Uutta access to justice -tutkimusta tulossa

, ,

Tässä julkaisusarjassa ilmestyy keväällä teos

 

Risto Koulu

JULKISET ASIAMIEHET OIKEUKSIIN PÄÄSYN TUKENA

 

Kirja on osa access to justice -tutkimushanketta, jossa on viimeksi tarkasteltu kollektiivista oikeussuojaa (2017) ja oikeuksiin pääsyn rahoittamista (2020). Julkiset asiamiehet oikeuksiin pääsyn tukena -kirja on kuitenkin itsenäinen tutkimus, ja se on näin luettavissa erikseen. Tutkimus ilmestyy sekä kirjana että sähköisenä painoksena. Sähköinen painos on vapaasti luettavissa ja ladattavissa tältä sivustolta. Kirjana se  on ilmainen yksityishenkilöille.

 

Oikeustieteen tutkimuksessa on totuttu ajattelemaan, että kansalainen vaikeuksista huolimatta lopulta pääsee omin voimin oikeuksiinsa. Joskus siihen tarvitaan julkisen vallan apua esimerkiksi julkisen oikeusavun muodossa, joskus taas kansalaisen kannattaa yhdistää voimansa muiden samassa asemassa olevien oikeudenhakijoiden kanssa. Joskus sovittelu auttaa häntä pääsemään oikeuksiinsa ilman raskasta ja riskialtista oikeudenkäyntiä. Uusin access to justice -tutkimus on nostanut esiin vielä yhden mahdollisuuden, eli julkisen asiamiehen (ombudsman) myötävaikutuksen. Julkisia asiamiehiä on Suomessakin lukuisia, heistä tunnetuimmat lienevät kuluttaja-asiamies ja tasa-arvovaltuutettu.

Julkinen asiamies voi ajaa kannetta oikeutta hakevan puolesta, avustaa tätä oikeudenkäynnissä tai ottaa vastuun oikeudenkäynnin kustannuksista, vastapuolen oikeudenkäyntikulut mukaanluettuina. Tällainen suora apu parantaa olennaisesti kansalaisen oikeuksiin pääsemistä. Hyviin tuloksiin päästään myös pehmeäksi kutsuttavalla avulla. Siinä julkinen asiamies auttaa oman alansa asiantuntemuksella kansalaista joko oikeudenkäyntiin valmistautumisessa tai itse oikeudenkäynnissä, esimerkiksi antamalla oikeudenhakijalle neuvoja, valvonnassa kertynyttä aineistoa tai suorastaan lausunnon asiassa.  Totta on, että Suomessa ja pohjoismaissa julkisten asiamiesten apu yksittäisille oikeudenhakijoille on vielä pienimuotoista. Julkiset asiamiehet keskittyvät paljolti oman toimialansa valvontaan, sääntelyyn ja yleiseen kehittämiseen. Access to justice -tutkimus on kuitenkin kansainvälisestikin pannut merkille sen suuren potentiaalin, joka sisältyy julkisten asiamiesten järjestelmään.

Tässä tutkimuksessa tarkastellaan yhtäältä suomalaista asiamiesten järjestelmää ja julkisen asiamiehen keinoja tukea yksittäistä oikeudenhakijaa, toisaalta taas kansainvälistä kehitystä ja oikeuspolitiikassa avautuvia vaihtoehtoja. Julkisen asiamiehen tuki näyttää täyttävän ainakin osaksi sen aukon, jonka muut konfliktihallinnan keinot jättävät. Kirjassa kannatetaan sekä järjestelmän lainsäädännöllistä kehittämistä että voimavarojen ohjaamista tapahtuneisiin oikeudenloukkauksiin ja oikeudenhaltijoiden auttamiseen.

 

Risto Koulu on prosessioikeuden professori emeritus (Helsingin yliopisto). Tämä tutkimus päättää hänen access to justice -tutkimusten sarjansa.

 

”Käytännön taidot” OTM-tutkinnossa

,

Oikeustieteen opetuksesta puhuttaessa ei asiantuntijoita puutu: kaikilla opiskelijoilla, useimmilla juristeilla ja monilla maallikoillakin on siitä näkemyksensä. Osa näkemyksistä on perusteltuja ja toteutettavissa, muutamat taas tuovat mieleen amerikkalaisen luonnehdinnan woke-kulttuurin ääriedustajista: ”eivät tiedä eivätkä haluakaan tietää mitään, mutta varma mielipide heillä on kaikesta”. Onhan ilmiselvää, että vuosikymmeniä vanha tutkinto tai parin vuoden kokemus opiskelijana olemisesta ei tee kenestäkään yliopistopedagogiikan, vielä vähemmän oikeustieteen opetuksen auktoriteettia.

