Sata vuotta prosessioikeutta -hanke etenee

, ,

Kirjahanke etenee suunnitellusti. Toimituskunta lukee jo saapuneita käsikirjoituksia (noin kolmannes): toivottu jättämisaika on huhtikuu. Varsinainen toimitustyö taittoineen on tarkoitus aloittaa toukokuussa. Kirjan sähköinen versio yritetään saada vapaasti luettavaksi ja ladattavaksi elokuun lopussa: tosin tähän kirjan tulevalla kustantajalla on sanansa sanottavana. Kirjamuotoisena teos ilmestynee alkusyksyllä, ja se tulee kustantajasta riippuen joko kaupalliseen tai vapaaseen jakeluun.

Kirjaan on myös jätetty tai tulossa review-tyyppisiä, tiede- ja tutkimuspoliittisia sekä ajankohtaisia aiheita käsitteleviä artikkeleita. Ne herättävät laajempaakin mielenkiintoa ja kiinnostavat etenkin tutkijoita. Jos kirjoittaja haluaa ja kustantaja sen sallii, tällaiset artikkelit voidaan julkaista eräänlaisina ennakkopainoksina joko kirjoittajan omilla verkkosivuilla tai tällä sivulla.

Potentiaalisiin kustantajiin otetaan yhteyttä, kun toimitustyö on loppusuoralla, toisin sanoen tiedämme kirjan laajuuden ja sisällön. Kirjan saaminen kaupalliseen kustannukseen edellyttää kylläkin kustantajalta melkoista kulttuurimyönteisyyttä, koska kirja tuskin on kaupallinen hittituote.

Lisätietoja saa päätoimittajalta (risto.koulu@helsinki.fi) tai muilta toimituskunnan jäseniltä (heidi.lindfors@helsinki.fi, mikko.vuorenpaa@ulapland.fi ja dan.frande@helsinki.fi).

Risto Koulu

Uutta ennakkoratkaisujen kommentointiin?

, ,

 

Korkeimman oikeuden ratkaisut kommentein -kirjasarja täyttää kohta neljännesvuosisadan, sillä sen ensimmäinen nide nimittäin kattaa vuoden 1998 ratkaisut. Kirjasarjassa yli 2 500 korkeimman oikeuden ratkaisua on saanut parhaimmillaan lähes reaaliaikaisen ja usein varsin asiantuntevan arvionsa. Kirjasarja on oikeastaan mahtava suoritus pieneltä oikeuskulttuurilta. Myös kirjasarjan kustantaja ansaitsisi palkinnon kulttuuriteostaan. Kirja on loistava työkalu käytännön lakimiehille, onhan riitaan sopivan ennakkoratkaisun löytäminen jo puoli voittoa oikeudenkäynnissä. Kommentti liittää yksittäisen ennakkoratkaisun oikeustieteen tutkimukseen ja aikaisimpiin prejudikaatteihin, joten työläältä ja päämiehelle kalliilta tiedonhaulta vältytään. Myös korkein oikeus saa työstään tätä kautta palautetta (muualtahan se ei sitä juuri saa), joskin yksittäiset oikeusneuvokset ovat huhujen mukaan kehuskelleet sillä, että he eivät vaivaudu kirjaa lukemaan.

Vaikka kirja on rakenteeltaan onnistunut ja idealtaan suorastaan loistava, kaikkea ihmisen tekemää voidaan aina parantaa. Yksi parannus olisi jonkinlainen yhteenveto, millainen oli kyseinen ”prejudikaattivuosi”. Yksittäisen kommentit nimittäin fragmentoivat korkeimman oikeuden prejudikaattiutuotannon (jos tätä sanaa uskaltaa näyttää); metsä hukkuu helposti puilta. Kokonaiskuvan saamista auttaisi suuresti kokoava artikkeli, joka otettaisiin kirjaan vuosittain. Siinä kerrottaisiin esimerkiksi, miten valituslupaperusteita sovellettiin, millaisia asioita lopulta päätyi korkeimman oikeuden käsiteltäväksi, miten niissä lopulta kävi, missä kokoonpanossa ratkaisu tehtiin ja niin edespäin. Ehkä vielä tärkeämpää olisi arvio siitä, mitä prejudikaattipolitiikkaa  – milloin ja millaisissa asioissa annetaan ennakkoratkaisu – korkein oikeus seurasi, oliko siinä havaittavissa muutoksia aikaisempaan verrattuna ja mihin ollaan menossa. Kokoavassa artikkelissa voitaisiin myös linkittää ennakkoratkaisuja, jos se on jäänyt yksittäiseltä kommentin kirjoittajalta tekemättä. Totta on, että tällaisen review -artikkelin kirjoittaminen on vaativa tehtävä, mutta sitä suurempi on siitä saatava hyöty.  Asia erikseen on, että review -tyyppiset artikkelit eivät kuulu suomalaiseen oikeuskulttuuriin oikeustieteessäkään, niin tarpeellisia kuin ne olisivatkin nykyisessä julkaisvyöryssä.

Toiseksi kannattaisi miettiä, onko edelleen syytä pitää yllä myyttiä lainkäytön anonymiteetistä. Pohjoismaille ja ehkä eniten Suomelle on ominaista tuomareiden nimettömyys:  korkeimman oikeuden ratkaisuissakin päätöksen tehneet oikeusneuvokset mainitaan ohimennen ratkaisuselostuksen lopussa. Nimet eivät hevin jää mieleen, mistä seuraa, että useimmat lakimiehetkään eivät onnistu nimeämään yhtään korkeimman oikeuden jäsentä (eli oikeusneuvosta), moni ei edes tiedä, kuka on päällikkötuomari. Nimettömyys on ehkä aikanaan lisännyt tuomareiden arvovaltaa, mutta nykyaika toivoisi ihmiskeskeisempää tai ehkä oikeammin ihmisläheisempää lainkäyttöä. Kommenttikirjassa voisi tästä syystä olla edes pari sivua siitä, ketkä ovat korkeimman oikeuden jäseniä, mikä heidän taustansa on ja kauanko he ovat toimineet korkeimmassa oikeudessa. Moite anonymiteetistä on toki kohdistettavissa myös kommenttikirjan kirjoittajiin ja osastotoimittajiin. Heistä tosin annetaan hieman henkilötietoja kuten yliopistollinen status ja yliopisto, mutta lukija luultavasti haluaisi tietää enemmän ihmisistä kommenttien takana.  Valokuvakaan kirjoittajista ei nykyaikana enää hämmästyttäisi.

