei voida hakea ryhmäkanteella vaan siihen on käytettävä ”oikeaa” edustajakannetta.

 

Hyvittävässä oikeussuojassa oikeudenloukkauksen kokenut kansalainen, tässä tapauksessa kuluttaja, saa hyvityksen, tyypillisesti vahingonkorvauksen kärsimästään vääryydestä. Hyvitystä hakeva edustajakanne on käsitteellisesti ryhmäkanne. Kanteessa on yksilöitävä, kuka vaatii hyvitystä, millä perusteella hän sitä vaatii ja paljonko hän vaatii. Hallituksen esitys lähteekin siitä, että ”hyvitystoimenpiteitä koskevat” edustajakanteet ovat nimeltään ryhmäkanteita. Niitä sääntelee vuoden 2007 ryhmäkannelaki. Tyypillinen ryhmäkanne on näin ollen kanteiden kolmijaottelussa niin sanottu suorituskanne. Teoriassa myös vahvistuskannetyyppisiä ryhmäkanteita voidaan ajaa ja on joskus ajettukin. Tällöin yksilölliset hyvitysvaatimukset ratkaistaan myöhemmissä yksilöllisissä oikeudenkäynneissä, joita kutsutaan tavallisesti seurannaiskanteiksi. Kömpelö formaatti tarjoaa oikeudenhakijoille merkittävän edun. Vahvistuskannetyyppisellä ryhmäkanteella saadaan oikeusvoimainen ratkaisu hyvitys- tai korvausperusteesta: näin seurannaiskanteessa riidellään enää korvauksen määristä. Näin oikeudenkäynnin riski on minimaalinen. Seurannaiskannetta ei tietenkään nosteta, ellei peruste ole tullut asianmukaisesti todetuksi.

 

Direktiivin täytäntöönpanon myötä hyvittävä oikeussuoja kuluttajariidoissa eli käytännössä ryhmäkanteissa parantuu ratkaisevasti. Kuluttaja-asiamies nimittäin menettää aikaisemman yksinoikeutensa tällaisen kanteen nostamiseen ja ajamiseen. On myönnettävä, että direktiivikään ei anna kanneoikeutta kaikille kuluttajajärjestöille. Ryhmäkanteen nostaminen vaatii, että oikeutta hakevia kuluttajia edustava järjestö, tyypillisesti rekisteröitynyt kuluttajayhdistys, on sitä ennen rekisteröitynyt myös ”oikeutetuksi yksiköksi” (ehdotettu ryhmäkannelaki 4a §). Tämän statuksen saatuaan järjestö kuitenkin saa nostaa – erikseen lupia kyselemättä tai rekisteröintejä hakematta – tarpeelliseksi katsomansa ryhmäkanteet. Vaikka kanneoikeuden laajennus on nykytilaan verrattuna käänteentekevä, access to justice -tutkija ei ole täysin tyytyväinen. Rekisteröinti on byrokraattinen prosessi. Lisäksi rekisteröintiä hoitava viranomainen, Suomessa oikeusministeriö, saa epäsuorasti mahdollisuuden vaikuttaa siihen, millaisia ryhmäkanteita tulevaisuudessa nostetaan (ehdotettu laki kuluttajien yhteisiä etuja edistävien järjestöjen nimeämisestä oikeutetuiksi yksiköiksi 2 §). Rekisteröintiä koskevat vaatimukset ovat nimittäin epämääräisiä ja vaikeasti tulkittavia, esimerkkinä määräys, että järjestöllä on oltava käytössään menettelyt, joilla estetään ulkopuolinen vaikuttaminen ja rahoituksen aikaansaamat ristiriidat (ehdotettu 3 § 7-k). Näin harkinnanvaraisia ennakkoehtoja kanneoikeudelle ei saisi asettaa.

 

Vielä enemmän access to justice -tutkijan tukkaa nostaa pystyyn tuomioistuimelle annettu valta tutkia, mistä järjestön oikeudenkäyntiin käyttämät tai tarvitsemat rahat ovat peräisin (Koulu 2022 s. 191). Ryhmäkanteen ulkopuolinen rahoittaja ei saa olla ryhmäkanteen vastaajan kilpailija tai vastaajasta riippuvainen. Tämä kuulostaa sinänsä perustellulta (ehdotettu 2a.1 §). Hallituksen esityksestä saa kuitenkin kuvan, että epäasianmukainen vaikuttaminen ryhmäkanteeseen tekee rahoituksesta epäilyttävän, vaikka rahoittaja ei ole vastaajan kilpailija eikä vastaajasta riippuvainen. Asia erikseen on, että päätelmä tuntuu suoraan sanottuna järjettömältä. Sitä ei ehkä ole tarkoitettukaan. On joka tapauksessa helppo huomata, että rahoittajan suhde vastaajaan ja/tai rahoittajan puuttuminen oikeudenkäyntiin ”kuluttajille haitallisella tavalla” tarjoaa loputtomasti ylimääräisiä kiistanaiheita. Osaava vastaaja käyttääkin näin avautuvaa tilaisuutta hyväkseen ja sitoo kantajajärjestön pitkälliseen ja voimavaroja hajottavaan erillisriitaan rahoituksen laillisuudesta. Hallituksen esitys antaakin sen kuvan, että turvallista rahoitusta ovat kuluttajajärjestölle vain valtion suorat avustukset ja hankerahoitus, säätiöiltä saatu rahoitus sekä kattojärjestön suoma rahoitus. Muu ulkopuolinen rahoitus siis olisi syytä torjua, jottei se antaisi aihetta tällaiseen ”esiriitaan”. Oikeus kanteen nostamiseen on sekin aina kiistettävissä. Tuomioistuin nimittäin joutuu pohtimaan, onko viranomainen nostanut kanteen ”valvontavaltaansa” tai kuluttajajärjestö ”sääntömääräiseen tarkoitukseensa” kuuluvassa asiassa. On selvää, että kanneoikeuden riitauttava vastaajan väite tarjoaa myös näppärän keinon pääasiaa (eli kieltoa tai hyvitystä) koskevan oikeudenkäynnin viivyttämiseen.

 

Normaalissa oikeussuojassa tällaisia prosessinedellytyksiä ei ole. Kantajan motiiveja kyselevä tuomioistuin saisi vähintäänkin moitteita, ja asianosaisen maksukykyä tai sen alkuperää tivaava tuomari olisi jo virkasyytteen vaarassa. Sitä paitsi voidaan kysyä, mitä järkeä rekisteröintivaatimuksessa on, kun tällaiset seikat kuitenkin selvitetään joka ikisessä ryhmäkanteessa erikseen. Access to justice -tutkija suosittelisikin matalaa rekisteröintikynnystä, olettamusta, että kanne on nostettu oikeuksiin pääsemiseksi ja sen hyväksymistä, että oikeudenkäynteihin on hyvä saada ulkopuolista rahoitusta, tuli se mistä tahansa (Koulu 2020 s. 200). Rahoituksen selvittämätön tai ehkä epäilyttäväkin alkuperä on pienempi paha kuin se, että kuluttajat eivät pääse oikeuksiinsa taloudellisista syistä.

 

Näistä epäilyksistä huolimatta on myönnettävä, että kannevallan laajentaminen järjestöihin ja ylipäätään luottaminen kansalaisyhteiskuntaan on erinomaisen tervetullut uudistus. Nähtäväksi kuitenkin jää, tuleeko uudistuksesta käytännössä yhtä merkittävä kuin se periaatteessa on. Tutkimuksessa on epäilty, ettei Suomesta löydy niin vahvoja ja varakkaita kuluttajajärjestöjä, että niistä olisi ajamaan kielto- tai ryhmäkanteita.  Kynnykseksi ei aina nouse niinkään oikeudenkäynnin rahoitus. Se on nimittäin hoidettavissa ”valtionavulla”; sen sijaan säätiöiden ja kattojärjestöjen tukeen tuskin kannattaa paljoa laskea. Ulkomaillakin järjestöjen kanteet tavallisesti ajetaan julkisella rahoituksella. Tästä samalla seuraa, että jyrkkä erottelu julkinen ryhmäkanne/järjestön ryhmäkanne on melko keinotekoinen. Julkinen valta kun tosiasiallisesti ratkaisee avustus- ja hankepäätöksillään, mitä ryhmäkanteita nostetaan. Tosin laki antaa ryhmäkanteessa järjestölle luvan periä kohtuullisia ilmoittautumismaksuja ryhmään ilmoittautuvilta kuluttajilta (ehdotettu 7 §). Pienessä maassa ilmoittautumismaksuista ei mainittavia summia kerry. Näin kerättävä rahoitus tuskin riittää edes alustaviin yhteydenottoihin.

 

Julkinen rahoitus, vaikka se kattaisi kaikki kustannukset, ei sekään välttämättä houkuttele kanteen nostamiseen. Ryhmäkanne vaatii myös järjestöltä (käytännössä sen aktiivisilta jäseniltä) sekä sitoutumista että työpanosta. Järjestöä tarvitaan esimerkiksi ryhmän kokoamiseen ja huolehtimaan yhteydenpidosta sen jäseniin. Vaikka itse kanteen nostaminen ja asianajaminen on uskottavissa toimeksiannolla asianajotoimistolle, kaikkea ei voida sille siirtää, etenkään jos ryhmä koostuu järjestön omista jäsenistä, mikä lienee tavallista. Myös asianajotoimisto edellyttää vähintäänkin toimeksiannon sisällöllistä määrittelyä ja luultavasti myös jonkinlaisia ohjeita siitä, miten asiaa ajetaan. Lisäksi järjestön asiantuntemusta todennäköisesti tarvitaan itse oikeudenkäynnissäkin. Pessimisti löytää jopa kulttuurisia rajoitteita. Suomalaiseen yhdistysmaailmaan – järjestöthän ovat aatteellisia yhdistyksiä – ei luontevasti istu litigaatiohenkisyys. Esimerkiksi suomalaiset kuluttajajärjestöt ovat olleet käytännössä paitsi näkymättömiä myös hampaattomia; ne ovat tottuneet asioimaan kuluttaja-asiamiehen kautta ja vaikuttamaan lobbauksellaan lähinnä tulevaan lainsäädäntöön. Interventio konkreettisiin riitaisuuksiin on ollut niille vierasta.

 

Toki on kaikki syy toivoa, että nämä epäilykset ovat aiheettomia ja että Suomesta pitkällä tähtäimellä löytyy militantteja, ryhmäkanteisiinkin halukkaita kuluttajajärjestöjä. Sen sijaan on hyvin epätodennäköistä, että järjestöt kykenisivät ilman julkista rahoitusta nostamaan ensimmäistäkään kannetta. Kanteen nostaminen ja etenkin ajaminen vaatii paljon lakimiesapua, ja se taas kokemusperäisesti maksaa. Maksutonta apua ei ole saatavissa. Täydellisillä tulospalkkioilla toimivia asianajajia kun ei Suomessa – toisin kuin monissa maissa – juurikaan ole. Sen varaan, että joku asianajaja suostuisi aatteellisista tai PR-syistä ajamaan työlästä edustajakannetta tai ryhmäkannetta järjestön lukuun ilmaiseksi, ei myöskään saisi mitään laskea.

 

Täysin varauksetonta vastaanottoa uudistus ei, kuten arvata saattaa, tule saamaan. Direktiiviä ja siihen perustuvaa hallituksen esitystä on valmiiksi arvosteltu (Helsingin Sanomat 1.8.2022: ”Kuluttajille koituneet menetykset pitää korvata tehokkaasti”). Arvostelu kohdistuu rakenteeseen, ja siinä on melkoisesti perääkin. Preventiivinen ja reparatiivinen oikeussuoja päätyvät hallituksen esityksessä eri tuomioistuinlinjoille, ensimmäinen erityistuomioistuimeen eli markkinaoikeuteen, jälkimmäinen taas yleiseen tuomioistuimeen. Periaatteessa saman tapahtumaketjun (eli säännösten vastaisen menettelyn) käsittely kahdessa eri tuomioistuimessa ei ole kustannustehokasta. Se tuo kaksinkertaiset kustannukset, pitkät käsittelyajat sekä ristiriitaisten ratkaisujen riskin. Kustannustehokkaampaa olisi ollut koota kaikki vaatimukset yhteen ja samaan tuomioistuimeen, oli se mikä tahansa. Käytännössä epäkohta ei kenties ole niin näkyvä kuin teoriassa. Hyvitysten tuomitseminen vanhoista oikeudenloukkauksista ensiksikin panee elinkeinonharjoittajan vakavasti harkitsemaan, onko kannattavaa jatkaa menettelyä. Onhan selvää, että pian nostetaan seuraava ryhmäkanne. Toiseksi oikeutettujen yksikköjen, käytännössä kuluttaja-asiamiehen ja kuluttajajärjestön, intressit eivät välttämättä tai edes pääsääntöisesti ole samat. Kuluttaja-asiamies voi asettaa prioriteetikseen kiellon saamiseen, kuluttajajärjestö taas hakee ensisijaisesti jäsenilleen hyvitystä. Sen sijaan on vaikea uskoa, että kuluttajajärjestön voimavarat riittäisivät samassa jatkumossa oikeudenkäynteihin niin käräjäoikeudessa kuin markkinaoikeudessakin. Tässä suhteessa arvostelu osuu varmasti maaliinsa.