 

Oikeustieteen opetuksessa (tai modernimmin oppimisen tukemisessa) on kieltämättä heikkoutensa mutta myös vahvuutensa. Jälkimmäisiin kuuluvat Helsingin yliopiston oikeustieteen tiedekunnassa järjestettävät, ”käytännön taitojen” nimellä ennen epävirallisesti ja nyt virallisestikin kulkevat kurssit. Muutamat oppiaineet tarjoavat tällaisia kursseja valinnaisina osina OTM-tutkintoa. Esimerkiksi prosessioikeuden oppiaineessa opiskelija voi osallistua muun muassa oikeudenkäyntikursseille (joita on kaksi), käräjäoikeuskurssille ja riidanratkaisu yritystoiminnassa -kurssille. Insolvenssioikeuden oppiaine puolestaan tarjoaa esimerkiksi yrityksen maksukyvyttömyys ja yrityksen saneeraus -nimiset kurssit.

 

Tällaisilla kursseilla opiskelijat tutustuvat käytännön lakimiesten johdatukselle juristin työhön, samalla he saavat kuvan juristiprofessiosta, lakimiesten muodostamista työyhteisöistä sekä siitä, millaisia käytännön työtehtävät ovat. Samalla he luovat kontakteja kokeneisiin tuomareihin ja asianajajiin. Opetustilaisuudet järjestetään säännönmukaisesti työpaikoilla kuten asianajotoimistoissa ja käräjäoikeuksissa, joskus muuallakin. Monet kurssit ovat olleet opetusohjelmassa vuosikymmeniä, samoin monet vetäjät, erityisesti asianajotoimistot (niistä on syytä mainita Procope & Hornborg, Borenius, Evershed sekä Waselius & Wist) ovat kantaneet pitkään vetovastuuta nimikkokursseistaan.

 

Vaikka usein toisin kuvitellaan, kurssien vetäjät tekevät työnsä korvauksetta eli pro bono -periaatteella. Ainoa korvaus vaivasta ja työajan menetyksestä ovat tiedekunnan rutiinikiitokset ja satunnaiset kunniakirjat. On myönnettävä, että heidän panoksensa ansaitsisi enemmänkin tunnustusta, koska kurssien vetäjät antavat sellaista soveltavaa asiantuntemusta, jota tiedekunnan omat opettajat eivät missään nimessä kykenisi välittämään. Opettajienkin kokemus juristin tosiasiallisista työtehtävistä on monella varsin minimaalista, pahimmillaan se on amerikkalaisten tv-sarjojen seuraamisen ja lakimieskaskujen kuuntelemisen varassa. Ajat, jolloin tiedekunnan opettajilla oli takanaan pitkä ura käytännön lakimiestehtävissä, ovat auttamatta menneet ja jääneet viimeistään 1980-luvulle.

 

Käytännön taidot -kurssit työllistävät toki myös tiedekunnan opettajia. Jokainen kurssi nimittäin vaatii oman vastuuopettajansa tiedekunnan henkilökunnasta. Vastuuopettaja valitsee kurssin opiskelijat, auttaa ja neuvoo kurssin suunnittelussa ja toteutuksessa sekä liittää kurssin tiedekunnan opetushallintoon. Hän myös hakee niin sanotut yhteiskumppanit (eli kurssien toteuttajat) ja ylläpitää heihin sosiaalisia suhteita. Tällainen sosiaalinen kanssakäyminen on pro bono -toiminnassa avainasemassa. Vastuuopettajan rooli tuo tiedekunnan opettajalle raskaan joskin näkymättömän työsaran. Moni oppiaineen ulkopuolinen nimittäin kuvittelee, että kurssi syntyy ja toteutuu itsestään. Tosiasiallisestihan kurssin toteutuminen on kovan työn takana. Kokemus on osoittanut, että kurssi vaatii siinä määrin sen järjestävän oppiaineen asiantuntemusta, että vastuuopettajan on oltava kyseisestä oppiaineesta ja lisäksi vielä aihepiiristä kiinnostunut sekä muutenkin motivoitunut tämäntyyppisen opetuksen järjestämiseen. Asia erikseen on, että kursseihin liittyvä opintohallinto on tietenkin keskitettävissä ja siirrettävissä pois vastuuopettajilta. Tällainen keskitys keventäisi ratkaisevasti vastuuopettajan työtaakkaa.