Risto Koulu

Kulut haittaavat: Liittojen puheenvuoro

, ,

Helsingin Sanomat 17.4.2021: ”Kulujen pelko voi haitata oikeuden hakemista tuomioistuimesta”

Helsingin Sanomien vieraskynä -artikkelissa Suomen lakimiesliitto (Tuula Linna) ja Suomen tuomariliitto (Antti Tapanila) tarttuvat ajankohtaiseen keskusteluun. Aiheenvalinta ei sinänsä yllätä: oikeudenkäynnin kustannukset ovat olleet viimeisen vuoden esillä niin oikeustieteellisessä tutkimuksessa kuin kansalaiskeskustelussakin. Uutta on lähinnä se, että artikkelissa kysymys ei enää ole yksittäisten tutkijoiden ja muiden asianharrastajien mielipiteistä, vaan se edustaa laajempaa näkemystä. Selvää nimittäin on, että todellisiin uudistuksiin tarvitaan oikeuspoliittinen konsensus, sillä ongelma ei oikeastaan ole se, maksaako hävinnyt asianosainen voittajane oikeudenkäyntikulut. Suomessa maksajaksi joutuu eräin poikkeuksin hävinnyt asianosainen, toisin sanoen voimassa on hävinnyt maksaa -sääntö. Siihen keskittyminen hämärtää mittasuhteet. Kuka on oikeudenkäynnin maksumies, on vain osa laajaa kokonaisuutta, miten oikeuksiin pääseminen – mukaan luettuna oikeudenkäynnit – rahoitetaan. Oikeudenkäyntikulujen korvausvelvollisuus on tässä pieni joskin merkittävä erillisteema. Tämä käy ilmi jo siitä, että oikeudenkäyntien kustantaminen on suurin piirtein yhtä polttava ongelma sielläkin, missä hävinnyt maksaa -sääntöä joko ei ole tai korvausvastuu on nimellinen.

Puheenvuori on aikamoinen askel eteenpäin, sillä siinä tunnustetaan, että myös oikeudenkäynnin rakenteita on muutettava. Näin yleistä kustannustasoa saadaan alemmaksi, eikä rahoittaminen, korvausvastuusta puhumattakaan, ole enää elämän ja kuoleman kysymys asianosaisille. Ankara kuluvastuu kun samalla pakottaa asianosaiset taistelemaan loppuun saakka, mikä taas lisää sitä kustannustaakkaa, jonka joku joutuu lopulta kantamaan. Yksi ja samalla järeä keino on siirtyminen niin sanottuun kevennettyyn menettelyyn, jossa asianosaiset ajaisivat itse asiaansa. Tätä artikkelissa ehdotetaankin. Muitakin rakenteellisia keinoja on. Totta on, että hävinneen asianosaisen korvausvastuuta sitäkin tulisi lieventää; vuoden 1993 uudistus meni tässä liian pitkälle.

Vaikkakaan sitä ei artikkelissa nosteta esille, valoa näkyy myös toisessa suunnassa. Suomessa keinot oikeudenkäyntien rahoittamiseen ovat harvinaisen kehittymättömät. Oikeudenkäynnit ovat asianosaisten oman rahoituksen varassa, sillä julkinen oikeusapu ja oikeusturvavakuutus ovat jääneet täydentäviksi rahoitusmuodoiksi. Vähitellen kansainväliset innovaatiot tällä alalla alkavat saapua Suomeen. Ensimmäinen tulokas on riitasijoittamisen apokryfisen nimen saanut rahoitusmuoto, joka on yksi sivullisrahoituksen muunnelma. Tosin tavallinen asianosainen ei pääse tämän rahoitusmuodon eduista nauttimaan. Sen synty kuitenkin osoittaa, että myös tämä lähestymistapa sisältää potentiaalia.  Parhaaseen tulokseen päästään, kun kuluvastuun uudelleenarviointi, rakenteiden keventäminen ja uudet rahoitusmuodot onnistutaan yhdistämään.

Oikeuksiin pääsyn rahoittamisen teoriaa on tarkasteltu Risto Koulun teoksessa: Oikeuksiin pääsyn rahoittaminen, COMI 2020 

Palautevaje oikeustieteen tutkimuksen rasitteena?

,

Pienen oikeuskulttuurin haittoihin kuuluu, että oikeustieteen tutkija saa vähän palautetta tutkimuksistaan, vaikka hän kuinka toivottaisi sen tervetulleeksi ja suorastaan sitä kaipaisi. Väite eräänlaisesta ”palautenälästä” tai oikeammin ”palautevajeesta” voi hämmästyttää. Käyhän ensiksikin oikeustiede monissa yliopistoissa, tässä esimerkkinä Helsingin yliopisto, muutaman vuoden välein läpi tieteenaloittaisen arvioinnin, josta vastaa asiantuntijapaneli. Arvioitavana on tällöin kaikki oikeustieteellinen tutkimus määrätyiltä vuosilta, yleensä viideltä. Paneeli laatii työstään julkisen, tavallisesti usean kymmenen sivun mittaisen raportin, joka tosin leviää huonosti mutta joka kuuluu asianharrastajien käsissä. Toiseksi oikeustieteellistä julkaisuista ilmestyy aikakauslehdissä ja joskus muissakin lehdissä kirja-arvosteluja, jollaisiksi tässä luetaan myös vastaväittäjän lausunnot. Nekin ovat asiallisesti kirja-arvosteluja. Kolmanneksi tutkijauralle lähteneet tulevat kirjoineen useaan otteeseen arvioiduiksi lukuisissa asiantuntijalausunnoissa, jotka tarvitaan akateemisiin tehtävän täyttöön. Nämä lausunnot ovat korostetun henkilökohtaisia, etenkin ennen myös kirja- ja jopa artikkelikohtaisia.

Lähemmässä tarkastelussa ristiriita katoaa. Tieteenala-arvioinnit ovat kerta kerralta aina vain institutionaalistuneet. Niistä ja varsinkin viimeisestä arvioinnista on mahdotonta erottaa kannanottoja edes siihen tutkimukseen, jota tehdään eri oppiaineissa tai tutkimusyksiköissä, tutkimussuuntauksista ja yksittäisistä tutkijoista puhumattakaan. Aikanaan paneelien arvioinnit olivat paljon yksilöllisempiä ja konkreettisempia. Sisäpiiriläinen osasi arvioinnin luettuaan välittömästi sanoa, kenestä tutkijasta milloinkin puhuttiin, vaikkei ketään tavallisesti nimeltä mainittukaan. Tulkintavaikeuksia aiheutti kylläkin ensimmäisten paneelien ”ylihuomaavainen” kielenkäyttö. Vain hyvää kehuttiin, huonosta taas ei sanottu mitään. Näin kielenkäytön sääntöjä tuntematon tai sellaiseksi tekeytyvä lukija tulkitsi vaikenemisen piileväksi tunnustukseksi: se, mitä ei erikseen moitittu, oli hyvää tutkimusta ja tutkimuksen rakenteet siltä osin kunnossa.

Myös oikeustieteellisissä aikakauslehdissä ilmestyvien kirja-arvostelujen merkitys palautteena on vähäinen. Kirja-arvostelut ovat yllättävän harvinaisia ja yhä harvinaisempia tulevaisuudessa: useimmat tutkijat eivät eläessään näe heidän kirjoistaan julkaistuja kirja-arvosteluja, ellei sellaisena pidetä pakollista vastaväittäjän lausuntoa. Tämä johtuu jo julkaisumääristä. Oikeustieteellinen julkaisuaktiivisuus on paljon korkeampi kuin muutama vuosikymmen sitten. Kirjoja ilmestyy yksinkertaisesti niin paljon, ettei kukaan ehdi niitä arvostelemaan. Vaikka joku ehtisikin, lehdet täyttyisivät pelkästään niistä. Ilmestyneistä arvosteluistakin valtaosa on kirjaesittelyjä, kuivakkaita sisältökuvauksia tai lennokasta tarinaniskentää. Viimeisissä, niin sanotuissa gonzo-arvosteluissa kirja on arvostelijalla vain aasinsilta, jonka kautta hän pääsee tuulettamaan ajatuksiaan. Tällaiset arvostelut ovat viihteellistä luettavaa mutta pedagogisesti hyödyttömiä, tutkija ei saa niistä odottamaansa arvioivaa palautetta.