 

Kahden tuomioistuimen mallia voidaan myös puoltaa tuomioistuinten osaamisella. Markkinaoikeus on elinkeinoelämän riitaisuuksiin erikoistunut ja kapasiteetiltaan suhteellisen pieni tuomioistuin, yleinen tuomioistuin taas osaa käsitellä ja ratkaista korvausvaatimuksia. Onhan selvää, että ryhmäkanne tuo tuomioistuimeen sadoittain tai tuhansittain yksilöllisiä hyvitysvaatimuksia, tavallisesti korvausvaatimuksia. Kokemukset joukkokanteista eli asfaltti- ja metsäkartellijutuista osoittavat ellei muuta niin sen, että suuri käräjäoikeus pystyy käsittelemään kohtalaisen tehokkaasti suurta joukkoa erimääräisiä ja (hieman) eriperusteisia vaatimuksia (Koulu 2017 s. 206).  Miten kävisi markkinaoikeudelle, jää arvailtavaksi – ja toivottavasti myös kokeilematta. Jos yhden väylän mallia harkitaan, kannattaisi pikemminkin ohjata kieltokanteet yleisiin tuomioistuimiin. Tällöin nähtäväksi jäisi vain se, miten hyvin yleinen tuomioistuin tuntee elinkeinoelämää. Puolustukseksi on sanottava, että tämä tuntemus on aina hankittavissa asiantuntijatodistelulla.

 

Oli niin tai näin, työnjako tuntuu parhaalta ratkaisulta. Siinä viranomaiset kantavat vastuun kieltokanteista, kuluttajajärjestöt taas keskittyvät ryhmäkanteiden nostamiseen ja ajamiseen. Toimiva työnjako kylläkin vaatii kahta reunaehtoa. Ensiksikin järjestön on saatava ryhmäkanteeseen kohdennettua julkista rahoitusta, toiseksi viranomaisten on tuettava ryhmäkanteen ajamista antamalla siihen henkistä tukea (sitä ei ole syytä väheksyä) ja asiantuntija-apua. Viranomainen voi esimerkiksi luovuttaa kannetta suunnittelevalle järjestölle toimialan valvonnassa kertynyttä tietoa tai tarjota ilmaista asiantuntijatodistelua itse oikeudenkäyntiin. Kannattaa muistaa, että viranomaiset ja kuluttajajärjestöt eivät ole kilpailijoita oikeussuojamarkkinoilla: kumpikin on lähtökohtaisesti samalla eli kuluttajan asialla. Direktiiviä ja hallituksen esitystä voidaan pikemminkin moittia siitä, että tällaisen yhteistyön tarpeellisuus ja hyöty tuntuvat kokonaan unohtuneen!

Risto Koulu

Sopuisa kansa vai surkea oikeussuojajärjestelmä?

,

Blogikirjoittelu on nopein ja helpoin tapa saada mielipiteensä julkisuuteen. Vertaisarvioinnin tai aikakauslehden aikataulun tuomaa viivettä ei ole, ja kirjoittaja välttyy referee-arvioijan joskus erinomaisen asiaatuntemattomilta kommenteilta. Nopeudella ja helppoudella on kuitenkin hintansa, joskin kirjoittaja sen usein unohtaa. Harvalla blogilla on laaja ja vakaa lukijakunta, joten ansiokkaatkin kirjoitukset menevät virtuaalisille tyhjille seinille. Blogikirjoitukset ovat sitä paitsi todellisia päivänperhoja: äärimmäisen harva vaivautuu lukemaan vanhoja blogikirjoituksia. Tosin jotkut bloginikkarit ovat alkaneet koota parhaita kirjoituksiaan niin sanotuiksi blogikirjoiksi, joista parhaat pääsevät harmaan kirjallisuuden sarjaan. Nämä ajatukset tulevat mieleen, kun lukija tutustuu OTT Jukka Siron kirjoitukseen ”Euroopan sopuisin kansa?”. Kirjoitus ilmestyi keskellä kesää (tarkkaan ottaen 14.6.2022) pienen sisäpiirin eli Prosessioikeudellisen yhdistyksen blogisivulla – ja jäi näin varmasti vaille sitä lukijakuntaa, jonka se olisi ehdottomasti ansainnut. Kirjoituksen pitäisi oikeastaan olla kehystettynä jokaisen työnsä vakavasti ottavan oikeuspoliitikon seinällä.

 

Siron aihe on mitä keskeisin. Ensiksikin: miksi Suomessa on kansainvälisesti vertaillen ja asukaslukuun suhteutettuna niin vähän oikeudenkäyntejä riita-asioissa? Toiseksi on syytä kysyä, miksi oikeudenkäyntien määrä vielä tästäkin koko ajan laskee. Trendiähän ei voi selittää saivartelulla tilastoinnin perusteista, niiden muutosten vaikutuksella tai kansankulttuurilla. Siro löytää riita-asioiden vähäisyydelle uskottavalta kuulostavan joskin epäilyttävän yksioikoisen selityksen. Asioiden vähälukuisuus ”viittaa siihen, että monet eivät koe voivansa saattaa riitaansa käräjäoikeuteen silloinkaan, kun katsovat olevansa oikeassa ja haluaisivat niin tehdä”. Oikeudenkäynteihin halukkaita toisin sanoen olisi enemmänkin. Tätä päätelmää on vaikea kiistää. Oikeudellisen konfliktinhallinnan tutkimus on osoittanut, että Suomessa lainsäätäjä on ”onnistunut” tekemään riita-asian oikeudenkäynnistä todellisen myrkkypillerin oikeuksiaan hakevalle keskivertokansalaiselle ja jopa pienille yrityksille. Oikeudenkäynnin raskas arkkitehtuuri nostaa ensiksikin asianajamiskustannukset korkealle, etenkin kun omatoimiselle asianajamiselle ei jää tilaa. Toiseksi ankara kuluvastuu rankaisee hävinnyttä asianosaista. Hän joutuu maksamaan myös vastapuolensa korkeat kustannukset. Ja kolmanneksi: keinot oikeudenkäyntien rahoittamiseksi ovat harvinaisen kehittymättömät. Vain institutionaaliset asianosaiset hyötyvät esimerkiksi tarjolla olevasta riitasijoittamisesta eli kaupallisesta sivullisrahoituksesta.

 

Suomalaista oikeuspolitiikkaa ei ehkä pitäisi liikaa haukkua. On myönnettävä, että oikeuksiin pääsemisen ongelma on lähtökohtaisesti ratkaisematon. Yksikään lainsäätäjä ei ole siinä onnistunut. Sen sijaan on oikeutettua sanoa, että suomalainen lainsäätäjä – tai ehkä ensisijaisesti oikeuspolitiikka – ei ole sitä vakavissaan edes yrittänyt. Sitä taas on paljon vaikeampi ymmärtää, anteeksiantamisesta puhumattakaan. Tällainen väite toki vaatii järeät perustelut, jotka joudutaan tässä tiivistämään. Modernin konfliktinhallinnan tutkimuksen keskeisiä havaintoja on, että oikeuksiin pääsyn järjestelmä on koottava paloista, toisin sanoen erilaisista alajärjestelmistä, jotka osaksi peittävät toisensa mutta samalla myös täydentävät toisiaan. Alajärjestelmiä ovat: toimivat ADR-mekanismit, laaja kollektiivinen oikeussuoja, kattava oikeudenkäyntien rahoitus, perusoikeudenkäyntiä kevyempi oikeudenkäynti -formaatti ja aktiiviset julkiset asiamiehet (ombudsman). Keskustelu ADR-mekanismeista, etunenässä tuomioistuinsovittelusta hallitsi oikeuspolitiikkaa Euroopassa 1990-luvulla. Sovittelun kuviteltiin ratkaisevan kertaheitolla ja halvalla oikeuksiin pääsyn ongelman: hieman opastettuina asianosaiset (tai oikeammin konfliktiosapuolet) kun sopisivat riidan kuin riidan. 2000-luvun ensimmäistä vuosikymmentä taas väritti – tosin ei juuri Suomessa – kollektiivisen oikeussuojan lupaus. Seuraavan vuosikymmenen teemaksi nousi vuorostaan oikeudenkäyntien rahoittamisen ongelma. Tämän hetken muotiteema taas on se apu, jolla julkiset asiamiehet voivat tukea oikeuksiin pääsyä. Sen sijaan kevennetyt oikeudenkäynnit ovat jostain syystä jääneet eurooppalaisessa oikeuspolitiikassa ja tutkimuksessa kesannolle. Kevyen ja samalla matalan kustannustason oikeudenkäynnin tarve on kyllä periaatteessa tunnustettu, mutta samalla on keksitty lukuisia syitä sille, miksi ajatusta ei voida toteuttaa.

 

Alkuinnostus on tavallisesti haihtunut tutkimuksen edetessä. On havaittu, että läheskään kaikki riidat eivät ole sovittavissa, koska useissa tilanteissa toinen osapuoli ei pidä sopimista etunsa mukaisena. Sovintokelpoisia tässä merkityksessä on ehkä 10–20 prosenttia oikeudellisiksi muuntuneista riidoista. Kollektiivinen oikeussuoja on kylläkin tehokasta, mutta sen käyttöala on kovin rajoitettu. Vastapuolen suostumusta ei siinä kysellä, mutta kaikki riidat eivät ole kollektiivisia (useita samassa asemassa olevia oikeudenhakijoita ei ole) tai he eivät pysty yhteistoimintaan (vaatimukset ovat erilaisia tai oikeudenhakijat erimielisiä). Totta on, että ryhmäkanne, pilottikanteet ja joukkokanteet sisältävät käyttöaloillaan piilevää potentiaalia, jota ei erityisesti pohjoismaissa ole kunnolla hyödynnetty. Julkiset asiamiehet ovat konfliktinhallinnan tutkimuksen viimeinen sana, eikä sitä toistaiseksi ole tyrmätty. Aktiiviset julkiset asiamiehet voivat auttaa asianajolla tai rahoituksella sekä yksittäisiä asianosaisia pilottioikeudenkäynneissä että suuria joukkoja ryhmäkanteiden vireillepanijoina. He voisivat periaatteessa myös koordinoida joukkokanteita silloin, kun ryhmäkanne-optio ei ryhmän pienuuden tai heterogeenisuuden takia ole mielekäs.

 

Eniten mielipiteitä jakaa oikeudenkäynnin rahoituksen kehittäminen. Selvää on vain se, että kuluvastuun hienosäätö ei auta: mikään mahdollinen uudistus siinä ei tuo uutta rahaa oikeudenkäyntiin. Säännökset vain jakavat vastuuta asianosaisten kesken. Jos ajatellaan keskivertokansalaisen pääsyä oikeuksiin, apua saataisiin vain yksipuolisista kulusäännöistä. Niissä oikeutta hakevalle on oikeus saada korvaus hävinneeltä vastapuolelta, ei sen sijaan velvollisuutta korvata vastapuolen kustannuksia, jos tämä voittaa. Tämä laskisi merkittävästi oikeudenkäyntikynnystä alentamalla sen riskiä. Yksipuolinen kulusääntö kuulostaa reilulta, kun vastapuoli on suuryritys tai julkinen valta, jota tappio ja kuluvastuu ei hätkähdytä. Sen sijaan jos vastapuoli on toinen keskivertokansalainen, sääntö on ilmeisen epäoikeudenmukainen. Julkinen oikeusapu ja oikeusturvavakuutus hyväksytään yleisesti oikeudenkäynnin rahoituskeinoiksi, eikä kenelläkään tunnu olevan sitäkään vastaan mitään, että kaupallinen taho rahoittaa oikeudenkäyntejä voittoa saadakseen. Sen sijaan vastikkeetonta sivullisrahoitusta syystä tai toisesta vierastetaan, joissakin maissa jopa pelätään. Suomessa tämä on niin uutta, ettei siihen ole otettu virallista tai epävirallistakaan kantaa.

 

Entäpä miten asiat ovat Suomessa? ADR-sektorin laiminlyönnistä suomalaista oikeuspolitiikkaa ei voi syyttää: siihen, etenkin sen tuomioistuinversioon on panostettu sekä taloudellisesti että henkisesti. Tuomioistuimet onnistuttiin siirtämään sovintokulttuuriin jopa siinä määrin, että tuomareita toisinaan moitiskeltiin ”sovintoon pakottamisesta”. Kollektiivisessa lainkäytössä kuva ei ole yksiselitteinen. Ryhmäkannelaki oli jokseenkin täydellinen floppi, mutta muut kollektiivikanteet vaikuttavat toimivilta oikeussuojavälineiltä. Tosin prosessilaki ei niitä suosi mutta ei myöskään kasaa niiden tielle sellaisia esteitä kuin joissakin keskieurooppalaisissa maissa. Julkinen ja yhteisöllinen oikeusapu täyttävät jotenkin oman nichensä eli evoluutiobiologisen lokeronsa, joskaan kukaan ei ole odottanut eikä odota niiltä tyhjentävää vastausta oikeuksiin pääsyn kynnykseen. Oikeusturvavakuutus taas ei täyttänyt Suomessa sille asetettuja odotuksia. Isommassa riita-asiassa vakuutuksen enimmäiskatto täyttyy jo ennen oikeudenkäynnin alkamista. Julkisten asiamiesten verkko on kattavuudeltaan Suomessa keskivertotasoa, mutta asiamiesten taloudelliset voimavarat ja monesti nähtävästi halukkuuskaan eivät riitä oikeudenhakijoiden tukemiseen yksittäistapauksissa. Sitä paitsi he keskittyvät tavallisesti toimialansa valvontaan ja ”kehittämiseen”.