 

Mitä tulee opiskelijoihin, käytännön taidot -kurssit ovat suosittuja. Yleensä niille ilmoittautuneita on moninkertainen määrä. Näin osanottajien valinnasta tulee espanjalaisittain sanottuna ikävänsävyinen ”brouhaha”, etenkin kun opiskelijat kieltäytyvät uskomasta, että kursseilla on vahvistettu osanottajien enimmäismäärä. Se taas seuraa käytettävistä olevista tiloista, eikä vastuuopettaja voi tiloihin vaikuttaa. Tilathan eivät ole yliopiston tiloja. Valinta onkin ainoa keskustelua ja arvostelua herättävä seikka käytännön taitojen kurssilla: kursseille päässeet opiskelijat ovat olleet poikkeuksetta tyytyväisiä kurssinsa sisältöön ja antiin. On helppo huomata, että kurssille pääsemisen ongelma ei ole hallinnollinen eikä pedagoginen. Se on ratkaistavissa vain osoittamalla käytännön taidot -kursseille enemmän voimavaroja, käytännössä joko perustamalla uusia kursseja tai kahdentamalla nykyisiä.

 

Siinäkään ei ole paljoa saavutettavissa. Vaikka osaavia ja sosiaalisesti verkottuneita vastuuopettajia tiedekunnasta ehkä jokunen löytyy (tässäkään ei ole syytä liialliseen optimismiin), halukkaat yhteistyökumppanit – eli pro bono -periaatteella toimivat käytännön asiantuntijat, joilla on intoa ja aikaa tällaiseen hyväntekeväisyyteen – ovat rajallinen luonnonvara. Saattaa olla, että tässä suhteessa koko kapasiteetti on jo käytössä. Sitä enemmän on syytä pitää kiinni niistä, joka ovat leikkiin lähteneet. Tiedekunnan olisi syytä näkyvämmin noteerata tämä näkymätön opetusresurssi, jonka ammatillinen osaaminen ja hiljainen tekijäntaito tasapainottavat hienosti OTM-tutkinnon lähtökohtaista teoreettisuutta. Ristiriitahan syntyy siitä, että OTM-tutkinto on periaatteessa tieteellinen tutkinto, kun taas juristien normaalit työtehtävät ovat elleivät suorastaan maanläheisiä niin ainakin varsin praktisia. Vain muutama prosentti tutkinnon suorittaneista lakimiehistä päätyy – tai ehkä jonkun miestä pelastautuu – ”tieteellisiin” työtehtäviin, toisin sanoen akateemiselle uralle.

 

Risto Koulu

Uusi painos insolvenssioikeus-kirjasta?

,

Monet ovat kyselleet, milloin Insolvenssioikeus-kirja saa uuden painoksen. Nykyinen, neljäs painos alkaa jo ikääntyä, se on ilmestynyt vuonna 2017. Pontta kyselyt ja kannunvalannat aikataulusta ovat saaneet siitä, että sen sisarkirja ”Prosessioikeus” sai äskettäin uuden eli kuudennen painoksen.

 

Tarvetta uudelle painokselle insolvenssioikeudessa eittämättä on. Kirjaa, tarkkaan ottaen sen sähköistä versiota, on tosin säännöllisesti eli neljännesvuosittain päivitetty. Teksti kuitenkin ensiksikin kaipaisi perushuoltoa, jossa vanha teksti käytäisiin tarkasti läpi, turhaa ja päällekkäistä tekstimassaa raakattaisiin sekä enemmän tai vähemmän fragmentaariset päivitykset koordinoitaisiin. Tällainen perushuolto pitäisi tehdä kaikille sähköisille teksteille säännöllisin väliajoin.

 

Toiseksi Suomikin joutuu vuoden 2022 kuluessa panemaan täytäntöön EU:n niin sanotun maksukyvyttömyysdirektiivin. Se tuo saneerausmenettelyyn perustavanlaatuisia muutoksia ja hieman täsmennyksiä myös konkurssilakiin. Ensimmäiset muutokset ovat niin perustavanlaatuisia, että kirjan saneerausjakso joudutaan kirjoittamaan kokonaan uusiksi: konkurssijaksossa pärjätään tavanomaisilla päivityksillä. Samalla saneerausjakso vaatii aikaisempaa enemmän sivutilaa. Tällainen uudistus ei enää onnistu pelkillä pikkupäivityksillä.