Eniten tutkija oppii vihamielisistä arvosteluista, joissa arvostelija etsimällä etsii virheitä ja muuta moitittavaa. Totta on, että tutkijan on hillittävä harminsa ja haettava arvostelusta maaliin osuva kritiikki, mikä ei ole niinkään helppoa. Logiikan alkeissääntöhän kuuluu, että väitteen esittäjän motiivit eivät todista mitään siitä, onko väite tosi vai epätosi. Ohimennen sanottakoon, että kokenut tutkija pitää tällaista yliampuvaa arvostelua luojan lahjana, koska hän saa, kiitos vastineoikeutensa, aikaan tiede- ja oikeuspoliittisen keskustelun. Keskustelu taas kiinnittää kirjaan paljon huomiota ja saa kaikki siihen perehtymään, jotta he näkisivät, kuka, kirjoittaja vai arvostelija, on kiistelyssä oikeassa.  Näin muutoin unohduksiin tuomittu tutkimustulos nousee keskiöön ja tulee vähintäänkin tiedeyhteisön tietoon.

Asiantuntijalausuntojen antama palaute taas on nuorten herkkua, vaikkakaan sitä ei aina herkuksi koeta. Nuori tutkija tulee arvioiduksi hakiessaan dosentin arvoa taikka yliopistonlehtorin tai professorin tehtävää. Viimeisen portaan saavutettuaan hän kuitenkin putoaa tämän virallispalautteen saajien joukosta. Asiantuntijalausunnot ovat parhaimmillaan ensiluokkaista palautetta. Ovathan lausuntojen kirjoittajat periaatteessa alansa huippuja, ja heillä on aikaa arviointiin – ainakin teoriassa. Lausunto on myös kokonaisarvio, joten tutkija näkee ulkopuolisen mielipiteen siitä, miten hänen taitonsa ja profiilinsa on vuosien varrella kehittynyt. Aivan näin auvoinen lausuntojen todellisuus ei tietenkään ole. Lausunnotkin ovat ihmisten kirjoittamia, ja toisinaan sellaisen antajan oma näkemys siitä, millaista hyvä oikeustiede on ja millaista sen tulee olla, heijastuu auttamatta arviointeihin. Julkisuudessa on väitetty, että monialatutkimusta tekevät tutkija tulevat kohdelluiksi suhteettoman ankarasti, tällainen tutkimus vaarantaa uralla etenemisen. Lisäksi joitakin lausunnonantajia on epäilty aiheesta tai aiheetta siitä, että he ottavat huomioon liiaksi hakijan sopivuuden ja lausunnon tilaajayksikön tarpeiden kaltaisia näkökohtia. Joku hakija voi tulla epäoikeudenmukaisesti suosituksi, toinen taas syrjityksi.

Uusin palautekanava on sosiaalinen media, jonka merkitys on kasvamassa. Tällainen palaute on nopeaa, se on myös suorasanaista ja jopa jyrkkää, koska palautteen antajan ei tarvitse samassa määrin varoa sanojaan, some-palautetta tulee myös niin monelta taholta, että se kompensoi mahdolliset äärimielipiteet. Some-palautteella on monta kanavaa. Some-palautetta julkaistaan usein blogeissa ja vastaavilla sivustoilla: legendaarinen oli professori emeritus Jyrki Virolaisen prosessioikeus-blogi, jossa ilmestyi usein varsin suopeita tai ainakin kannustavia arviointeja yksittäisistä tutkimuksista. (Tosin blogi tunnettiin siitä, että tuomioistuimet ja etenkin korkein oikeus saivat siinä blogistilta ja monilta kommentoijiltakin aikamoista möykytystä.).

Oikeustieteen tutkija saa myös paljon henkilökohtaista some-palautetta, kun kirjan lukeneet kommentoivat teksti-, sähkö- ja muilla viesteillä lukemaansa hänelle. Ohessa on otos siitä palautteesta, jonka sain vuoden 2020 syksyllä ilmestyneestä kirjastani ”Oikeuksiin pääsyn rahoittaminen”. Palautteesta on poistettu ne tiedot, jotka saattaisivat paljastaa palautteen antajan henkilön, mutta viestien perussävy on säilytetty niin pitkälle kuin mahdollista.

– – – asia liittyy niin suoraan meidän tehtäväkenttäämme, että aion pitkästä aikaa lukea ammattikirjallisuutta – – – ’

’ – – – väri on pirtsakka ja fontti juuri sopivankokoista – ja esipuhe oli mielenkiintoa herättävä – – – ’

’ – – – kirja on upea ja aiheesta, joka on taatusti relevantti oikeutta hakeville – – -’

’ – – – ei soisi aiheen kiinnostavuuden säilyvän, vaan rahoitusongelmat ratkottavan. Sitä toivovat tietenkin kaikki. Eikä siltikään tahtoa asian korjaamiseen näytä piisaavan. Vähävaraisten kuluttajien ohella niin moni myös yrittäjä ja ammatinharjoittaja jää tässä maassa pääsemättä oikeuksiinsa – – -’

’ – – – asiallista tekstiä! ja aihe tärkeä. Pitää lukea. Tuli vaan mieleen, että kun oikeudnekäyntikulut ovat niin tolkuttoman suuria, sitä varmasti käytetään hyödyksi juuri näissä tavallisen ihmisen ongelmatilanteissa – – -’

’ – – – posti toi tänään yllätyksenä ja odottamatta pöydälleni mielenkiintoisen tutkimuksen kirjan muodossa – – -’

Tällaisestakin palautteesta kirjoittaja saa, sen näennäisestä hajanaisuudesta ja pyöreydestä huolimatta,  opetuksia vastaista tutkimustaan ajatellen. Some-palaute viittaa esimerkiksi siihen, että kirjan keskeisiä teesejä ei torjuta mutta ei myöskään suoralta kädeltä hyväksytä. Kirjassa nimittäin väitettiin, että oikeudenkäynti on keskivertoasianosaiselle todella raskas taakka myös taloudellisesti. Siitä on syyttäminen lainsäätäjää, jonka tuotos oikeudenkäynnin arkkitehtuuri on. Nykyinen riita-asian arkkitehtuuri nimittäin vaati korkeatasoista asiantuntemusta ja paljon asiantuntijan työtunteja, joista maksetaan. Asiantuntijatyö (tässä lakimiesapu) taas on, kaiken asiantuntijatyön tapaan, tapaan kallista. Oikeudenkäyntiin, viime kädessä asiantuntija-avun maksamiseen, on vaikea saada Suomessa ulkopuolista rahoitusta, koska rahoitusmuodot ovat niin kehittymättömiä. Laki kun lähtee edelleen siitä, että asianosainen saa rahoituksen asianajamiseensa joko tuloistaan tai varallisuudestaan. Julkinen oikeusapu ja oikeusturvavakuutus, joihin tässä yhteydessä mieluusti vedotaan, vain täydentävät asianosaisen omarahoitusta. Tästä kaikesta seuraa, että oikeudenkäynnin kalleuden – ja samalla oikeudenkäyntikynnyksen nousun – ongelmaa ei ratkaista lakiteknisillä vippaskonsteilla, esimerkiksi OK 21 luvun kuluvastuun pikkutarkennuksilla. Tällaiset ehdotukset ovat epärealistisia, populistisia tai asiaatuntemattomia, usein kaikkia yhtä aikaa. Toki suuren yleisön ja valtiontalouden näkökulmasta pitäisi keksiä joku keino, jolla oikeudenkäynnin ammattilaiset eli asianajajat (laajassa merkityksessä) saataisiin tekemään työnsä joko ilmaiseksi tai ainakin nimellisellä hinnalla. Totta on, että kohtuutonta ylilaskutusta esiintyy, mutta se on, näin on syytä uskoa, paljon harvinaisempaa, mitä uskotaan.