 

Yksinkertaistettu eli kevennetty oikeudenkäynti on ollut muutaman kerran esillä lainvalmistelussa. Keskustelu on kuitenkin jämähtänyt epämääräiseksi kiistelyksi siitä, tarvitaanko perusprosessin rinnalle tällaista vaihtoehtoa. Adjektiivi ”epämääräinen” kuvaa sitä, että keskustelijat eivät vaivaudu kertomaan, mitä he kevennetyllä oikeudenkäynnillä tarkoittavat, mitä sen muunnelmia on olemassa ja mitä niistä kannattaisi lähemmin miettiä Suomen kaltaisessa asukasluvultaan vähäisessä ja pitkien välimatkojen maassa. Ilmeistä sitä paitsi on, että moderni etäteknologia avaa uusia mahdollisuuksia sekä perusoikeudenkäynnissä että sen muunnelmissa. Kevennetyn oikeudenkäynnin edut nimittäin vähenevät, jos ajattelu lähtee läsnäolosta samassa fyysisessä tilassa.

 

Oikeudenkäynnin rahoittaminen ei sekään ole saanut mainittavaa huomiota. Yleistäen voi sanoa, että tällainen rahoittaminen on Suomessa harvinaisen kehittymätöntä: kansainväliset innovaatiot kuten niin sanottu riitasijoittaminen vasta alkavat saapua Suomeen. Totta kylläkin on, että OK 21 luvun säännösten tulkinnasta ja ehkä täsmentämisestäkin puhutaan niin lehtien palstoilla kuin erilaisissa oikeusministeriön ”selvityksissä”. Tässä merkityksessä oikeudenkäyntien kustannukset – ja samalla niiden rahoittaminen – ovat kiitettävästi esillä. Analyyttisenä tai syvällisenä tätä keskustelua on vaikea pitää. Kustannuksissa keskeiseksi ongelmaksi kun paikallistetaan asianajajien kohtuuton laskutus. Se taas nostaa oikeudenkäyntikynnyksen kuluttaja-palkansaajan ulottumattomiin. Epäluuloinen sivullinen ei voi välttyä epäilykseltä, että huomio tarkoituksella viedään toisarvoiseen ja a priori väärään yksityiskohtaan. Toki mahdollista on, että keskustelijat aidosti näin uskovat. Kieltämättä ylilaskutustakin esiintyy. Oli niin tai näin, näin rajatusta mielipiteenvaihdosta on turha odottaa käänteentekeviä tuloksia. Tosin on myönnettävä, että ilmaisessa oikeudenkäynnissä ei synny kustannuksia eikä ongelmaa siitä, miten kustannukset ensivaiheessa rahoitetaan ja kuka ne lopulta maksaa. Toistaiseksi vain kukaan ei ole osannut sanoa, miten tähän ideaaliin päästään julkista taloutta rasittamatta!

 

 

Risto Koulu

Uudistettu laki yrityksen saneerauksesta

,

Insolvenssioikeus-perusteoksen sähköisen version pääjakso ”Yrityssaneeraus” on kokonaisuudessaan uudistettu. Kirja on tältä osin tavallaan päässyt viidenteen painokseensa, mitä on pidetty Suomen kaltaisessa maassa jonkinlaisena saavutuksena. Uudistusimpulssi tuli Euroopan unionista. Suomi nimittäin joutui, viimeisten joukossa ja koko etsikkoajan käytettyään, panemaan kansallisesti täytäntöön Euroopan unionin niin sanotun maksukyvyttömyysdirektiivin (EU 2018/1023). Täytäntöönpaneminen oli helpommin sanottu kuin tehty. Direktiivi kun oli varsin hajanainen: siihen oli otettu määräyksiä ennalta estävistä uudelleenjärjestelyistä (II osasto), konkurssin tehneiden yrittäjien uudesta mahdollisuudesta (III osasto) ja kaikkien insolvenssimenettelyjen tehostamisesta (IV) osasto. Direktiivin täytäntöönpanoa käsiteltiin oikeusministeriön työryhmän laajassa välimietinnössä (Oikeusministeriön julkaisuja, Mietintöjä ja lausuntoja 2021:18). Varsinaista mietintöään, jossa olisi otettu huomioon lausuntopalaute, työryhmä ei sen sijaan julkaissut. Hallituksen esitys yrityssaneerauslain ja yksityishenkilön velkajärjestelystä annetun lain muuttamisesta (HE 238/2021 vp.) perustui kyseisen välimietinnön ehdotukseen. Hallituksen esitys on poikkeuksellisen vaikealukuinen, sillä se edellyttää lukijalta esitietoja asiasta. Hallituksen esitystä onkin lähes mahdotonta ymmärtää perehtymättä ensin direktiiviin ja sitten työryhmän mietintöön.

 

Toisen osaston määräykset toteutettiin ottamalla yrityssaneerauslakiin säännökset varhaisen vaiheen saneerauksesta (386/2022). Uudet säännökset tulivat voimaan 1. heinäkuuta 2022, joskin aikaisemmin vireille tulleisiin asioihin sovelletaan vanhoja säännöksiä. Kolmas osasto taas täytäntöönpantiin helpottamalla yksityishenkilön velkajärjestelyä, kun velallisena oli yrittäjä. Osasto IV sai epäsuoran täytäntöönpanon, kun näitä insolvenssimenettelyjä sujuvoitettiin joitakin käytännössä havaittuja epäkohtia korjaamalla. Tällä korjailulla ei ollut suoraa yhteyttä direktiiviin, vaan kysymys oli pikemminkin tavanomaisesta säädöshuollosta. Sitä paitsi säädöshuolto jäi varsin pienimuotoiseksi.

 

Mitä tulee saneeraukseen, uudistus selkiinnytti menettelyvaihtoehtojen tavoitteita ja osaksi rakennettakin. Sen sijaan nähtäväksi jää, toteutuuko uudistuksen päätavoite, aikaisempi puuttuminen yrityksen ongelmaan. Vanhakin laki nimittäin sen mahdollisti ja itse asiassa siihen yllyttikin. Saneerauksiin kuitenkin tavallisesti hakeuduttiin tai yritettiin hakeutua vasta konkurssiuhan alla. Uudistuksessa ei sen sijaan puututtu suomalaisen saneerauksen toiseen heikkouteen, saneerattavien yritysten pieneen kokoon. Mitä pienempi yritys on, sitä vähemmän vaihtoehtoja sen saneeraukselle jää. Valtaosa eli lähes kaksi kolmasosaa saneeraushakemuksista tulee niin sanotuilta mikroyrityksiltä, joiden liikevaihto on alle 200 000 eroa vuodessa. Taloustieteessä vasta miljoonan euron liikevaihdon on katsottu tarjoavan kunnollisen saneerausennusteen.

 

Uudistuksen tuomista muutoksista merkittävin oli, että saneerausmenettelyyn tuli kaksi sisäistä menettelyvaihtoehtoa eli niin sanottua menettelyväylää, yhtäältä varhainen saneeraus, toisaalta perusmuotoinen saneeraus. Varhaisessa saneerauksessa ajatuksena on – kuten sen nimikin kertoo – mahdollistaa mahdollisimman aikainen puuttuminen yrityksen velkaongelmiin. Perusmuotoinen saneeraus taas on tarkoitettu ”normaalitapauksiin”, joissa ongelmat ovat vakavampia mutta (ainakin teoriassa) vielä korjattavissa. Varhaisen saneerauksen esikuvana ovat olleet monissa maissa käytetyt ennakolliset selvitysmenettelyt (early warning procedures). Suomalainen sovellus ei kuitenkaan ole samanlainen esimenettely, jolla kootaan informaatiota yrityksen tilasta tulevan päätöksenteon pohjaksi. Suomessa varhainen saneeraus eroaa perusmuotoisesta eli varsinaisesta saneerauksesta vain yksityiskohdissa. Velallisen asema on molemmissa menettelyissä jokseenkin sama, selvittäjältä odotetaan samanlaista roolia, menettelynkulut eivät juuri poikkea eivätkä tuomioistuimen tehtävätkään perustavasti vaihdu toisenlaisiksi. Varhainen saneeraus voi tuottaa samanlaisen vahvistetun saneerausohjelman, mikä on kansainvälisesti harvinaisuus tällaisissa selvitysmenettelyissä. Perusmuotoinen ja varhainen saneeraus ovat niin lähellä toisinaan, että on kyseenalaista, saisiko niitä ollenkaan kutsua vaihtoehdoiksi tai edes menettelyväyliksi. Varhaisessa saneerauksessa yhtyvät itse asiassa selvityksen ja saneerauksen elementit. Yksittäisessä asiassa menettelymuunnelmat on kuitenkin pakko erottaa. Saneerauksen hakijan on esimerkiksi hakemuksessaan ilmoitettava, kumpaa menettelyväylää hän hakee. Samoin tuomioistuimen on aloittamispäätöksessään todettava, kumman menettelyn se on aloittanut.

 

Missä määrin kahden väylän järjestelmä lisää saneerausmenettelyn tosiasiallista käyttöalaa, jää nähtäväksi. Luultavinta kuitenkin on, että merkittävää siirtymää varhaiseen saneeraukseen ei tulla näkemään. Ensiksikin varhainen saneeraus tarjoaa loppujen lopuksi vähän etuja. Tästä seuraa, että hakemukset painottunevat jatkossakin tutumpaan perusmuotoiseen saneerauksen. Se on edellytyksiltään ja menettelynkulultaan suurin piirtein sama kuin entinen menettely. Perusmuotoisen saneerauksen edellytykset nekään eivät juuri tiukentuneet. Toisaalta kaksiväyläisen saneerauksen järjestelmä on selvä rasite siihen turvautuville yrityksille. Järjestelmän hallinta eli eri vaihtoehtojen optimaalinen hyödyntäminen vaatii melkoista asiantuntemusta, jota ei välttämättä yrittäjistä tai heidän järjestöistään löydy. Monimutkaisuuteen on pääsyyllinen Euroopan unioni, joka on kasannut direktiiviinsä kaikki mahdolliset hyvät ideat ja ajatukset. Osan vastuusta kantaa kylläkin kansallinen lainvalmistelu, joka näyttää hukanneen metsän puilta: uudistuksen täytäntöönpanosta on vaikea löytää niin sanottua punaista lankaa. Tosin puolustuksekseen lainvalmistelu voi vedota siihen, että tällainen lanka oli jäänyt laittamatta Brysselistä saapuneeseen direktiivilähetykseen.

 

Jos tutkija pakotettaisiin pyssyllä uhkaamalla arvioimaan varhaisten hakemusten määriä, optimistinen tutkija arvelisi, että yksi hakemus kymmenestä tarkoittaisi varhaista saneerausta; pessimistinen taas sanoisi yhden käden sormien riittävän – ja parin sormen jäävän ylitsekin! Tämä onkin yksi ”eurooppalaistuvan” lainsäädännön varjoista: se pakottaa toisinaan jäsenvaltiot lainsäädäntöön, josta ei ole kummoista apua, joskus se on suorastaan haitaksi. Jotta kokonaiskuva ei jäisi negatiiviseksi, on myönnettävä, että toisinaan eurooppalaistuminen korjaa sellaisen kansallisen lainsäädännön harha-askeleen, jota kotimainen oikeuspolitiikka ei – jokseenkin yksimielisestä kritiikistä huolimatta – suostu myöntämään. Tähän sarjaan kuuluu kuluttaja-asiamiehelle myönnetty yksinoikeus ryhmäkanteen ajamiseen. Pian täytäntöönpanonsa saava edustajakannedirektiivi perustellusti laajentaa kannevallan ”oikeutettuihin yksiköihin”. Tosin nähtäväksi jää, löytyykö Suomen kaltaisesta maasta ensimmäistäkään tällaista yksikköä.