 

Kustantajan kanssa on vuosia keskusteltu uuden painoksen tarpeellisuudesta, viime aikoina jo välttämättömyydestä. Toistaiseksi alustaviakaan kustannuspäätöksiä ei ole tehty. Selvää kuitenkin on, että insolvenssioikeus ei sisälly vuoden 2022 kustannusohjelmaan. Uutta painosta saadaan näin odottaa aikaisintaan vuonna 2023. Tosin silloin alkaa olemaan jo melkoinen kiire.

 

Oma kysymyksensä on, tuleeko uudesta painoksesta kirjamuotoinen painos vaiko ”vain” sähköinen uusi versio, jota toki voidaan kutsua sitäkin ”painokseksi” (tarkoituksella lainausmerkeissä, sillä mitäänhän ei tässä paineta). Kirjoittajat ja monet lukijatkin näkisivät mielellään uuden kirjan. Syyt ovat osaksi tottumus, osaksi psykologinen halu saada käsiinsä jotain käsin kosketeltavaa. Kirjoittajat tuntevat saaneensa aikaan jotain näkyvää, kun taas moni lukija hakee tietoa mieluummin perinteisestä kirjasta kuin sähköisestä tiedostosta. Tämän ymmärtää. Jälkimmäiset ovat luettavuuden ja yleiskatsauksellisuuden osalta enimmäkseen vielä lapsenkengissään. Tekstin lukeminen rasittaa silmiä ja on muutoinkin puuduttavaa. Perusteokset-sarjan kirjat eivät tunnu tässä suhteessa olevan ajan tasalla.

 

On kuitenkin pakko myöntää, että hakuteoksessa ja käsikirjassa sähköinen uusi painos itse asiassa riittää hyvin. Moni traditionalistikin hyväksyy sähköisen uuden painoksen, koska uuden painoksen kustantamiskynnys laskee olennaisesti. Kirjojen painaminen on varsin kallista huvia myös nykyaikana, vaikkei se enää käsityötä olekaan. Ja jos valinta pelkistyy vaihtoehtoihin uusi sähköinen painos tai ei uutta painosta lainkaan, jokseenkin jokainen valitsee ensimmäisen vaihtoehdon. Harva kirjoittajakaan haluaa nähdä tekstinsä vanhentuvan ja menettävän muut kuin aatehistoriasta kiinnostuneet lukijansa.

 

Risto Koulu

Uusi painos prosessioikeus-kirjasta ilmestynyt

, ,

Prosessioikeus-kirjasta on ilmestynyt kuudes, uudistettu painos. Päällisin puolin uusi painos ei järisytä suomalaista oikeuskulttuuria. Kirjan ulkoasu on vanha, kirjoittajakunta entisellään, sisältö ja rakenne hieman uudistuneet, ja sivumääräkin pysynyt suurin piirtein ennallaan. Tosin viimeksi mainitusta kiitos lankeaa kustantajan huolenpidolle. Ilman sitä jatkuvatäydenteinen ja päivitettävä kirja paisuisi rajattomasti, koska jokainen päivitys ja täydennys tuo uutta tekstiä eikä vanhaa tekstiä raaskita poistaa, vaikka se on jo vanhentunutta.

 

Uusi painos on kuitenkin kahdessa suhteessa merkittävä. Ensiksikin Prosessioikeus-kirjaa on pidetty, oikein tai väärin, prosessioikeuden kultakauden mestarinäytteenä. Tavallaan se sitä onkin: kirja pysyy hyvin koossa ja on luotettavaa lainoppia. Joku voi ehkä tehdä kiistanaiheen siitä, miten ”kultakausi” prosessioikeudessa ajoitetaan. Tutkimuksessa useimmat alan tutkijat sijoittavat sen 1990-luvulle, ehkä sen loppua painottaen. Joku ehkä uskaltautuu pidentämään kultakautta vielä seuraavan vuosituhannen alkuvuosiin, jonka jälkeen alkoi metodinen interregnum. Opetuksessa taas kultakaudesta voidaan puhua aikaisintaan 2010-luvulla, jolloin prosessioikeuden opetusta kovalla kädellä ja metelillä modernisoitiin. Opetuksen uudistuksen shokkiaallot eivät ole vieläkään tasoittuneet. Paluuta ”vanhaan” prosessioikeuden opetukseen luentoineen ja oikeustapausharjoituksineen on julkisestikin kaivattu. Tosin opiskelijoiden saaminen tällaisen opetukseen asettaa haasteen kokeneellekin opettajalle.