Ratkaisuun tarvitaan joko muutos arkkitehtuuriin (asiantuntijatyötä ei tarvita yhtä paljon) tai uusia rahoitusmuotoja (rahaa saadaan ulkopuolelta).  Vaikka kirjan teesejä ei voi väittää mitenkään uusiksi tai innovatiivisiksi, näyttää siltä, että tunnettujenkaan asioiden sanominen suoraan ei miellytä. Perinteiset huomautukset, joiden mukaan kustannusten suuruus johtuu kohtuuttomista asianajajapalkkioista, sen sijaan saisivat varmasti vastakaikua – ainakin asianajajaprofession ulkopuolella. Asianajajien ammattikunnan viestintää kun ei tässä suhteessa voi pitää järin onnistuneena.

Risto Koulu

Mistä ratkaisu oikeudenkäynnin kalleuteen?

,

Keskustelu keinoista, joiden avulla oikeudenkäynnin kustannuksista ja samalla oikeudenkäynnin kynnyksestä, on jatkunut Helsingin Sanomien Mielipide -palstalla.

Kauppaoikeuden dosentti Klaus Viitanen, 12.2.2021: ”Oikeudenkäynneille tulisi säätää kulukorvauskatto

Suomen Asianajajaliitto, 14.2.2021: ”Oikeudenkäynnit ovat kalliita ja raskaita myös asianajajille

Risto Koulun mielipidekirjoitusta ”Oikeudenkäynnin kustannuskriisi ei ratkea yhdellä vippaskonstilla” ei julkaistu. Kirjoitus oli tarkoitettu osaksi jatkoksi aikaisemmalle, 7.2. 2021 ilmestyneelle kirjoitukselle, osaksi taas vastaukseksi Klaus Viitasen kirjoitukseen.

Tämä kirjoitus (tarjottu toimitukselle 13.2.2021) on oheisena:

OIKEUDENKÄYNNIN KUSTANNUSKRIISI EI RATKEA YHDELLÄ VIPPASKONSTILLA

Keskustelu oikeudenkäyntien kalleudesta jatkuu (mielipide 12.2.2021: ”Oikeudenkäynneille tulisi säätää kulukorvauskatto”). Vaarana on, että keskustelu urautuu, mikä on ollut suomalaisen kustannuskeskustelun pysyvä rasite. Mielipiteessä tehokkaaksi keinoksi suositellaan asiakohtaista kulukorvauskattoa. Katon ylittäviä kustannuksia hävinnyt asianosainen ei joutuisi korvaamaan. Ehdotus on mitä kannatettavin.  Samalla on kuitenkin pakko huomauttaa, että se olisi vain osaratkaisu. Asianosaisellahan on usein ongelmia saada edes omat kustannuksensa maksetuksi. Osaratkaisu omiin kustannuksiin kylläkin olisi se omatoimisen asianajamisen edistäminen, mitä on pitkään ehdoteltu. Totta on, että kattosääntö auttaa erityisesti toiseen kustannusongelman osaan eli kustannusten ennakoimattomuuteen: nykyisin asianosainen ei tiedä, mitä hän lopulta joutuu maksamaan. On syytä epäillä, että tämä ennakoimattomuus vie halukkuutta oikeudenkäynteihin vielä enemmän, mitä kustannusten suuruus sinänsä tekee. Jos kustannusten määrä tiedetään, niihin voidaan varautua. Mutta varaudupas kustannuksiin, joiden suuruusluokkaakaan et tiedä.

Oma kantani on, että mikään yksittäinen vippaskonsti ei auta. Tarvitaan sekä rakenteellisia uudistuksia että valikoima keinoja, joilla oikeudenkäyntien kustannuksia alennetaan tai vähintäänkin hillitään. Näitä keinoja ovat ehdotettu kattosääntö, taksoitetut asianajopalvelut, kustannusarviot valmistelussa, tuomioistuimen kontrollimahdollisuuksien parantaminen, yksinkertaistetun oikeudenkäynnin käyttöönotto ja niin edelleen. Jos todellisiin tai kestäviin tuloksiin halutaan päästä, kustannusten kauhistelu ja ”helppojen” vastausten kaupittelu on lopetettava. Niiden tilalle tarvitaan laajapohjainen lainvalmisteluhanke, jossa analysoidaan syitä nousseisiin kustannuksiin ja suunnitellaan järjestelyjä, joilla oikeudenkäynnin aivan liian korkeaa kynnystä saadaan lasketuksi. Tyhjästä tätä hanketta ei suinkaan tarvitse aloittaa. Kustannusten määristä ja koostumuksesta on paljon empiiristä tietoa, viimeksi siitä julkaistiin selvitys vuoden 2020 syksyllä. Luulisi, että valmiiden tutkimustulosten ja empiirisen tiedon perusteella saataisiin nopeasti kootuksi toimiva keinopaketti. Sen jälkeen voitaisiin pohtia, mitä oikeudenkäynnit saavat oikeusvaltiossa maksaa ja kuka ne lopulta maksaa. Samalla olisi syytä miettiä, miten oikeudenkäyntejä tulisi rahoittaa, mikä on jäänyt Suomessa harvinaisen heikolle huomiolle. Velvollisuus oikeudenkäynnin kustannusten korvaamiseen, mikä kaatuu hävinneen asianosaisen niskaan, ei tuo oikeudenkäyntiin uutta rahaa. Se vain jakaa kustannuksia asianosaisten kesken. Kattosäännönkin kääntöpuoli on, että asianosainen ei voittaessaan välttämättä saa kustannuksiaan korvatuiksi. Hän voi, voitostaan huolimatta, jäädä oikeudenkäynnissä tappiolle, kun kaikki kustannukset on laskettu.

Risto Koulu

prosessioikeuden professori emeritus (Helsingin yliopisto)

”Syyllinen” hakusessa

,

Keskustelu oikeudenkäyntien hinnasta avartuu. Sunnuntaina (7.2.2021) Helsingin Sanomien Mielipide-palstalla julkaistiin Risto Koulun laajahko kirjoitus ”Kuka on syyllinen oikeudenkäyntien kalleuteen?”.

Kirjoitus alkuperäisessä muodossaan löytyy tämän kirjoituksen alta.

Yleensä myös kirjoittaja saa mielipiteestään palautetta. Näin kävi myös tässä tapauksessa. Ensikommentit osoittavat, miten vaikea on luopua ”teoriasta”, jonka mukaan oikeudenkäyntien kalleus johtuu yksinomaan liikaa laskuttavista asianajajista. Teoria kieltämättä koukuttaa, koska se tarjoaa samalla helpon ja yksinkertaisen vastauksen monimutkaiseen ongelmaan. Huolet oikeudenkäynnin kustannuksista ja pilviin kohonneesta oikeudenkäynnin kynnyksestä kun katoavat agendalta, kunhan asianajajat vain saadaan jollain konstilla tekemään työnsä halvalla tai mieluummin ilmaiseksi.