 

Toinen kysymys kuuluu, lisääntyykö saneeraukseen hakeutuvien yritysten määrä absoluuttisesti. Tämäkään ei näytä todennäköiseltä. Saneeraushakemusten määrät vakiintuivat 2000-luvun alussa vähän yli 400 hakemukseen vuodessa. Siitä asiamäärät ovat viime vuosina hieman laskeneet: esimerkiksi vuonna 2020 jäätiin jo alle 350 hakemuksen. Samoin vahvistettujen ohjelmien suhde tehtyihin hakemuksiin on vähitellen pienentynyt noin kolmannekseen, kun se aikaisemmin ja etenkin lain voimaantulon ensivuosina oli yli puolet. Entistä harvempi hakemus toisin sanoen tuottaa vahvistetun saneerausohjelman. Tosin saneerausohjelmaehdotuksia sinänsä hylätään harvoin, jos sellainen saadaan laadituksi. Sen sijaan saneeraushakemus tulee aikaisempaa useammin hylätyksi, saneerausmenettely keskeytetään tai velallinen asetetaan konkurssiin. Sen sijaan ja vastoin yleistä käsitystä saneeraushakemuksia ei paljoakaan käytetä väärin, toisin sanoen väistämättömän konkurssin lykkäämiseen. On laskettu, että enintään joka kymmenenteen hakemukseen voi liittyä tämä motiivi. Yleensä konkurssi kuitenkin näissäkin tapauksissa nopeasti seuraa, ja pääsääntöisesti konkurssin pesänselvitys paljastaa muitakin velallisen väärinkäytöksiä kuin objektiivisesti turhan saneeraushakemuksen. Monesti viivästynyt hakeutuminen seuraa siitä, että omistaja-yrittäjällä on liian optimistinen kuva yrityksensä tilasta ja saneerauksen mahdollisuudesta. Optimismihan on erottamaton osa yrittäjyyttä. Myös saneerausten ja konkurssi suhde näyttää vakiolta: vaikka vuosittaista vaihtelua esiintyy, saneeraushakemuksia on vähän yli kymmenesosa konkurssihakemusten määrästä. Asia erikseen on, että saneeraushakemuksia hylätään paljon enemmän kuin konkurssihakemuksia.

 

Tiivistelmä direktiivin tuomista uutuuksista ilmestyy EDILEXin Lakikirjaston asiantuntija-artikkelina ”Eurooppalaistunut yrityksen saneeraus”.

 

Risto Koulu

 

Valitut uutiset 2017–2022 ilmestynyt

, ,

Conflict Management Instituten kotisivuilla on kahden vuosikymmenen aikana julkaistu satoja uutisia. Valtaosa on ollut ajankohtaisuutisia, jollaiset menettävät nopeasti kiinnostavuutensa. Yllättävän monissa uutisissa on kuitenkin käsitelty tutkimuksen ja etenkin prosessioikeuden tutkimuksen ikuisuusaiheita, jotka kestävät aikaa. Pikemminkin samat ongelmat siirtyvät aina vain uusille tutkijapolville, vain vastaukset ongelmiin muuttuvat, nekin vain hitaasti ja asteittain.

 

Jälkimmäisen kategorian uutisista on valittu uudelleenjulkaistaviksi neljäkymmentä, jotka ovat säilyttäneet uutuusarvonsa ja toivottavasti myös kiinnostavuutensa. Uudelleenjulkaistut uutiset ovat ilmestyneet kotisivuilla vuosina 2017–2022. Valitut uutiset 2017–2022 -julkaisun sähköinen laitos on luettavissa tästä. Kirjamuotoisena julkaisu ilmestyy elokuussa 2022.

 

ALKUSANAT

Mikään ei ole niin vanha kuin eilisen päivän uutinen. Tämä vanha toimittajaviisaus pätee jos mahdollista vielä suuremmassa määrin blogipuheenvuoroihin ja sosiaalisen median uutisiin. Ne eivät kestä aikaa, eikä kukaan palaa tällaisiin kirjoituksiin, vaikka joku uutinen niin tekisikin. Valtaosa uutisista ansaitseekin tulla unohdetuksi ja mielellään hyvin nopeasti. Monet uutiset ovat persoonallisia tilityksiä tai ensikäden tunnepohjaisia reaktioita johonkin kuohuttavaan tapaukseen. Osa uutisista on sitä paitsi teknisluonteista tiedottamista ajankohtaisista tapahtumista ja on menettänyt sen jälkeen kiinnostavuutensa.

Kaikille some-kirjoituksille ei kuitenkaan näin käy. Monesti niissä käsitellään, kun puhutaan akateemisesta kirjoittelusta, periaatteellisia kysymyksiä ja joskus ikuisuusteemojakin. Pienessä maassa ansiokaskaan kirjoitus ei välttämättä, kuvitellun vähäisen lukijakunnan takia, kelpaa valtamedian uutisiksi. Näin kirjoittajalle ei jää muita vaihtoehtoja kuin hiljaisuus tai some-kirjoittelu. Joskus tulevaisuuden sosiologikin kenties lukee säilyneitä blogi- ja somekirjoituksia pelkästään nähdäkseen, mitä aikanaan pidettiin tärkeänä. Joitakin kirjoituksia hän ehkä pitää onnistuneina ennustuksina, joillekin hän taas hymähtelee.

Yksi tapa säilyttää aikalaiskirjoittelua on koota muutaman vuoden välein aikaa kestäviksi arvioidut somekirjoitukset omaksi uutisekseen. Tosin valinnan kriteerit voivat nekin vuosikymmenen tai parin jälkeen olla ilonaihe lukijalle. Nykymittapuun mukaan tärkeä aihe voi olla muutaman vuoden kuriositeetti, ajankohtaiseksi pikku-uutiseksi luokiteltu kirjoitus taas periaatteellisesti merkittävä terävänä analyysinä tai kiinnostavana ajanhengen ilmentymänä.

Tähän sähköiseen julkaisuun on koottu Conflict Management Institute -tutkimusyksikön kotisivuilla julkaistuja uutisia vuosilta 2017–2022. Mukaan on päässyt noin kolmannes aikanaan julkaistuista teksteistä. Jos kirjoittaja on alkuperäisessä uutisessa mainittu, hänen nimensä on säilytetty. Mukaan on liitetty myös uutisten kuvitusta, joka pääsääntöisesti liittyy tavalla tai toisella – joskus jälkikäteen oudolla logiikalla – itse aiheeseen. Osa kuvista kylläkin on vuodenaikaan liittyviä luontokuvia eri maista. Lukijapalautteessa on kyselty muutamien kuvien alkuperää. Tästä syystä valokuviin ja muihinkin kuviin on lisätty selittävät kuvatekstit, jos kuvan alkuperä on pystytty selvittämään. Kuvatekstit on koottu erilliseksi liitteeksi: ne eivät siis ole itse kuvien yhteydessä. Näin ne eivät häiritse itse uutisista kiinnostunutta lukijaa. Vanhemmissa uutisissa kuvatekstit jäävät välillä hatariksi, koska vanhaa uutisaineistoa ei ole tallella. Tästä syystä myöskään kuvan ottaja ei ole tiedossa.

Sisällöllisesti uutisiin ei ole kajottu, vaikka siihen on kieltämättä ollut kiusaus. Joidenkin kirjoitusten tyylilaji on ollut provosoiva keskustelun herättämiseksi, jotkut päätelmät kirjoituksissa ovat olleet kohtuuttoman suoraviivaisia, toisinaan joku toimija on saanut niskaansa epäreilua arvostelua. Ilmeiset kielivirheet on kuitenkin tässä uudelleenjulkaisemisessa korjattu, jotta ne eivät jäisi lukijaa kiusaamaan. Lukuisat tai pikemminkin lukemattomat kielivirheet kun tuntuvat olevan kaiken somekirjoittelun varmin tunnusmerkki.

Mukaan otetut uutiset on luokiteltu seuraaviin kategorioihin: tutkimus ja tiedepolitiikka, oikeustieteen opetus, oikeudenkäynti ja oikeuksiin pääsy, oikeuspolitiikka, kirjaesittelyt ja kirja-arviot sekä muut. Osa kirjoituksista sijoittuisi useampaan kategoriaan, mutta ne on sijoitettu pääasiallisen sisältönsä perusteella vain yhteen. Kategorioiden sisällä ei ole seurattu aikajärjestystä vaan asiallisesti toisiinsa liittyvät kirjoitukset ovat peräkkäin. Joistakin kirjoituksista mukaan on otettu niissä mainitut, alun perin vain linkitetyt liitteet. Näin on tehty, jos liiteasiakirjat ovat jälkikäteen vaikeasti löydettävissä tai niitä ei ole koskaan julkaistukaan. Sen sijaan lukijakommentit on jätetty pois. Joissakin kirjoituksissa käsitellään tai viitataan yksikön julkaisemiin kirjoihin. Jotta ne olisi helpompi paikallistaa, loppuun on lisätty niitä koskevat tiedot. Näin nykylukija tietää, mistä oli puhe.

Porthaniassa kesäkuussa 2022

Risto Koulu

Prosessioikeutta maailmankartalle

, ,

Kollektiivinen lainkäyttö – oikeutta hakevan näkökulmasta kollektiivinen oikeussuoja – on ollut viime vuodet kansainvälisen tutkimuksen keskiössä. Se ei yllätä, sillä aihepiiri sopii erinomaisesti muodissa olevan access to justice -tutkimuksen sivuteemaksi. Suomi ja suomalainen oikeustiede on ollut tässäkin tapansa mukaan poikkeus. Prosessioikeuden tutkimusta, oli kysymys väitöskirjoista tai post doc- tutkimuksesta, ovat Suomessa hallinneet muut aiheet. Kärjistäen saatetaan jopa sanoa, että vähänkin ”edistykselliset” tai ”kansainväliset” teemat ovat jääneet pahasti todistusoikeuden tutkimuksen varjoon: välillä on tuntunut, että prosessioikeus on itse asiassa pelkkää todistusoikeutta.

 

Kiinnostus on toki ymmärrettävää, eikä yksittäisten tutkijoiden aiheenvalintaa saa moittia. OK 17 luvun uudistus on luonnollisesti melkoinen boosteri aiheenvalinnalle, kun kysymys on prosessioikeudesta. Totta on sekin, että todistusoikeus tarjoaa tutkijalle enemmän älyllistä haastetta kuin monet muut prosessioikeudellisiksi katsotut osa-alueet. Se on myös aiheena turvallinen väitöskirjaa kirjoittavalle. Ankarinkaan vastaväittäjä ei kehtaa kysellä tutkimusmenetelmien perään. Tosin kysymykseen, mikä muuten oli todistusoikeudellisten kysymysten tutkimuksen menetelmä, moni todistusoikeuden tutkijakaan ei luultavasti osaisi suoralta kädeltä vastata. Vielä harvemmin vastaväittäjä alkaa moittia todistusoikeudellisen väitöskirjan kirjoittajaa empiirisen lähestymistavan puuttumisesta tai kaipailee tutkimuksen antamia oikeuspoliittisia linjauksia. Joku ehkä sanoisi, että todistusoikeus tuntuu olevan niitä harvoja prosessioikeuden osa-alueita, joissa yhtäältä kaikkinainen empiria loistaa poissaolollaan, toisaalta tulevaisuutta ei ole olemassa. On toki myönnettävä, että todistusoikeus tarjoaa mahdollisuuden monialaiseen tutkimukseen. Käyttäytymis- ja ihmistieteitä on toisinaan hyödynnetty todistusoikeuden tutkimuksessa, parhaimmillaan melkoisella menestyksellä.

 

Jaakko Markuksen väitöskirja ”Oikeuksiin pääsy massavahinkotapauksissa” (2022) palauttaa suomalaisen prosessioikeuden tutkimuksen maailmankartalle. Kirja on erinomainen esimerkki niin sanotusta oikeustieteen sisäisestä monialaisuudesta. Siinä on vankka annos perinteistä tuomioistuinkeskeistä lainoppia, mausteena napakka katsaus asianajajaoikeuteen, räväkkää toimivuusanalyysiä ellei jopa kritiikkiä sekä agendalistaus, joka tyydyttää intomielistäkin uudistajaa. Asia erikseen on, että agendan radikaalisuus saa perinteisen prosessioikeustutkijan lyömään kirjan saman tien kiinni. Mitä tulee lainoppiin, kirjassa saadaan vakuuttavasti ratkaistuiksi aikaisempaa kollektiivisen lainkäytön tutkimusta askarruttaneet praktiset pulmat, esimerkkinä aineiston laajenemisen ongelma yhteiskäsittelyssä. Markus täydentää myös ansiokkaasti prosessioikeuden käsitteistöä. Hän löytää myös erinomaisen uuden käsitteen ”hallintamenetelmät” kuvaamaan tuomioistuimen keinovalikoimaa erillisten asioiden käsittelyn koordinoinnissa. Käsite näyttää käyttökelpoiselta myös asianhallinnassa ja asioiden hallinnassa, jotka ovat, toisin kuin yhteiskäsittelyt, tuomioistuinten arkipäivää. Lukija myös osaa arvostaa asianajamisen analyysiä. Asianajajanäkökulman kytkemistä tuomarikeskeiseen lainoppiin voidaan pitää suorastaan tutkimuksellisena innovaationa. Perinteisesti tuomari ja asianajaja eivät ole jakaneet prosessioikeudessa samaa maailmaa.