 

Vaikka kirja on ollut menestystarina, kirjahankkeen alku ei ollut lupaava. Aloite kirjaksi tuli, epätavallista kylläkin, kustantajalta eli WSOY:ltä. Oppiaineen väki ei ollut järin innostunut: enemmistö piti hanketta turhana tai suorastaan vahingollisena ”paremmille kirjoille”. WSOY:n sitkeä kannustus ja antelias ennakkopolitiikka sai hankkeen kuitenkin käyntiin. Kirjan ensimmäinen, varsin vaatimaton painos ilmestyi vuonna 2003. Jälkikäteen ajatellen lopputulos selittyy ehkä eniten sillä, että kustantaja, aikansa vastaan hangoiteltuaan, suostui jakamaan aluksi yhteisteokseksi suunnitellut prosessioikeus– ja insolvenssioikeus-osat omiksi niteiksi. Näin sisarkirjoille saatiin omat päätoimittajat, kirjoittajakunnat ja aikataulut. Insolvenssioikeus-kirja voitti kylläkin jäsenvälisen kilpailun, sillä sen ensimmäinen painos julkaistiin jo edellisellä vuosikymmenellä. Asiaa edisti varmaan sekin, että muutkin WSOY:n perusteokset-sarjan kirjat alkoivat vähitellen ilmestyä. Prosessioikeus -kirjan kirjoittajakunta koki kirjan osaksi kunnia-asiakseen.

 

Toiseksi Prosessioikeus-kirjan uusi painos ansaitsee huomiota myös siitä syystä, että se jäänee viimeiseksi kirjamuotoiseksi painokseksi. Viiden vuoden painossykli on aivan liian hidas nykyoloihin. Oikeuskehitys on paljon nopeampaa kuin muutama vuosikymmen sitten. Vanhentumisen haittaa lisää vielä se, että kirja on toiminut ja jatkossakin toimii nimenomaan hakuteoksena ja käsikirjana. Siihen käyttöön kirjan on oltava ajan tasalla. Harva lukee 1 500-sivuista kirjaa hankkiakseen oikeudellista yleissivistystä tai päivittääkseen tietojaan prosessioikeuden nykytilasta. Jatkossa tyydytään sähköisiin versioihin ellei muuten niin kustannussyistä. Tosin myös sähköisistä versioista on pakko tehdä ”uusia painoksia”. Uutta painosta tehtäessä teksti käydään huolella läpi, turha ja päällekkäinen tietoaines karsitaan sekä päivitykset ja täydennykset koordinoidaan. Kokemus on osoittanut, että pelkät päivitykset eivät sähköisissä versioissa riitä: ne vähitellen tekevät esityksestä fragmentaarisen ja vaikealukuisen ellei suorastaan sekavan, etenkin jo päivittäjiä on useita ja aikaa on kulunut paljon.

 

Viisi vuotta, mieluummin tietysti 2–3 vuotta voisi olla myös sähköisten painosten sykli. Jos sähköisistä painoksista etsii jotain hyvää (kirjoittajat eli niin kutsutut sisällöntuottajat eivät niistä tunnetusti pidä), se lienee kustannustehokkuus: uusi sähköinen painos ei maksa kustantajalle mitään tai ainakin hyvin vähän verrattuna uuden kirjamuotoisen painoksen kustannuksiin. Painos ei ole enää satojentuhansien eurojen panostus epävarmaan myyntimenestykseen.

 

Nostalginen kirjoittaja saa lohtua siitä, että Suomen kaltaisessa pienessä oikeuskulttuurissa harva kirja pääsee kuudenteen painokseen. Painosten suuri määrä on optimistille osoitus paitsi kirjan laadusta myös siitä, että se tuli todelliseen tarpeeseen, toisin sanoen vastasi akuuttiin juridisen tiedon kysyntään.

 

Risto Koulu

”Kummallista, miten selvää kaikki jälkikäteen on”

, ,

 

Kokeneet kirjoittajat tietävät, millainen hauta artikkelille juhlakirja on: harva hankkii ja vielä harvempi lukee juhlakirjan tai edes juhlakirjaa. Niinpä yhä yleisempää on, että siihen kirjoittanut myöhemmin julkaisee artikkelinsa joko blogissaan tai kotisivullaan. Näin se välttyy universaalilta unohdukselta. Tieteelliset kustantajat ovat perinteisesti suhtautuneet tähän some-julkaisemiseen myötämielisesti, sillä tuohan se näkyvyyttä myös juhlakirjalle. Kaupallisetkaan kustantajat eivät sitä yleensä ole suoraan kieltäneet, joskin tässä suhteessa maailma on muuttumassa, kun yhä useampi kustantaja ottaa käyttöön oman sähköisen alustan. Kustantajat haluavat, yleensä siitä palkkiota maksamatta, yksinoikeuden myös sähköiseen julkaisemiseen. Vaikka se tällä hetkellä on verrattavissa Kreikan valtion tukemiseen rahanreikänä, se voi joskus tuoda tulovirtaa juridisen kirjallisuuden heikosti kannattavaan kustantamiseen.