Myöskään juristit eivät ole niin immuuneja teorian houkutukselle, mitä kuvittelisi.  Populismilla on sijansa myös oikeuspoliittisessa keskustelussa. Kohtuuton tuntilaskutus tai laskutus haamutunneista eivät nimittäin ole todellisia ongelmia. Niihin voidaan puuttua nykysinkin välinein tehokkaasti, ja varmaan valtaosassa puututaankin. Todellinen ongelma muodostuu työtunneista, jotka on todella tehty, jotka on hinnoiteltu kohtuullisiksi ja jotka ovat olleet oikeudenkäynnissä tarpeellisia. Kuka ne maksaa? Toki voidaan sanoa, että kustannukset saavat olla korkeatkin, kunhan asianosaisilla on käytössä monipuoliset rahoituskeinot. Ne Suomesta puuttuvat, eivätkä muutkaan pohjoismaat ole mitenkään edistyksellisiä esimerkkejä. Suomi sijoittuu kuitenkin tässä suhteessa kansainvälisessä vertailussa sarjaan ’patavanhoilliset’.

Risto Koulu


KUKA ON SYYPÄÄ OIKEUDENKÄYNTIEN KALLEUTEEN?

Keskustelu oikeudenkäyntien kalleudesta ottaa taas uusia kierroksia (mielipide 2.2.2021 : ”Tuomareille keinot puuttua oikeudenkäyntikuluihin”). Keskustelu on kuitenkin jälleen vääristynyttä. Se ei ehkä ihmetytä, koska helppoja vastauksia ei ole. Totta on, että oikeudenkäynnit ovat kalliita. Yksimielisiä ollaan myös siitä, että valtaosa oikeudenkäyntien kustannuksista johtuu oikeudenkäynnin ammattilaisten eli asianajajien laskuista. Vähänkin monimutkaisemmissa asioissa laskut nousevat suuriksi. Syyllinen kustannusten karkaamiseen tuntuu löytyvän läheltä: syyllisiä ovat ahneet asianajajat, jotka laskuttavat liikaa tai olemattomista haamutunneista. Viime aikoina syyllisten penkille on myös otettu tuomarit, jotka eivät riittävän jämäkästi pidä kustannuksia kurissa. Pääsyyllinen on sen sijaan päässyt kuin koira veräjästä. Oikeudenkäynnin rakenne, hienommin oikeudenkäynnin arkkitehtuuri, on lainsäätäjän kynästä, vastoin yleistä käsitystä asianajajat eivät ole sitä omasta päästään keksineet.

Oikeudenkäynnin rakenne vaatii paljon työtunteja ja, mikä pahinta, nimenomaan asiantuntijan työtunteja. Asiantuntijan työ taas on kallista, oli tekijä arkkitehti, lääkäri, asianajaja tai vaikka koristemaalari. Jos oikeudenkäynnin kustannuksia halutaan aidosti laskea, asiantuntijalta meneviä työtunteja on vähennettävä tai asiantuntijatyöstä on luovuttava. Halvimmalla toki päästään, kun asianosaiset ajavat itse asiaansa. Tällöin palkkiot jäävät kokonaan pois, ja kustannukset putoavat vähintään kahdella kolmasosalla. Nykymuotoisessa oikeudenkäynnissä omatoiminen asianajaminen on kuitenkin tuhon tie. Osuvan sanonnan mukaan maallikko niukin naukin ”pärjää” oikeudenkäynnissä, hän vain häviää asiansa. Oikeudenkäyntiä voidaan tietenkin yksinkertaistaa, jolloin omatoiminen asianajaminen helpottuu.

Ajatus ei ole uusi eikä mullistava. Sitä on kevennetyn oikeudenkäynnin nimellä ehdoteltu Suomessakin kohta kolme vuosikymmentä. Ehdotukset on torjuttu suoralta kädeltä eri verukkein, edes vakavaan pohdintaan sen potentiaalista ja toteuttamisesta ei ole päästy. Muitakin keinoja kustannusten hillitsemiseen on: niitä on tuotu tutkimuksessa, ja useimmista on kokemuksia muista maista. Keinot ovat kylläkin sinänsä osaratkaisuja, mutta yhdistettyinä niillä on kumuloituva vaikutus. Myöskään nämä keinot  eivät ole nousseet esiin. Julkisesta keskustelusta päätellen kukaan ei Suomessa ole niistä kuullutkaan.

Ulkopuolinen ei voi välttyä vaikutelmalta, että muutosta oikeudenkäynnin kustannuksiin halutaan mutta mitään ei oikeastaan haluta muuttaa. Yhtälö on mahdoton. Keskustelu asianajajien (väitetyistä) kohtuuttomista palkkioista on viihteellistä mutta ei rakentavaa. Asiaa ei mitenkään edistä se, että asioista perillä olevat tahot lähtevät mukaan populistiseen vastakkaisasetteluun. Oikeuspoliittiselta keskustelulta on vaadittava rehellisyyttä ja ikävien tosiseikkojen tunnustamista: tällä hetkellä pallo on oikeusministeriöllä, jonka tulisi käynnistää ainakin vakava selvityshanke. Siinä tulisi olla mukana kaikki intressitahot.

Risto Koulu

prosessioikeuden professori emeritus (Helsingin yliopisto)

Riitasijoitustako suomeen?

, ,

Helsingin Sanomat 1.2.2021: ”Riitasijoittajat saapuivat Suomeenkin”

Uutinen yllätti monet lukijat, tosin ei niinkään siksi, että itse asia olisi uusi. Päinvastoin niin sanottu oikeudenkäyntien sivullisrahoitus on hallinnut viime vuodet kansainvälistä keskustelua. Sekään ei ole ihme. Kun julkisessa oikeusavussa kaikkialla säästetään, oikeusturvavakuutus ei missään täytä siihen ladattuja toiveita eikä asianosaisilla ole rahaa sen enempää kuin ennenkään, vaikka oikeudenkäynnin kustannukset ovat monessa maassa nousseet, oikeudenkäynneille on saatava uusi rahoittajataho. Uusi rahoittaja löytyy kaikkein helpommin sivullisista, jolloin valtiontalous välttyy rasitukselta ja tuomioistuin vaivannäöltä. Oikea yllätys sen sijaan on, että yksi sivullisrahoituksen muoto, niin sanottu kaupallinen sivullisrahoitus, näin nopeasti ulottuu Suomeen. Tutkimuksessa on arveltu, että Suomi on aivan liian pieni markkina-alue erikoistuneelle rahoitusmuodolle. Samalla on myönnetty, että suomalainen asianosainen voi törmätä siihen ulkomaisissa oikeudenkäynneissään, jos vastapuoli sitä käyttää.

Sivullisrahoituksessa sivullinen, kaupallisessa rahoituksessa tavallisesti sijoitusrahasto, maksaa oikeudenkäynnin kustannukset asianosaisen puolesta. Jos rahoitus on riskirahoitusta, rahoittaja saa osuuden oikeudenkäynnillä voitetusta määrästä. Lisäksi rahoittaja tavallisesti pidättää itsellään myös oikeuden siihen korvaukseen oikeudenkäyntikuluista, jonka hävinnyt vastapuoli maksaa. Jos oikeudenkäynti hävitään, sijoitus on menetetty.  Sivullisrahoitus voi olla myös velaksiantotyyppistä, jossa rahoittaja saa voittonsa korkeasta korosta tai lisäbonuksesta, jos tai kun oikeudenkäynti päättyy voittoon. Sivullisrahoituksesta on toisin sanoen lukuisia muunnelmia, joista osa siirtää riskiä, osa taas ei.