 

Myös oikeudellisen konfliktinhallinnan puolestapuhuja ilahtuu kirjasta. Merkitseehän se, oltiin argumentaatiosta ja tutkimustuloksista mitä mieltä tahansa, sitä avautumista ja monipuolistumista, jota prosessioikeuden tutkimukselta on vuodesta 2004 alkaen äänekkäästi kaivattu. Enintään konfliktiteoreetikko toivoo, että Jaakko Markuksen kirja on merkki tutkimuspoliittisesta uudelleensuuntautumisesta eikä vain yksittäinen tähdenlento. Huoli ei ole niin tuulesta temmattu, miltä se kuulostaa. Uudistajan osa on ollut oikeustieteessä yleensä ja ehkä etenkin prosessioikeuden tutkimuksessa raskas. Siitä käy esimerkiksi Lauri Hormian uraauurtavan väitöskirjan ja sen jatko-osan vastaanotto 1970-luvulla. Kirjan saama arvostelu ei jälkikäteen arvioituna todella ollut tiedeyhteisölle kunniaksi. Selitykseksi ei riitä tavanomainen latteus, että kirjapari oli aikaansa edellä eikä sen uutuusarvoa tuolloin vielä ymmärretty. Hormian tutkijankunniaa (jos tällaista ilmausta on lupa käyttää) ei nimittäin myöhemminkään palautettu.

 

Lauri Hormian tutkimusten kohtalon muistava alkaa epäillä, onko väitteissä tieteen itsekorjautuvuudesta loppujen lopuksi perää. Ensivaikutelma kun jäi tässä tapauksessa pysyväksi. Voi olla, että oikeustiede on loppujen lopuksi niitä tieteenaloja, joissa tämä säännönmukaisuus ei toimi. On ehkä niinkin, että maailmaa ei prosessioikeudessa yhdellä kirjalla muuteta tai edes paranneta. Muutos vaatii sitä, että tutkija jaksaa ajaa teemojaan vuosikymmeniä monografioissaan, oppikirjoissaan, yleisesityksissään ja artikkeleissaan. Jossain vaiheessa uudistaja saa eräänlaisen työvoiton. Hän yllätyksekseen huomaa, että hänen ”radikaalit” ajatuksensa ovatkin hiljaa muuttuneet oikeudenalan tutkimuksen valtavirraksi – ja hänestä itsestään on tullut sellainen ”etabloituneen” oikeustieteen edustaja, joita vastaan hän aikanaan kapinansa aloitti.

Risto Koulu

Lukijapalaute Julkiset asiamiehet oikeuksiin pääsyn tukena -kirjasta

, ,

Yleisesti kuvitellaan, että tutkijat ja erityisesti heidän tutkimuksensa ovat herkeämättömän huomion kohteena. Monet yliopistot – esimerkkinä Helsingin yliopisto – ovat jopa ryhtyneet erityisiin toimiin, joilla suojataan tutkijoita vihamieliseltä julkisuudelta ja erityisesti tarkoitukselliselta maalittamiselta sosiaalisessa mediassa. Oikeustieteen tutkimuksessa mikään ei voisi olla kauempana todellisuudesta: valtaosa oikeustieteen tutkijoista ei saa minkäänlaista palautetta julkaisemistaan tutkimuksista ja vielä epätodennäköisempää on, että hän saisi niille näkyvyyttä valtamediassa. Tutkija enimmäkseen kokee kirjoittavansa ”tyhjyyteen”. Maksimipalaute, mitä keskiverto oikeustieteilijä voi kirjoistaan ja artikkeleistaan realistisesti odottaa, on pari tunnustuksen sanaa lähikollegoiltaan. Lukumääräisesti yleisin kollegapalaute on kylläkin moitiskelua, että palautteen antajan omat tutkimukset eivät ole saaneet asianmukaista arvostusta tai ainakaan niihin ei ole ”riittävästi” viitattu. Toki kirja-arvosteluja edelleen ilmestyy juridisissa aikakauslehdissä, vaikka arvostelukulttuuri on hiipumaan päin. Arvostelluksi ”pääseminen” kuitenkin edellyttää hyvää onnea, poikkeuksellisen provosoivaa tutkimusta tai arvostelijaa, jolla on erityisintressejä joko kirjan ylistämiseen tai lyttäämiseen. Aivan tyhjä kaikupohjasta nykytutkimus ei enää ole. Maailma nimittäin on viime vuosikymmeninä muuttunut tässä suhteessa. Sähköpostin käyttöönotto (mitä edeltävää aikaa nuori tutkijapolvi ei muista) nimittäin helpotti merkittävästi julkaistun tutkimuksen kommentointia ja palautteen antamista tutkijoiden välillä. Samoin sosiaalisen median monet kanavat, etenkin blogikirjoittelu ja niiden kommentointimahdollisuus, tarjoavat ”helpon” ja hieman laajemman kanavan lukijapalautteelle. Palautteen määrä onkin tämän ansiosta moninkertaistunut.

 

Access to justice -tutkimusohjelman viimeinen kirja ”Julkiset asiamiehet oikeuksiin pääsyn tukena” ilmestyi sähköisenä laitoksena tammikuussa ja kirjana maaliskuussa. Näin sen ensipalaute on saatu. Kirjasta kertynyt palaute lienee hyvin tyypillistä: se on annettu suoraan kirjoittajalle sähköisten kanavien kautta. Määrällisesti kantaa ottavia viestejä on parikymmentä. Eniten tunnustusta on saanut ammattitaitoinen taitto- ja painotyö, josta kirjoittaja ei tietenkään voi kiitosta ottaa. Kunnia kuuluu taitossa Kalle Järvenpää Designille ja painatuksessa Bookwell Oy:lle. Kommenttien mukaan ”- – – onpas kirja painettu hienolle paperille – – -” ja ”- – – tekstiä on tosi miellyttävä lukea – – – ”. Paperin saatavuudessa oli myös onni matkassa: paperialan lakko nimittäin vaikeutti tavallisten paperilaatujen saatavuutta, mutta kirjan paperilaatua oli vaivatta hankittavissa.

 

Aihepiiriä pidettiin ”kerta kaikkiaan” mielenkiintoisena, sen tutkimista jopa kohteliaasti ”yleisesti yhteiskuntaa hyödyttävänä”. Samalla ihmeteltiin, kuinka ”näin tärkeästä teemasta ei ole aikaisemmin tehty vastaavaa tieteellistä esitystä”. Sama palautteen antaja tunnisti, että kirjassa oli ”tuttuja, kahvihuoneessa kuultuja asioita”. Tämä kirjan jakamissa kiitoksissa avoimesti myönnettiinkin. Tiedeyhteisön tai vaatimattomammin työyhteisön tarjoama keskusteluforum on tunnetusti avuksi, sen menetys puolestaan korvaamaton. Palautteessa myös todettiin osuvasti, että kirja ”oli tärkeä yritys jäsentää aihepiiriä, jota on vaikea jäsentää”. Tämä myös totisesti kävi kirjaa kirjoitettaessa ilmi! Kiinnostavaksi nähtiin myös yritys sijoittaa viranomaisten tuomioistuimelle antamat lausunnot prosessioikeuden perusteoriaan. Lausunnon antaminen joko pyynnöstä tai pyytämättä on tavallisin julkisen vallan intervention muoto yksittäisessä oikeudenkäynnissä, vaikka sitä ei sellaiseksi hevin huomata. Lausunnot ovat käsitteellisesti kirjallisia todisteita, joskin niissä monesti ajetaan samalla viranomaisen ”asiaa” tai ainakin yleistä agendaa. Viranomainen puolustaa lausunnossa omia näkemyksiään ja tulkintojaan, etenkin kun käsiteltävä asia on vireillä jossain muodossa viranomaisessa itsessään. Kirjallisuudessa on väitetty, että tuomioistuimet antavat viranomaisen näkemyksille ja jopa faktaväitteille suhteettoman paljon arvoa, kun ne esitetään lausunnon muodossa. Prosessilaissa ei ole säännöksiä tällaisista viranomaislausunnoista. Vuoden 2019 laki oikeudenkäynnistä hallintoasioissa sen sijaan sisältää kohtalaisen tarkat säännökset lausuntojen rakenteesta ja sisällöstä. Ilmeinen lähtökohta on, että vastaavat säännöt ovat tavanomaisoikeudellisesti voimassa myös yleisessä lainkäytössä eli riita- ja rikosasioissa.

 

Kahdessa palautteessa puututtiin aiheellisesti julkisen asiamiehen käsitteeseen. Kirjassa käsitettä käytetään sen access to justice -merkityksessä. Tällöin se on käännös kansainvälisessä kirjallisuudessa käytetystä termistä ”ombudsman”. Se taas on etymologisesti peräisin muinaisnorjasta, jossa se tarkoitti yksinkertaisesti ”asiamiestä”. Taksonomiassa julkiset asiamiehet on tapana jakaa kolmeen kategoriaan: parlamentaarisiin asiamiehiin (esimerkkinä eduskunnan oikeusasiamies), yksityisen sektorin asiamiehiin (esimerkkeinä kuluttaja-asiamies ja tasa-arvovaltuutettu) sekä virastojen ja joskus suurten yritysten omiin ”yksityisiin” asiamiehiin (esimerkkeinä keskusvirastoista sittemmin kadonneet toimimiehet). Pääseminen varsinaiseksi julkiseksi asiamieheksi edellyttää tehtävän pysyvyyttä, asiamiehen tarjoutumista yleisön forumiksi ja lakiperusteista asemaa (tosin tästä on poikkeuksia). Palautteessa kirjan omaksumaa taksonomiaa pidettiin liian ahtaana. Julkisiksi asiamiehiksi olisi tullut lukea myös tässä tilapäisiksi kutsutut asiamiehet, jos heidän asemansa tukeutuu lainsäädäntöön. Tällaisille asiamiehille on kuitenkin ominaista, että suuri yleisö ei voi kääntyä heidän puoleensa. Julkinen valta määrää heidät yhteen asiaan tai tehtävään.

 

Tilapäisissä julkisissa asiamiehissä on kaksi pääryhmää: pakkokeinolain mukaiset julkiset asiamiehet (tosin laki kutsuu heitä välillä valtuutetuiksi) ja rahoitus- ja vakuutusalan valvovat asiamiehet. Pakkokeinolaissa julkisia asiamiehiä käytetään muun muassa erityisessä etsinnässä, anonyymissä todistelussa sekä kuuntelussa. Rahoitus- ja vakuutuslainsäädäntö taas turvautuu asiamiehiin, kun yksittäistä pankkia, rahoitusyhtiötä tai vakuutusyhtiötä halutaan sen liiketoiminnassa erityisesti valvoa. Näiden tilapäisten asiamiesten toimenkuva on enimmäkseen selvä joskin varsin rajoitettu, mutta heidän lukemisensa varsinaisiksi julkisiksi asiamiehiksi kaatuu edellä mainittuihin kahteen kriteeriin. Vielä epämääräisempi asiamiesten ryhmä löytyy sosiaali- ja eläkelainsäädännöstä. Siellä tunnetaan muun muassa eläke-, potilas- ja sosiaaliasiamiehiä. Heidän tehtävänsä ovat pysyviä ja lakiin perustuvia. Nämä asiamiehet ovat lisäksi yleisön (eli ennalta määrittelemättömän joukon) käytettävissä. Asiamiesten toimenkuva on kuitenkin säädöstasolla epämääräinen ja käytännössä nähtävästi vielä epämääräisempi. Lähteiden valossa heidän päätyönsä on asiakkaiden neuvominen, joten heitä ei ole luokiteltu julkisiksi asiamiehiksi. Kirjassa mainitaan muutama esimerkki näistä asiamieskategorioista, mutta minkäänlaiseen kattavuuteen ei pyritä.

 

Julkisen asiamiehen käsitteen määrittely sinänsä on kiistämättä aikamoista akateemista hiustenhalkomista. Parasta lienee katsoa, että jokainen saa määritellä käsitteen haluamallaan tavalla, suppeaksi tai kaikenkattavaksi. Toinen asia on tekeillä olevan tai suunnitellun asiamiestutkimuksen kohdistaminen. On myönnettävä, että myös nämä ”epäaidot” julkiset asiamiehet kaipaavat tutkimusta. Vaikeudet aihepiirin muutoinkin vaikeassa jäsentämisessä kuitenkin moninkertaistuisivat, jos kolmea yhteismitatonta asiamiesryhmää yritettäisiin tutkia samalla kertaa ja samassa viitekehyksessä. Erityisen vaikeaa se olisi access to justice -näkökulmassa: tilapäiset asiamiehet osaksi ovat jotenkin vielä liitettävissä oikeuksiin pääsyyn ja sen tukemiseen. ”Neuvovien” asiamiesten kohdalla se tuntuu jo mahdottomalta tai vähintäänkin väkinäiseltä. Joku voi tietenkin kysyä, tuottaako access to justice -näkökulma parhaat tulokset julkisia asiamiehiä tutkittaessa – mikä on periaatteessa eri asia. Ilmiselvää on, että se ei ole ainoa tai edes kattavin näkökulma ja että näkökulma paljastaa vain yhden lohkon asiamiehen monisärmäisestä toimenkuvasta. Näyttää kuitenkin siltä, että tässä tehtävässä se on paras vaihtoehto.