Riitarahoitus (mitä sivullisrahoitus rahoittajan näkökulmasta on) on herrojen herkkua. Se edellyttää ensiksikin hyvää voittoennustetta ja toiseksi suuren intressin oikeudenkäyntiä. Jälkimmäiset ovat Suomessa kylläkin varsin harvinaisia, joten täysiverinen riskirahoitus jäänee todella harvinaiseksi. On helppo huomata, että suuren intressin oikeudenkäyntejä on vain institutionaalisilla tahoilla, käytännössä isoilla yrityksillä. Keskivertoinen asianosainen, kuluttaja-palkansaaja, tuskin tällaista rahoitusta osaa hakea, vielä vähemmän hän sitä saa. Joku voi pitää lopputulosta epäoikeudenmukaisena. Ne asianosaiset, joilla ei muutoinkaan olisi vaikeuksia saada oikeudenkäynnin kustannuksia maksetuiksi, saavat kaiken kukkuraksi käyttöönsä uuden rahoituskanavan, jolla se pystyy vieläpä ulkoistamaan häviöriskinsä rahoittajalle tai käytännössä tämän vakuutusyhtiölle.  Mutta näinhän se on, ”niille, joilla on, annetaan”, jos tämä aforismi jaksaa lohduttaa.

Oli niin tai näin, ilahduttavaa on, että oikeudenkäynnin rahoitusmuodot alkavat vähitellen myös pohjoismaissa monipuolistua. Pohjoismaathan ovat tähän saakka olleet tällä alueella melkoinen kehitysmaa. Oikeudenkäynnin kustantaminen tuottaa sellaisia vaikeuksia luonnollisille henkilöille ja pk-yrityksille, että on pienoinen ihme, että riita-asioita on Suomessa niinkin paljon kuin niitä on. Vain puoliksi leikillään onkin sanottu, että oikeudenkäynnnin aloittamista tai siihen osallistumista miettivälle kuluttaja-palkansaajalle pitäisi oikeastaan määrätä edunvalvoja – hän kun ei kykenee huolehtimaan raha-asioistaan! Toivottavaa on, että kaupallinen sivullisrahoitus ja etenkin riskin ottava rahoitus saisi jossain vaiheessa seurakseen myös sosiaalisen riskirahoituksen. Tosin sellaisesta ei pohjoismaissa vielä ole ensimmäistäkään merkkiä.

Kiinnostunut löytää lisätietoa:

Koulu, Risto: Oikeuksiin pääsyn rahoittaminen. COMI 2020.

Kirja on ilmainen. Toimituspyynnöt osoitteeseen comi@comi.fi tai risto.koulu@helsinki.fi. Kirjan sähköinen laitos on ladattavissa täältä.

Risto Koulu

Vielä uusi väitöskirja todistusoikeudesta

, , ,

OTL Jorma Rudanko esittää väitöskirjansa ”Näkökohtia todistusharkinnasta” julkisesti tarkastettavaksi 29.1.2021 klo 12.15 Vastaväittäjänä toimii OTT, dosentti Timo Saranpää (Lapin yliopisto) ja kustoksena professori Dan Frände. Väitös järjestetään etäyhteydellä, tarkemmat tiedot löytyvät yliopiston tapahtumasivulta https://helsinginyliopisto.etapahtuma.fi/flamma-2019/fi?id=60244 

Jorma Rudankon väitös palauttaa mieleen oikeustieteen tutkimuksen kaksi ongelmaa, tutkimusten heikon levikin ja tutkimusten vaikean saatavuuden muussa kuin kaupallisessa kustantamisessa. Ongelmilla on tietenkin yhteys. Kun tutkimusten saatavuus on huono, levikkiä ei synny. Ja kun levikki (eli viime kädessä kysyntä) jää vähäiseksi, tutkimusten saatavuuteen ei viitsitä kiinnittää huomiota, vielä vähemmän uhrata siihen kustannuksia. Muoti-ilmiöiksi nousseet open access -strategia ja sähköinen julkaiseminen eivät paljoakaan auta. Harva hakee ja vielä harvempi lukee sähköisiä julkaisuja, vaikka mitään maksumuuria ei olisikaan. Tieto sähköisistä julkaisuista ja niiden saatavuudesta ei ensiksikään välity potentiaaliselle lukijakunnalle. Sitä paitsi vain sen kokenut tietää, millainen rasitus 400-sivuisen tieteellisen teoksen lukeminen on niin silmille ja keskittymiskyvyllekin. Perinteinen kirja on tässä suhteessa ylivoimainen erityisesti oikeustieteessä, joka tunnetaan laajoista tutkimuksistaan. On vaikea uskoa, että sähköinen laitos syrjäyttäisi kirjan pitkälläkään tähtäimellä. Sähköinen julkaiseminen ei kuvainnollisesti tapa kirjaa.

Totta on, että sähköinen julkaiseminen on edistystä verrattuna julkaisemiseen ainoastaan yliopiston (etenkin pienen) omassa sarjassa tai pahimmassa skenaariossa yliopiston laitossarjassa. Siellä julkaistuja kirjoja etsiskelevä miettii joskus puolivakavissaan, onko koko painos saman tien tuhottu, jotta muut eivät pääse lukemaan siitä. On myönnettävä, että moni tutkimus kenties joutaakin unohtumaan, mutta laitosjulkaisuissa on monesti myös todellisia helmiä, joiden olemassaolosta kukaan ulkopuolinen ei edes saa tietää. Sitä paitsi kirja pitäisi ensin lukea, jotta osaa sanoa, onko se hyvää vai huonoa tutkimusta. Tosin Umberto Econ sanoin: huonostakin tutkimuksesta oppii aina jotain.

On pakko myöntää, että vikansa on käytännön lakimiesten asenteissakin. Jo 300-sivuisen juridisen kirjan läpilukemista pidetään herkulemaisena ponnistuksena, oli kyseessä perinteinen kirja tai sähköinen julkaisu. Tässä suhteessa OTM-tutkintoa saa ja ehkä pitää moittia: välillä näyttää siltä, että tavoitteena on saada opiskelijat (eli tulevat juristit) lukemaan mahdollisimman vähän ja mahdollisimman helppoa tekstiä. Moni valmis juristi valittaakin – ja aiheesta – kokevansa tavallisen perustutkimustasoisen kirjan lukemisen hyvin vaikeaksi, teoreettisemmista tutkimuksista nyt puhumattakaan. Käytännön juristeja ei ehkä saa millään konstilla lukemaan systemaattisesti edes oman alansa perustutkimusta. Hänelle riittävät käsikirjat ja yleisesitykset. Sitä paitsi moni juristi pitää yleisesityksiä oikeustieteellisen tutkimuksen huippuna.

Heikko levikki ja sen seuraus, heikko saatavuus, eivät ole vain tiedepoliittinen pullonkaula. Tutkijalle, etenkin monivuotisen urakan tehneelle väittelijälle, on melkoinen pettymys, kun kukaan ei kuule hänen tutkimuksestaan. Tutkimustulokset jäävät pahimmassa tapauksessa kokonaan hyödyntämättä, eikä tutkimus muuta maailman, mitä jokainen tutkija sisimmässään toivoo.

Oli niin tai näin, oikeustieteellisessä tutkimuksessa sen tulosten levittäminen on ongelma siinä, missä tutkimuksen tekeminenkin. Sekään ei tule kuntoon korulauseilla, lennokkailla strategiakirjauksilla ja kaikkein vähiten sälyttämällä vastuu siitäkin tutkijalle itselleen. Heikko levikki ja saatavuus ovat institutionaalisia ongelmia, ja ne pitäisi myös ratkaista sellaisina.

Uusi väitöskirja todistelun rajoituksista

, , ,

OTM Jurkka Jämsä väittelee todistusoikeudesta 22.1.2021. Koronaepidemian takia väittely tapahtuu etänä Vaasasta käsin. Jämsän väitöskirja ”Oikeudelliset todistelunrajoitteet rikosasiassa” jatkaa sitä todistusoikeudellisten väitöskirjojen sarjaa, joka on ollut tunnusomaista uudelle prosessioikeuden tutkimukselle. Painotus on helppo ymmärtää. Osan kiinnostuksesta toki selittää vuoden 2015 uudistus, joka toi merkittäviä muutoksia vanhaan OK 17 lukuun. Vaikka todistusoikeuden tutkimus on jonkun mielestä yliteoreettista ja elitististä, on totta, että todistelu on ja tulee aina olemaan keskeinen osa oikeudenkäyntiä. Jämsän tutkimuksen ehkä suurin ansio on siinä, että se ei, vankasta tieteellisyydestään huolimatta, hukkaa kosketusta oikeudenkäyntien todellisuuteen.

Tosin tästä ei kannata yleisemmin kantaa huolta. Vanha viisaushan kuului, että prosessioikeudellista lainoppia ei tulisi tehdä, jos kaikkinainen omakohtainen kokemus lainkäytöstä puuttuu. Samantekevää sen sijaan on, onko kokemus oikeudenkäynneistä hankittu tuomarina, syyttäjänä vai asianajajana. Toki parasta olisi, jos työkokemus on kertynyt eri rooleista. Yksipuolinen kokemus tuomarin työstä johtaa tuomarikeskeiseen tutkimukseen ja niin edelleen.

Professiolähtöisen tutkimuksen periheikkous tietenkin on, että oikeudenkäyntidraaman päähenkilöt, asianosaiset, ajautuvat sivuosaan, pahimmillaan heille uskotaan vain comic sidekick -rooli lakimiessankarin rinnalla. Prosessioikeuden tutkija kun helposti kuvittelee, että asianosaisilla on loputtomiin aikaa ja rahaa oikeudenkäyntiin ja että heidän perustehtävänsä on tuottaa aineistoa ja soveltamistilanteita tutkimukselle. Mainittava ihme ei olekaan, että perinteisen prosessioikeuden tutkimuksen rinnalle on syntynyt access to justice -tutkimusperinne. Yllätys lähinnä on, että sitä saatiin odottaa aina vuosituhannen vaihteeseen saakka.

OTM Jurkka Jämsä esittää väitöskirjansa ”Oikeudelliset todistelunrajoitteet rikosasiassa” julkisesti tarkastettavaksi 22.1.2021 klo 12.

Vastaväittäjänä toimii dosentti Antti Tapanila (Lapin yliopisto) ja kustoksena professori Tuula Linna.

Väitös järjestetään etäyhteydellä, tarkemmat tiedot löytyvät yliopiston tapahtumasivulta  https://helsinginyliopisto.etapahtuma.fi/flamma-2019/fi?id=60313

Konfliktinhallintakurssi päättyi

,

Kurssi ”Oikeudellinen konfliktinhallinta ja vaihtoehtoinen riidanratkaisu” on ollut osa OTM-tutkinnon yleisiä opintoja. Syksyn 2020 kurssi järjestettiin kuitenkin aikaisemmasta poiketen. Ensiksikin sen osanottajamäärä rajoitettiin 80:een, kun aikaisemmilla kursseilla oli ollut pahimmillaan jopa 321 opiskelijaa. Toisen ja odottamattoman uudistuksen toi COVID19-epidemia: kurssi toteutettiin tästä syystä kokonaan etäopetuksena. Kurssin vastuuopettaja toimi entiseen tapaan OTT, yliopistonlehtori Heidi Lindfors, jonka järjestelyurakka oli tänä vuonna vieläkin raskaampi kuin tavallisesti. Sen sijaan luennoitsijat olivat entiseen tapaan käytännön asiantuntijoita konfliktinhallinnan eri osa-alueilta.

Osanottajamäärän rajoittaminen helpotti kurssin järjestämistä ja auttoi ryhmätöiden suunnittelua. Myöskään etäopetus ei merkinnyt sellaista oppimistulosten laskua, mitä pessimistit pelkäsivät. Loppuesseistä päätellen asiat opittiin aavistuksen paremmin kuin lähiopetuksen aikana, joskin se luultavasti johtui pienemmästä osanottajamäärästä. Loppuesseitä kiiteltiin, niitä pidettiin tehokkaana opetusmuotona, esseiden vähimmäislaajuutta ja tehtävänasettelun vaativuutta haluttiin jopa lisätä, mikä on yllättävää. Palautteessa katsottiin, että loppuessee pakottaa tekijänsä syvällisempään pohdintaan ja aineistonhakuun kuin tavanomaiset tenttivastaukset mahdollistavat.

Opiskelijoiden palaute oli kaiken kaikkiaan hyvin myönteistä: kurssia pidettiin hyvin suunniteltuna, ammattitaitoisesti järjestettynä ja tarpeellisena. Arvostelua sai osakseen lähinnä se, että kaikki halukkaat eivät päässeet esiintymään, kun ryhmätöitä purettiin. Tämä taas katsottiin, tiedekunnan perinteiseen tapaan, pettäneen aikataulutuksen seuraukseksi ja näin opettajan syyksi. Tosin tässä on muistettava, että tehtävien purkamiseen varattu aika ei riitä kovin monen ryhmäläisen itsenäiseen esiintymiseen. Voi olla, että 80 osanottajaa on vieläkin hieman liikaa. Pienemmällä kurssilla useammat saisivat puheaikaa ja samalla esiintymistilaisuuden.

Kritiikkiäkin palautteessa tuli.  Outoa kylläkin osanottajamäärää haluttiin suurennettavaksi, vaihtoehtona tuotiin esiin mahdollisuus järjestää rinnakkaiskurssi. Toivomukset ovat sinänsä ymmärrettäviä, mutta niiden toteuttaminen vaatisi tiedekunnan voimavarojen uudelleenallokointia eivätkä näin ole toteutettavissa yksittäisen vastuuopettajan tai edes oppiaineen voimin. Totta on, että useimmat opettajat kannattaisivat hekin opintokokonaisuuksia yhdistäviä kursseja. Lakimiesten perinteisissä työtehtävissä kun on pakko hallita kerralla koko oikeusjärjestys.

Otteita palautteesta:

”Kurssi oli todella hyödyllinen ja mielenkiintoinen. Konfliktinhallintajärjestelmää tarkasteltiin monesta eri näkökulmasta kriittisestikin ja kurssin avulla pystyi hahmottamaan riidanratkaisuun käytettävissä olevia vaihtoehtoja laajemminkin.”

”Mielestäni prosessioikeutta ja riidanratkaisua koskevia kursseja on niukasti, mikä tekee aihepiiristä viehättyneen opiskelijan tiestä kovin kivisen. Tällä kurssilla pääsi kuitenkin hienosti perehtymään riitojen ratkaisemiseen liittyvään teoriapohjaan ja sen eri käytännön toteutuskeinoihin. Siitä teille iso kiitos! Varmaan mielenkiintoisin kurssi tähän mennessä.”