 

Kaiken kaikkiaan käsitepuun rakentaminen kansainvälisen aineiston perusteella osoittautui poikkeuksellisen työlääksi. Lähteiden käsitteenrakentelu oli yhteismitatonta. Monet kirjoittajat toki kunniallisesti määrittelivät aluksi käsitteensä mutta tutkimuksen edetessä hukkasivat sen. Tällä tarkoitetaan, että tutkijat puhuivat esityksissään sekaisin eri asiamieskategorioista, eikä aina edes asiayhteys paljastunut, mistä kulloinkin puhuttiin. Konsensus käsitteistä – mikä tuntuu olevan vielä kaukana – ei sekään toisi lopullista helpotusta kielenkäytön tuskaan. Useimmat käsitteet ja niille annetut nimet (eli termit) eivät kerta kaikkiaan suostu kääntymään suomeksi. Kuvaavaa on, että edes tutkimuslinjan englanninkieliselle yleisnimelle ”regulatory redress” ei löytynyt kunnollista suomenkielistä vastinetta.

 

Ihme kyllä palautteessa ei lainkaan tullut esiin toinen tutkimuksen ongelma eli aineisto. Kirjaa varten ei koottu empiiristä tietoa. Tällaisessa lähestymistavassa tavalliseen kyselyoperaatioon ei lähdetty, eikä nykyisiä julkisia asiamiehiäkään yritetty haastatella. Joiltakin asiamiehiltä tosin saatiin arvokasta sisäistä aineistoa kuten tulosneuvottelujen asiakirjoja. Totta on, että haastattelut ja valikoidut tapausanalyysit syventäisivät ja lisäisivät aihepiirin ymmärrystä, tukisivat tai horjuttaisivat argumentteja ja toisivat uusia kysymyksenasetteluja. Akateemisessa tutkimuksessa voimavarat ovat kuitenkin lähes aina niin niukat ja tutkijan aika niin kortilla, että empiirisen aineiston kokoamiseen ei kerta kaikkiaan ole tilaa. Se veisi niin paljon aikaa, että sille perustettava tutkimus olisi jo ilmestyessään vanhentunut. Niinpä tässä tutkimuksessa käytettiin vain julkista aineistoa. Sitä pystyttiin hieman täydentämään mediauutisilla ja sosiaalisesta mediasta saadulla aineistolla. Näin julkisten asiamiesten tosiasiallisesti toiminnasta ja etenkin heihin kohdistuvista odotuksista saatiin pääpiirteittäinen kuva, vaikka aineisto ei tietenkään ole edustavaa eivätkä siitä tehdyt päätelmät kestäviä.

 

Tässä tapauksessa tutkimuksen tekijä voi puolustuksekseen vedota myös siihen, että tutkimuksen kohde on ”otettava haltuun”, ennen kuin siitä ryhdytään keräämään empiiristä aineistoa, vielä vähemmän sitä tuottamaan. Tavallisesti tutkijat välttävät leimaamasta mitään aihepiiriä ”esiparadigmaattiseksi”: ilmaisu loukkaa aihepiiriä aikaisemmin tutkineita (joita tosin Suomessa ei ole). Julkisten asiamiesten järjestelmässä syntyy kuitenkin melkoinen kiusaus tällaiseen leimaamiseen. Ilmiöitä ja suhteita kuvaavia käsitteitä kun ei ole, kysymyksenasettelut ovat vakiintumattomia, tieteellinen viitekehys periaatteineen odottaa vielä kehittäjäänsä ja niin edelleen. Ilmiö on ominainen pienille oikeuskulttuureille: kaikkien tärkeiden ja/tai kiinnostavien aihepiirien tutkintaan ei riitä tutkijoita.

 

Risto Koulu

Tutkija pysyköön lestissään

, ,

Oikeustieteen väitöskirjat eivät ole aikoihin herättäneet tiedepoliittisia tai muita intohimoja. Osaksi tämä johtuu väitöskirjojen määrän kasvusta: väittelyt ja väitöskirjat eivät enää ole vuoden tapauksia vaan rutiineja. Myös väitöskirjat ovat muuttuneet. Niiden aiheet ovat kapeita, jyrkkiä kannanottoja vältellään, ja tutkimustulokset ovat usein vaatimattomia, joskus jopa mitäänsanomattomia tai itsestäänselvyyksiä. Aina näin ei ole, kuten Santtu Raitasuon väitöskirja ”Oikeustiedettä vai asianajoa? Kriittisiä näkökulmia vero-oikeuden tutkimukseen” (2022) osoitti. Väitöskirjan arvostelu sai Helsingin yliopistossa aikaan tiede- ja tutkimuspoliittisen kiistelyn, jossa ei sanoja ja tunteita säästelty. Väitöskirja hyväksyttiin huvittavankin jaakobinpainin jälkeen korkealla arvosanalla ”kiittäen hyväksytty”.

 

Väitöskirjassa tartuttiin tulenarkaan aiheeseen eli niin sanottuihin oikeustieteellisiin asiantuntijalausuntoihin. Niitä kirjoittavat lainopilliseen ja oikeuspoliittisen käyttöön monien oikeudenalojen tutkijat, joskin nyt tarkasteltavana olivat vain vero-oikeuden tutkijoiden tekemiset. Lainopillisesta verotutkimuksesta – jonka välittäjiä lausunnot ovat – on väittelijän mukaan tullut ”oikeudellisessa tulkintaprosessissa käytettävä resurssi, joka auttaa saamaan uudenlaisia, verojen minimoinnin keinoja hyväksyttyä tuomioistuimissa.” Lausuntoja hyödyntävät ”taloudellisesti vahvat yhteiskunnalliset tahot”, mikä vähentää ”verolain tulkinnan demokraattista legitiimiyttä”. Lausuntojen laajamittainen käyttö ja – tätä ei suoraan sanota, mutta se on luettavissa rivien välistä – niiden painottuminen puolestaan johtuu ”vero-oikeudellisen tutkimuksen sidoksista verokonsultointitoimialaan”.

 

Tässä ei oteta kantaa siihen, pystyykö kirjoittaja todistamaan väitteensä. Kysymyksenasettelun mielekkyyttä kukaan ei sinänsä kiistä. Enintään kriitikko sanoisi, että vero-oikeutta olisi kannattanut verrata muiden oikeustieteen aloihin. Tunnettuahan on, että esimerkiksi varallisuus-, sopimus- ja rikosoikeuden asiantuntijalausunnot ovat oikeudenkäynneissä varsin tavallisia näkyjä. Näin pystyttäisiin sanomaan, eroavatko vero-oikeuden lausunnot määrältään, sisällöltään tai vaikutukseltaan (todelliselta tai oletetulta) muiden oikeudenalojen tutkijoiden antamista lausunnoista. Oli niin tai näin, tutkimus nostaa esiin kaksi periaatteellista ja todella suuren luokan kysymystä. Ensiksikin: onko hyväksyttävää, että oikeustieteen tutkijalla on monta roolia, että hän ei toisin sanoen pysy lestissään eli akateemisessa tutkijan ja opettajan työssään? Kysymys kytkeytyy osaksi tutkijan etiikkaan, osaksi työsuhteesta seuraavaan työnteko- ja lojaliteettivelvollisuuteen. Toinen kysymys taas kuuluu, millainen valta akateemisella tutkijalla loppujen lopuksi on, esimerkiksi onko hänellä bordieulaisittain niin paljon tulkintavaltaa, että se vaarantaa oikeusvaltion tai demokratiaperiaatteen pohjaa. Tässä kannattaa huomata, että kysymys ei ole pelkästään tutkijan vallasta ”tuottaa” yksittäisessä oikeudenkäynnissä sovellettavia ja päämiestä suosivia tulkintoja. Oikeustieteen tutkimus antaa myös sekä oikeuspoliittisia linjauksia että oikeudellisia käsitteitä, konstruktioita, rakenteita ja instituutioita. Itsestään selvänä on pidetty, että konstruktiot ja rakenteet taas määräävät, miten hahmotamme oikeudellista maailmaa. Emme esimerkiksi voi pohtia sellaista ilmiötä, jolle meillä ei ole sanoja.

 

Oikeustieteen tutkijoiden moniroolisuus (paremman termin puutteessa) ei ole uusi ilmiö. Pienessä oikeuskulttuurissa asiantuntijoita on ja on aina ollut vähän. Tästä seuraa, että yhdet ja samat henkilöt – tyypillisesti yliopistojen professorit – joutuvat halukkaasti tai puolipakolla vedetyiksi kaikkiin hankkeisiin, jotka sivuavat heidän osaamisaluettaan. He antavat asiantuntijalausuntoja tuomioistuimille, osallistuvat lainsäädännön valmisteluun, tekevät tutkimuksissaan ehdotuksia säädettäväksi laiksi ja ottavat osaa oikeuspoliittiseen ja joskus yleispoliittiseenkin keskusteluun. Tällainen monialaisuus on ollut tavallista suomalaisessa oikeustieteessä niin kauan kuin suomalaista oikeustiedettä sen nykymerkityksessä on ylipäätään tehty. Jokseenkin kaikki rikos- ja prosessioikeuden ”suuret” nimet ovat olleet tällaisia monipuolisuusmiehiä, pahimman luokan ’influenssereita’. Pikemminkin moniroolisuus on ollut hiipumaan päin. Hiipuminen on johtunut osaksi muuttuneista asenteista: moniroolisuudessa nähdään, toisin kuin ennen, esteellisyyttä ja intressiristiriitoja. Osaksi syy hiipumiseen on hyvin maanläheinen: akateemiset tutkijat ovat kiinni perustehtävissään eikä heidän aikansa riitä tällaiseen ”harrasteluun”. Itse asiassa yliopiston strategia ja tutkijoiden henkilökohtaiset intressit ovat napit vastakkain. Kun strategia edellyttää tutkijoilta ja tutkimukselta ”yhteiskunnallista vaikuttamista”, valtaosa tutkijoista haluaisi keskittyä omaan opetukseensa ja tutkimukseensa.

 

Oma kysymyksensä on, mitkä rooliyhdistelmät ovat sallittuja, jos akateemisella tutkijalla on siihen halua ja energiaa perustyönsä (opetus ja tutkimus) ohella. Sitähän hän ei saa minkään varjolla laiminlyödä, eikä sellaista käyttäytymistä tulisi hyväksyä. Useimmat asiaa miettivät hyväksyvät sen, että akateeminen tutkija vaikuttaa oikeuspolitiikassa ja ottaa osaa yhteiskunnalliseen keskusteluun. Tutkijastatus ei ymmärrettävästi voi riistää henkilöltä hänen poliittisia oikeuksiaan. Moni ei näe vikaa siinäkään, että tutkijalla on kaupalliseen konsultointiin kytkeytyviä tehtäviä, esimerkkinä asiantuntijalausunnot ja ”verokonsultointi”. Tällainen konsultointi tutustuttaa tutkijan tutkimuskohteisiinsa, välittää tietoa käytännön menettelytavoista ja nostaa yllättävän usein esiin innovatiivisia uusia tutkimuskysymyksiä. Praktinen tieto taas rikastuttaa akateemista tutkimusta ja opetusta, jota samaan hengenvetoon väitetään liian teoreettiseksi ja juristin käytännön työlle vieraaksi. Sen sijaan osallistuminen lainvalmisteluun ei ole suositeltavaa, jos se on pitkäaikaista ja syvällistä. Tutkija menettää siinä kyvyn arvioida objektiivisesti ”omia lakejaan”; hänestä tulee lain puolustaja. Tutkimusta hedelmöittävältä ei myöskään näytä aikanaan tavallinen yhdistelmä tutkija/tuomari. Tällainen tutkija omaksuu vahvan järjestelmä-, eli tuomioistuinnäkökulman, joka köyhdyttää tutkimusta, etenkin kun siihen tavallisesti liittyy oikeuskäytännön yliarvostus ja keskittyminen praktisesti haitallisiin lain ”epäkohtiin”. Sen sijaan asianajajakokemus vaikuttaa suhteellisen neutraalilta, sillä on hyötynsä ja haittansa.

 

Lopuksi on syytä kysyä, millainen tulkintavalta nimekkäillä oikeustieteen auktoriteeteilla lopulta on. Tosin voidaan sanoa, että kysymys on tavallaan absurdi. Jokaisella juristilla ja maallikollakin on oikeus tulkita mitä tahansa pykälää ja tuoda mielipiteensä esiin jokaisella forumilla, mikä vain on käytettävissä. Sosiaalinen media on täynnä tällaisia ”tulkintoja”. Ongelma on auktoriteetin vallassa vakuuttaa muut kuulijat hänen esittämänsä tulkinnan oikeudesta. Periaatteessa mitään ongelmaa ei ole: myös auktoriteetin tyrkyttämän tulkinnan pitäisi vakuuttaa perustelujen voimalla, ei esittäjän persoonalla tai akateemisella statuksella. Tulkintavalta on vaaraksi vain, kun argumentteja ei lainkaan esitetä, ne ovat kestämättömiä tai vasta-argumentit sivuutetaan perusteluitta. On vaikea uskoa, että perustelematon ”tulkintamielipide” nykyaikana menestyisi oikeudenkäynnissä tai lainvalmistelussa, oli sen esittäjä miten nimekäs akateeminen auktoriteetti tahansa. Tässä suhteessa maailma on toinen kuin 1920- tai vielä 1930-luvullakin. Voidaan siis katsoa, että akateeminen tulkintavalta ei järisytä yhteiskunnan perustuksia.  Akateemisilla tutkijoilla ei ole enää vanhaa tietämisen ja tieteen monopolia.