”Toteutus oli hyvä, luennot yhtä lukuunottamatta oikein mielenkiintoisia ja laadukkaasti toteutettuja. Myös pienryhmätyöskentely oli tällä kurssilla toteutettu hyvin, tehtävien tekemiseen oli varattu riittävästi aikaa.”

”Kurssi oli mielestäni hyödyllinen. Se auttoi minua hahmottamaan, millaisia erilaisia vaihtoehtoja riidanratkaisussa on ja mitä etuja ja haittoja kuhunkin niistä liittyy.”

”Luennoitsijat vaikuttivat motivoituneilta ja luennot olivat muutenkin hyvin suunniteltuja. Annettu oheiskirjallisuus oli kattavaa.”

”Mielenkiintoiset luennot, ryhmätehtävien toteutus (ryhmän valinta ja tehtäviin varattu aika erityisesti). Loppuesseen arvioinnit tuli erittäin nopeasti ja arvosteluperusteet oli selitetty kattavasti, KIITOS :)”

”Kurssilla parasta olivat mielenkiintoiset luennot.”

”Pidin siitä, että luennoilla oli vierailevat luennoitsijat, jotka toimivat itse luennoimansa asian parissa. Näin he pystyivät kertomaan omia kokemuksiaan aiheesta, mikä oli mielenkiintoista.”

”Pienryhmätyön purkutunnin organisoinnissa olisi ollut parannettavaa. Aikataulutus ei toiminut tällä kertaa parhaalla mahdollisella tavalla ja tehtävät eivät saanut tasavertaista käsittelyä. Olisi ollut mukavaa, että kaikki ryhmät olisivat saaneet kertoa tasavertaisesti omasta tehtävästään, jolloin tunnin sisältö olisi myös välittynyt kokonaisuutena paremmin meille opiskelijoille.”

”Ryhmätehtävien purkutilaisuudessa oli hiukan ajankäytöllisiä ongelmia, mutta ei häirinnyt suuresti minua.”

”En keksi mitään moitittavaa, mikä varmaan osaltaan kertoo kurssin onnistumisesta. Olisi tietenkin hienoa, jos luennoista olisi tallenteet, joita voisi katsoa jälkeenpäin. Mutta ymmärrän että luennoitsija ei välttämättä itse halua sellaista tallennetta tarjota. Tätä voisi kuitenkin pohtia, kun nyt luennot on olosuhteiden pakosta joka tapauksessa kuvattava.”

”Mielestäni kurssin asioiden käsittely oli selkeää.”

”Mielestäni kurssin työmäärä oli sopiva.”

”Työmäärää kyllä voisi lisätä varmaan n. 30% ilman että kurssista tulisi mitenkään erityisen raskas.”

”Kurssin työmäärä oli opintopisteisiin nähden melko sopiva.”

”Ohjeistus oli selkeä ja saatavilla hyvissä ajoin, minkä ansiosta työntekoa pystyi suunnittelemaan hyvin.”

”Mielestäni ohjeistus oli pääosin selkeää.”

”Iso plussa ryhmätehtävien tekemiselle varatusta ajasta, työelämässä olevien oli helpompi paneutua aiheeseen kunnolla kun oli varattu sopivan pitkä aika tehtävien tekemiselle.”

”Mielestäni aikataulutus oli toimiva muuten, paitsi pienryhmäpurkukerran osalta.”

”Tehtävien tekemiseen oli varattu riittävästi aikaa niiden laajuuteen nähden.”

”Oli mukavaa, että esseen työstämiselle oli jätetty reilusti aikaa.”

”Ryhmätyöskentely onnistui yllättävän hyvin. Lisäksi ryhmien muodostamistapa oli toimiva.”

”Helpoksi, kun pystyin muodostamaan ryhmän kavereiden kanssa. Tämä on tietenkin hauskin tapa ryhmätyöskentelylle jos kurssilla on tovereita mukana, mutta vastaavasti turhauttavaa opiskelijalle, jolla ei ole tuttuja kurssilla. Kai se muodostamistapa on aika yhdentekevä; kaikki kuitenkin pääsevät tavalla tai toisella ryhmätyön tekemään.”

”Sopivan kokoinen ryhmä ja tehtävien teko sujui mutkattomasti.”

”Mielestäni ryhmien muodostus oli järjestetty hyvin ja ryhmäytyminen oli helppoa. Työskentely ryhmässä sujui myös hyvin.”

”Mielestäni loppuesseessä pääsi pohtimaan koko kurssiin liittyviä kysymyksiä ja sai siten yhdistellä eri luennoilla oppimaa. Näin loppuessee kokosi hyvin kurssin sisällön ja antoi mahdollisuuden osoittaa kurssin sisällön hahmottamista.”

”On myös mukavaa, kun tarjotaan mahdollisuus esittää omia oivalluksia ja pohdintoja kurssin asioista. Ehkä niiden avulla oma oppiminen tuleekin osoitettua kaikista parhaiten? Esseen maksimipituuden kasvattaminen sivulla tai parilla olisi mahdollistanut hiukan syvemmän pohdinnan. Esseessä käsiteltäviä asioita oli paljon – töitä sai todella tehdä, jotta onnistui välttämään esseen romahtamisen pelkkään deskriptioon ja perusasioiden luettelemiseen. Toki tällä tavalla tulee varmasti testattua opiskelijan kyky tuottaa laadukasta tekstiä ja keskittyä olennaiseen.”

”Kokonaisuus tuli hyvin kerrattua esseetä kirjoittaessa.”

”Loppuessee on arviointitapana jokseenkin toimiva. Siinä pystyy soveltamaan kurssin aikana oppimiaan asioita ja pohtimaan enemmän kuin esimerkiksi tenttiin valmistautuessa.”

”Kurssilla voisi mieluusti olla enemmän paikkoja, jotta halukkaat mahtuisivat paremmin. Kun kurssi oli nyt yksi kolmesta keskenään vaihtoehtoisesta maisterin pakollisesta, oli pyrkijöitä valtava määrä. Lisäksi tämä kurssi oli ehkä ””käytännönläheisimmän”” oloinen näistä kolmesta kurssista, joka ohjasi ehkä tietynlaisia ihmisiä hakemaan juuri tälle kurssille, vaikka he eivät olisikaan varsinaisesti kiinnostuneita juuri riidanratkaisusta. Eli joko kurssille mahtuvien ihmisten määrää voisi nostaa, tai sitten kurssi voisi ””pakollisuuden”” sijaan olla valinnainen kurssi. Jälkimmäinen vaihtoehto varmistaisi sen, että kurssille pyrkisi etupäässä substanssista kiinnostuneita ihmisiä.”

”Kehittäisin kurssin pienryhmätyöosiota siten, että joko jokaisella ryhmällä olisi esitettävänä eri tehtävä tai jos saman tehtävän on tehnyt useampi ryhmä käsittely jaettaisiin ryhmien kesken siten, että vältytään päällekkäisyyksiltä. Lisäksi ohjeistaisin opiskelijoille tarkemmin esitykseen tarkoitetun ajan, jolloin aikataulutus toteutuisi paremmin, eikä käsittelyssä tulisi kiire. Näin pienryhmätyötehtävien käsittely tunnilla olisi mielekkäämpää ja saisimme myös niistä enemmän irti. Muutoin kurssi oli mielestäni onnistunut.”