 

Totta on, että akateemisilla tutkijoilla on melkoisesti tulkintavaltaa laajassa merkityksessä. Tämä valta kuitenkin liittyy käsitteisiin, konstruktioihin, lähestymistapoihin ja argumentaatiomalleihin – ja on näin tavallaan piilevää. Edes toinen tutkija ei aina huomaa, miten häneen tätä tietä vaikutetaan. Kokenut tutkija lukee aika ajoin uutta tutkimusta, joka määrittää itsensä kriittiseksi tai jopa critical legal studies -tyyppiseksi vaihtoehtoiseksi lainopiksi. Kriittinen tutkimus kuitenkin käyttää, sitä itse edes huomaamatta, sellaisenaan vanhoja käsitteitä, kysymyksenasetteluja ja niin edelleen. Tutkimuksen ohjenuoraksi nostettu ”kriittisyys” typistyy näin lopulta erimielisyydeksi kolmannen luokan yksittäiskysymyksissä. ”Vuoret vapisevat, syntyy naurettava hiiri” -henkinen tutkimus on oikeustieteessäkin tavallista, välillä jopa tie akateemiseen menestykseen! Lukijan saama vaikutelma kun on innovatiivinen ja edistyksellinen, kun tosiasiallisesti kaikki jää ennalleen eikä aiheuta muutosvastarintaa. Vanha akateeminen viisaus kuuluukin, että mitä radikaalimpaa tutkimusta teet, sitä enemmän sinun on syytä korostaa, että uusi tutkimus on vain vanhan tutkimuksen luonnollista jatkoa eli ekstrapolointia ja ansio uusista tuloksista kuuluu oikeastaan vanhoille mestareille.

 

Jos moniroolisuus ei ole sellainen ongelma, miltä se aluksi tuntui, oikeustieteellisiä asiantuntijalausuntoja toki voidaan pitää rasitteena asianosaisten yhdenvertaisuudelle. Kuten väitöskirjassa todettiin ja yleisesti tiedetään, asiantuntijalausunnot ovat, kaiken asiantuntijatyön tapaan, kalliita. Tästä seuraa, että niitä pystyvät hankkimaan vain taloudellisesti vahvat asianosaiset. Julkinen oikeusapu ei kustanna asiantuntijalausuntoja, ja perusmuotoinen oikeusturvavakuutus kuluu jo yhteen lausuntoon. ”Verokonsultoinnissa” yhdenvertaisuusargumentti kylläkin kaatuu heti nenälleen. Verohallintoa ei minkään kriteerin mukaan voi pitää ”taloudellisesti heikkona” riitapuolena. Totta lienee (kuten väitöskirjassa todetaan), että verohallinto harvoin turvautuu akateemisten tutkijoiden asiantuntijalausuntoihin. Tämä tietenkin selittyy sillä, että verohallinnolla on asiantuntemus omasta takaa, toisin sanoen käytössään nimenomaan verotukseen ja tietynlaiseen osa-alueeseen perehtyneitä asiantuntijoita. Verohallinto lisäksi kykenee esittämään oman alayksikkönsä laatimia selvityksiä ulkopuolisina asiantuntijalausuntoina, vaikka ne periaatteessa ovat vain oikeudenkäynnin asianosaisen eli verohallinnon asianajokirjelmiä. Valtiohan on vanhan periaatteen mukaan yksi ainoa giganttimainen oikeussubjekti. Ja vaikka näin ei enää olekaan, verohallinnon yksiköillä on aina ”osa asiassa”, koska verohallinnolla kokonaisuutena ei voi keskenään olla ristiriitaisia intressejä.

 

Mitä tulee muuhun vaikuttamiseen, siinäkään verohallinnon edustajat eivät jää täysin alakynteen. Monet verovirkamiehet ovat ahkeria artikkelien ja kirjojen kirjoittajia. Tässä maassa ei myöskään liene valmisteltu yhtään verolakia, jonka kirjoittamiseen verohallinnon edustajat eivät olisi saaneet osallistua. Jos jossakin on ollut ongelma, se on ollut verohallinnon liiallinen sananvalta. On näin tekopyhää sanoa, että verohallinto nauttii ”asian luonnon” suomasta tulkintavallasta. Sen sijaan veronmaksajien turvautuminen asiantuntija-apuun on epäeettistä ”veron minimointia” ja avun antaminen heille jotenkin paheksuttavaa.

 

Risto Koulu

 

”Kansainvälisyys” juridisessa kirjallisuudessa

,

Äskettäin ilmestyi Prosessioikeus-perusteoksen kuudes painos, ja Insolvenssioikeus-perusteoksenkin osalta uusista painoksista keskustellaan. Uudet painokset aktivoivat nähtävästi uudelleen ikiaikaisen keskustelun siitä, paljonko juridisissa kirjoissa käsitellään kansallista (’kotimaista’) oikeutta, paljonko sivuja taas saa uhrata tavalla tai toisella kansainvälisiksi leimautuviin kysymyksiin. Rajanveto on toki pulma sinänsä: kansallisen prosessilain tulkinnat aktualisoituvat usein kansainvälisissä yhteyksissä, ja kansainvälisyys työntää haarakkeensa monesti myös puhtaasti kotimaisiksi katsottuihin kysymyksiin. Etenkin yleisesitysten, käsikirjojen ja hakuteosten kirjoittaja on puun ja kuoren välissä. Kansainvälinen painotus johtaa moitteisiin tärkeän asian eli kotimaisen oikeuden unohtamisesta, kotimainen painotus puolestaan vastaavasti syytöksiin ”vaikeiden” kansainvälisten asioiden välttelystä.

 

Huoli kotimaisen prosessi- ja insolvenssioikeuden unohtamisesta ei mainituissa teoksissa tunnu kovin uskottavalta. Tavalla tai toisella kansainväliseksi luonnehdittavaa ainesta nimittäin on Prosessioikeus-teoksessa alle kymmenen prosenttia, eikä sen osuus Insolvenssioikeus-kirjassakaan vielä nouse yli viidentoista prosentin, vaikka insolvenssioikeus on, kiitos EU:n myötävaikutuksen, näistä oikeudenaloista selvästi kansainvälisempi. Vähäiset osuudet eivät kylläkään ole estäneet vaatimuksia siitä, että kansainvälinen ”turha” tieto pitäisi kirjasta poistaa tai ainakin siirtää omaksi niteekseen, jossa se ei haittaisi kirjan käyttämistä. Esittäjä, yleensä pitkän linjan tuomari tai asianajaja, perustelee vaatimusta usein sillä, että hän ei ole työssään törmännyt yhteenkään ”kansainväliseen” tapaukseen. Väitettä ei sinänsä sovi epäillä, sillä ihminen on tavallisesti omien kokemustensa paras asiantuntija. Sivullinen voi enintään sanoa, että tällaiset lakimiehet ovat harvinaisia ja tulevaisuudessa entistä harvemmassa. Maailma kansainvälistyy, ja yleinen kansainvälistyminen heijastuu myös juridiikkaan.

 

Totta on, että yhtäältä oppikirjojen, toisaalta käsikirjojen ja hakuteosten välille syntyy hieman eroa. Emme tiedä, kuinka kansainvälinen maailma on, kun nykyinen opiskelijapolvi lopettelee työuraansa joskus 2060-luvulla. On siis syytä antaa heille perusteet kansainvälisten kysymysten käsittelylle, eli selvittää järjestelmien perusta ja mistä tietoa yksityiskohdista on saatavissa. Käsikirja tai hakuteos, ehkä jossain määrin yleisesityskin, voi paremmin seurata aikaansa, tässä juristin tämänhetkisiä ja siis pääosin ”kotimaisia” työtehtäviä. Liian yksityiskohtaisia esityksiä kansainvälisestä prosessi- tai insolvenssioikeudesta on syytä välttää käsikirjoissa, koska kansainvälisliitynnäiset asiat ovat loppujen lopuksi – ja vielä toistaiseksi – harvan juristin arkipäivää. Tätä logiikkaa on kylläkin vaikea toteuttaa, sillä pienessä oikeuskulttuurissa useimmat kirjat ovat monikäyttöisiä. Tällä tarkoitetaan, että samoja kirjoja käytetään hakuteoksina juristin työssä ja oppikirjoina opetuksessa, tässä esimerkkeinä ovat mainitut perusteokset. Kirjan on siis palveltava kaikkia, ja kirjoittajan tehtävä on löytää tasapaino kansallisen ja kansainvälisen tietoaineksen suhteeseen. Kritiikin vähäisyys ja sen heikot perustelut kenties osaltaan todistavat, että ainakin näissä kirjoissa siinä on onnistuttu.

 

Joiltakin muilta oikeudenaloilta löytyy kyllä esimerkkejä siitä, että kansainväliset kysymykset on tyystin sivuutettu. Tällainen karsiminen on opiskelijoiden mieleen. Vastoin yleistä käsitystä opiskelijat vierastavat nimittäin kansainvälisten kysymysten käsittelyä niin oppikirjoissa kuin opetuksessakin. Syynä voi olla tällaisen aineksen vieraus ja siitä seuraava alkuvaiheen vaikeatajuisuus, ehkä myös aikaisemmilta lakimiespolvilta periytyvä käsitys siitä, että mikään kansainvälinen ei ole ”oikeaa lainoppia”. Pitkällä tähtäimellä tällainen ratkaisu ei ole, vaikka se ehkä houkuttelee niin oppikirjan kirjoittajaa kuin opiskelijaakin, onnistunut: vähintäänkin opiskelija löytää sen (eli laiminlyödyn tiedon) edestään. Käytännön työssähän juristi ei voi puolustautua sillä, että ”tätä ei tiedekunnassa opetettu”. Työtehtävät on hoidettava ammattitaidolla, oli asiaa opetettu tai ei.

 

On myönnettävä, että ”pelkistetyt” oppikirjat ja yleisesitykset voivat olla seurausta oikeudellisesta systematiikasta. Tällä tarkoitetaan sitä, että oppiaineeseen ei kuulu – tai oikeammin sen ei katsota kuuluvan – oikeudenalan kansainvälisliitynnäinen aines. Tällainen näkemys on luontevinta omaksua siellä, missä oikeuslähteet ja tulkintaperiaatteet ovat ylikansallisia. Tällöin on helppo lykätä kansainvälisliitynnäiset asiat toisen oppiaineen, esimerkiksi eurooppaoikeuden tai kansainvälisen yksityisoikeuden vastuulle ja siellä aikanaan opittavaksi. Tässä ei sinänsä ole mitään pahaa, joskin se pirstoo opetettavat asiat osiin, mikä ei yleensä ole oppimiselle eduksi. Käytännössä pulmaksi tulee kylläkin se, että nämä ”erikoistuneet” oppiaineet saavat vastuulleen liian paljon opetettavaa ja opiskelijat vastaavasti opittavaa. Ne eivät enää – toisin kuin muutama vuosikymmen sitten nostalgisella 1970-luvulla – selviä urakastaan. Näiden oppiaineiden kuormitus lisäksi jatkuvasti kasvaa, koska kansainvälinen aines jokseenkin jokaisella oikeudenalalla paisuu.

 

Näin realistiset vaihtoehdot ovat tosi vähissä. Jos kansainvälisliitynnäistä oppia OTM-tutkinnossa ylipäätään annetaan, sen on tapahduttava emo-oppiaineen yhteydessä. Joitakin siirtymiä emoaineisiin on jo nähtykin, joskin aika näyttää, ovatko ne ennusmerkkejä tulevasta vai ohimeneviä muoti-ilmiöitä. Kun esimerkiksi tuomioistuinten kansainvälistä toimivaltaa ja rajat ylittävää oikeusapua vielä 1970-luvulla pidettiin osana kansainvälistä yksityisoikeutta, nykyisin kaikki katsovat kummankin aihepiirin lukeutuvan prosessioikeuden oppiaineeseen sen ”kansainvälinen prosessioikeus” tai ”eurooppalainen prosessioikeus” nimisenä osana. Samoin ulkomaisten tuomioiden tunnustamista ja täytäntöönpanoa, joka oli aikanaan yksi kansainvälisen yksityisoikeuden päälohkoista, tutkitaan ja opetetaan tällä hetkellä insolvenssioikeuden oppiaineen yhteydessä. Aihepiirit ovat vallanneet, kuten todettiin, objektiivisesti varsin vähän mutta kuitenkin näkyvästi sivuja oppikirjoista, yleisesityksistä ja käsikirjoista. On selvää, että kansainvälinen yksityisoikeus ei voisi uhrata niin paljon sivuja ja sen opettajat aikaa yhden oppiaineen kansainvälisliitynnäiseen opetukseen. Kansainvälisen yksityisoikeuden on pakko keskittyä ”yleiseen” kansainväliseen yksityisoikeuteen, toisin sanoen sen niin sanottuihin yleisiin oppeihin. Tosin siitä, mikä kuuluu yleisiin, mikä ”erityisiin” oppeihin, saadaan aikaiseksi tutkijasukupolvet ylittävä kiista – kuten on nähty joissakin oppiaineissa.

 

Oli niin tai näin, oikea vastaus kansainvälistymisen haasteeseen ei voi olla, että prosessioikeuden vankkurit ajetaan kehäksi ja miehille jaetaan kansallisen lainopin winchesterit – tai tässä tapauksessa ’tirkkoset’. Kansainvälisyys ja kansallisuus täydentävät oikeustieteen tutkimuksessa ja opetuksessa toisiaan: yhteiselo hyödyttää kumpaakin. Hyvä juristi hallitsee tulevaisuudessa sekä kansainväliset että kansalliset aihepiirit. Aikanaan OTM-tutkinnon suorittaneille kansallinen oikeus vielä hallitsee.

Risto Koulu

Lainkäyttöä, oikeudenkäyttöä, oikeussuojaa, oikeudenhoitoa vai jotain ihan muuta?

,

Prosessioikeutta oikeudenalana ei niin sanotuissa paremmissa tieteellisissä piireissä arvosteta. Oikeudenala kuitenkin saa ja on aina saanut kiitosta monipuolisista ja täsmällisistä käsitteistään, jotka kuvaavat suurin piirtein kaikkea mahdollista, mitä oikeudenkäynnissä ja tuomioistuimissa voi tapahtua. Selkokielisyyden kannattaja tosin moitiskelee käsitteiden outoja ja monesti latinalaisperäisiä nimiä. Mitä tarkoittavat asialegitimaatio, kompetenssikompetenssi, lis pendens, oikeusvoima, non liquet ja preventioperiaate? Merkitykset ovat kaukana yleiskielestä ja pudottavat maallikot heti kyydistä. Latinaakin osaava jää ihmettelemään, kun ”preventio” ei tarkoitakaan estämistä vaan päinvastoin jatkuvuutta. Eipä silti, prosessioikeuden jargonia ei osaa moni juristikaan, vaikka hänet on siihen opiskeluaikanaan pakkoperehdytetty.

 

Prosessioikeuden käsitemaailma kuitenkin alkaa hämärtyä, mitä yleisimpiin ja tavalliselle ihmiselle läheisimpiin asioihin siirrytään. Jo nimitys ”prosessioikeus” on tavallaan kummajainen. Se tarkoittaa periaatteessa sitä oikeussääntöjen kokonaisuutta, joka ohjaa tavalla tai toisella ”oikeudellisiksi” luonnehdittuja menettelyjä eli ”prosesseja”. Oppiaineena prosessioikeus opettaa näitä sääntöjä (tai modernimmin tukee niiden oppimista), tieteenalana se puolestaan tutkii niitä nimenomaan oikeudellisin menetelmin. Määre ”oikeudellinen” on moniselitteinen. Oikeudenkäynnin ”oikeudellisuudesta” ei liene erimielisyyttä, ja kaikkea muutakin, mitä tuomioistuimissa (tai laajemmin lainkäyttöelimissä) tehdään, lienee lupa pitää oikeudellisena ja näin prosessioikeuden opetuksen ja tutkimuksen kohteena. Sen sijaan monet vaihtoehtoisen riidanratkaisun väylät eivät myönnä olevansa ”oikeudellisia” (’sovittelu on ei-oikeutta’). Niiden katsominen oikeudellisiksi on siis väkinäistä. Näitä ei-oikeudellisia prosesseja kuitenkin opetetaan ja tutkitaan prosessioikeudessa, mikä on epäjohdonmukaista. Syynä on kyynikon mielestä se, että muutakaan paikkaa niille ei oikeusjärjestyksestä ja oppiainekartalta löydy. Parempaa selitystä hakeva alkaa puhua erilaisten prosessien perheyhtäläisyydestä (tai Goethen sanoin vaaliheimolaisuudesta), joka ei sekään perusteluna ole kummoinen.

 

Käsitteet ”lainkäyttö” ja hieman modernimpi ”oikeudenkäyttö” eivät nekään ole kaikkein selvimpiä. Niiden ydinalue on valtiollisten tuomioistuinten toiminta ja rooli oikeudellisten kiistojen käsittelyssä. Käsitteinä nämä kaksi ovat useimpien mielestä täydellisiä synonyymejä, koska ”laki” tietenkin sisältää myös ei-kirjoitetun oikeuden. Tieteen termipankki antaakin niille saman määritelmän: ne tarkoittavat ”aineellisoikeudellisen lain soveltamista tuomioistuimessa”. On helppo nähdä, että kumpikin käsite kytkeytyy vahvasti järjestelmänäkökulmaan: lain ja oikeuden ”käyttämistä” tarkastellaan perinteisten tuomioistuinten näkökulmasta ja ennen kaikkea tuomarin kannalta. Tämä ei ketään hämmästytä. Perinteinen prosessioikeushan on aina ollut tuomareiden oikeutta, sillä enemmän tai vähemmän alitajuisesti on tapana samastua yksittäistä oikeudenkäyntiä käsittelevään tuomariin ja miettiä, mitä hän saa tehdä tai ei saa tehdä. Aineellisen oikeuden maailmassa tullaan jotenkin toimeen käsitteellä ”oikeussuoja”. Tarkka sekään ei ole. Sitä voidaan käyttää joko järjestelmätasoilla (’oikeussuoja ei Suomessa toteudu kunnolla’) tai yksilötasolla (’kuluttaja ei saa oikeussuojaa tällaisissa pienen intressin asioissa’), jopa puhuttaessa yksittäisestä oikeudenkäynnistä (’A ei saanut oikeussuojaa aloittamassaan oikeudenkäynnissä’). Sen sijaan kielikuva ”oikeussuojasta oikeudenkäynnissä” kuulostaa juhlavalta mutta jää vaille todellista informaatioarvoa.

 

Oikeudenhoito on vanhempi ja osaksi jo arkaistisen sävyn saanut käsite. Wikipedia antaa sille seuraavan määritelmän: oikeudenhoito on ”toimintaa, jolla valtio järjestää ja hoitaa lakien soveltamisen käytäntöön”. Sama määritelmä oli käytössä jo 1950-luvulla, joskin silloin oikeudenhoitoon luettiin ”lainkäytön järjestäminen ja hoitaminen” (Tirkkonen 1961 s. 7). Oikeudenhoitoon kuuluvat näin tuomiovalta ja oikeushallinto. Tässä suhteessa kielenkäytössä lienee pientä siirtymää. Nykylukija liittää oikeudenhoidon nimenomaan jälkimmäiseen eli oikeushallintoon. Näin oikeudenhoito on vastaamista tuomioistuinten – eli tuomioistuinlaitoksen – järjestysmuodosta, ylläpitämisestä ja valvonnasta. Pulmaksi tällöin jää vain se, katsotaanko oikeushallinnoksi vain oikeuslaitoksen keskushallinto (eli oikeusministeriön ja nykyisin myös tuomioistuinviraston tekemiset ja tekemättä jättämiset) vai tulisiko käsitteeseen sisällyttää myös lainkäyttölinjojen tai yksittäisten tuomioistuinten sisäinen hallinto. (Toki voidaan sanoa, että Suomessa lainkäytön linjoilla ei ole omaa linjahallintoa.) Synonyymisanakirja ei näe käsitteiden välillä eroja: lainkäyttö, oikeudenkäyttö ja oikeudenhoito ovat yhtä ja samaa. Tämä niputtaminen onkin tavallaan loogista. Kaikki käsitteet nimittäin rakentuvat samalla lähtökohdalle, ne ovat järjestelmälähtöisiä ja tuomioistuinkeskeisiä.

 

Moderni tutkimus on hakenut käsitteitä, jotka kuvaisivat kansalaisen näkökulmaa vastakohtana tuomarin ja järjestelmän näkökulmalle. Lähes valtavirraksi nousseessa access to justice -tutkimuksessa tähän käytetään oikeuksiin pääsemisen käsitettä, joka on suora käännös tutkimussuuntaukselle nimenkin antaneesta englanninkielisestä termistä. Joskus puhutaan ”oikeuden saavutettavuudesta”, mutta se ei anna kuvaa aktiivisesta toiminnasta. Se on pikemminkin passivoiva ja vastuuta hämärtävä ilmaus. Vaikka oikeuksiin pääseminen siirtää näkökulman kansalaiseen, silläkin on omat rasitteensa. Ensiksikin se tavallaan ennakoi oikeuksiin pääsemistä eli menestymistä. Toiseksi termi olettaa, että kansalaisella oikeudellisessa todellisuudessa on tällainen oikeus, johon hän on oikeutettu pääsemään. Kysymys on vain oikeuden toteutumisesta käytännössä. Itse asiassa loogisempaa olisi puhua oikeuden hakemisesta (’driving to justice’). Ennen kuin lopputulos tiedetään, emme voi sanoa, onko kysymys kansalaisen oikeuksiin pääsemisestä, joka joko onnistuu tai epäonnistuu. Osa oikeudenkäynneistähän päättyy tuomioon, jolla todetaan, ettei oikeudenhakijalla ollut väittämäänsä oikeutta. Access to justice -tutkimusta onkin joskus moitittu siitä, että se olettaa – ehkä yksinkertaisuuden vuoksi – oikeudenhakijan selvää ja lopulta tunnustettua oikeutta. Tästä seuraa, että access to justice -tutkimukseen sisältyy vaara vastapuolen oikeussuojantarpeen alitajuisesta vähättelemisestä.

 

Kansalaisen yrityksiä päästä oikeuksiinsa – eli hakea oikeuksiaan – on tapana kutsua asianajamiseksi. Asianajaminen on osaksi yleiskielinen termi: se tarkoittaa kansalaisen omia toimia, jotka ajoittuvat joko oikeudenkäyntiä (tai vastaavaa ”oikeudellista” menettelyä) edeltävään aikaan, itse oikeudenkäyntiin tai sen jälkeiseen aikaan. Näiden toimien ei tarvitse olla oikeudellisia, vielä vähemmän nimenomaan prosessitoimia. Toimet määrittää näin niiden tarkoitus, kansalaisen motiivi. Asianajamisella on lisäksi myös erityismerkitys, jolloin se tarkoittaa lakimiehen antamaa oikeudellista apua maallikko-oikeudenhakijalle. Avustaminen on osa tätä professionaalista ja normaalisti palkkiota edellyttävää asianajamista: sanan perusmerkitys tarkoittaa toimimista oikeudenkäynnissä itsekin läsnä olevan asianosaisen puolesta. Avustaja huolehtii pohjimmiltaan päämiehensä kommunikaatiosta yhtäältä suhteessa tuomioistuimeen, toisaalta suhteessa vastapuoleen. Myös sanaa ”oikeusapu” käytetään monissa yhteyksissä, mistä seuraa, että se on erityisen monimerkityksinen – ja siitä syystä lähes käyttökelvoton – käsite. Oikeusapu voi tarkoittaa kokonaisvastuuta oikeudenkäynnistä, asianosaisen avustamista jossain sen vaiheessa, oikeudenkäynnistä aiheutuvien kustannusten maksamista tai pelkkää oikeudellisten neuvojen antamista. Sitä paitsi termillä on omat erityismerkityksensä kansainvälisessä prosessioikeudessa.

 

Liialliseen synkistelyyn ei ole aihetta. Monipuolistunut prosessioikeuden tutkimus on vielä uutta, ja tarpeelliset käsitteet aikanaan muodostetaan. Toki selvää on, että tiedon välittämiseen samasta asiasta ei tarvita kolmea käsitettä lainkäyttö, oikeudenkäyttö ja oikeudenhoito. Pienen parannuksen toisi se, että termi ”oikeudenhoito” korvaisi hieman epäilyttävän ”oikeushallinnon”. Oikeushallinto-sana antaa vaikutelman siitä, että toimeenpanovalta aidosti valvoisi tuomioistuinten lainkäyttöä, toisin sanoen määräisi, miten asiat ratkaistaan. Vakiintuneessa oikeusvaltiossa oikeushallinto on käytännössä määrärahaohjausta. Sanoilla ”oikeudenkäyttö” ja ”lainkäyttö” ei ole eroa, joskin ensimmäisen etuna on vihjaus oikeudenmukaisuudesta, mikä sopii paremmin nykyajatteluun. Sen sijaan kansalaisnäkökulmaa ja kansalaisen tavoitteita, osaksi myös aktiivisuutta, paremmin kuvaavat käsitteet olisi luotava nopeasti. Niiden puuttuminen osoittaa, kuinka vähän oikeudenkäytön asiakaskunta on saanut huomiota oikeudellisessa kielenkäytössä. Vuoden 2003 tuomioistuinlaitoksen kehittämiskomitea joutuikin aikanaan korostamaan, että tuomioistuimet ovat olemassa kansalaisia eivätkä kansalaiset tuomioistuimia varten. Ehkä kysymys oli edistyshenkisestä retoriikasta, ehkä asenteet olivat niin vääristyneitä, että tällainen itsestäänselvyys piti todeta. Samaan hengenvetoon voisi kenties jatkaa, että prosessilait ovat olemassa oikeutta hakevia eivätkä tuomareita ja prosessioikeuden tutkijoita varten.

 

Tauno Ellilä

 

Risto Koulu