 

Sata vuotta prosessioikeutta -kirjahankkeessa toimituskunta ilmoitti kirjoittajille some-julkaisemisen mahdollisuudesta – se sitä jopa vahvasti suositteli. Muutama kirjoittaja (Mikko Vuorenpää ja Jyrki Virolainen etunenässä) ottikin vihjeestä vaarin ja teki näin. Tässä tulee etujoukon jatkoksi Risto Koulun artikkeli:

 

Risto Koulu:  ”Kummallista, miten selvää kaikki jälkikäteen on”

 

Otsikon etymologista alkuperää on kyselty. Se ei ole itse keksitty vaan on peräisin erinomaisen arvovaltaisesta lähteestä, nimittäin Juho Kusti Paasikiven kynästä. Tosin pahat kielet ovat väittäneet, että Paasikivi itsekin lainasi fraasin 1900-luvun ruotsinkielisestä kabaree-laulusta. Hän kylläkin jätti pois säkeen alkulauseen, joka käännettynä ruotsinkielisestä slangista samanaikaiseksi suomenkieliseksi slangiksi kuuluisi jotenkin näin: ”Mä en sitten meinaa mitään bonjata, mutta – – .”

 

 

Risto Koulu

Lukijapalautetta Sata vuotta prosessioikeutta -kirjasta

, ,

Kokoomateos ”Sata vuotta prosessioikeutta” on ollut luettavana sähköisenä versiona kaksi kuukautta ja kirjaversionakin kuukauden. Toimituskunta on tänä aikana saanut kirjasta paljon lukijapalautetta, itse asiassa moninkertaisesti verrattuna tavallisiin tutkimusjulkaisuihin. Lukijakunta tuntuu olevan varsin yksimielinen yhdestä asiasta: tällaiset kirjat ovat tarpeellisia, koska ne säilyttävät katoavaa kokemustietoa ja välittävät vaivalla hankitun hiljaisen tekijäntiedon uusille tutkijapolville. Oikeustieteessä kumpaakaan ei yleensä tapahdu. Tutkijat ovat perinteisesti siirtyneet hiljaisesti eläkkeelle, useimmat vähimmäisiän saavutettuaan. Samalla he ovat kadonneet oikeustieteen kartalta, osa kylläkin suurempaa vahinkoa oikeustieteen tutkimukselle aiheuttamatta. Tiedekunnan niin sanottu emerituskulttuuri on hyvin uusi ilmiö joitakin yksittäisiä poikkeuksia lukuun ottamatta. Tämä on johtunut paljolti siitä, että tiedekunta ei ennen mitenkään panostanut emerituksiinsa, vaikka periaatteessa he ovat asiansa osaavaa ja mikä parasta ilmaista työvoimaa. Vasta viime vuosina tässä suhteessa on viisastuttu, eikä nykyjohtoa voi isommalti moittia.

 

Jotain soraääniä toki on kuulunut. Pari lukijaa kyseli, eikö prosessioikeus oppiaineena ja oikeustieteen osa-alueena ole paljon vanhempaa. Näin tietysti onkin, mutta kirja käsittelee ja kuvaa vain viimeistä sataa vuotta. Ensimmäisten suomenkielisten virkojen perustaminen 1920-luvun alussa tuntui varsin luontevalta alkupisteeltä tämän satavuotisjakson eli käytännössä nykyaikaisen prosessioikeuden synnyn ja kehityksen tarkastelulle. Samaan hengenvetoon on myös ihmetelty, miksei tällaisia oppiainehistorioita tehdä enempää. Se onkin ihme, sillä on väitetty (väitteen oikeellisuudesta en mene takuuseen), että tällainen oppiainehistoria on koko Helsingin yliopistossakin ainutkertainen ilmestys. Historioita on, mutta ne ovat laitoshistorioita tai henkilöhistorioita. Oikeustieteessä kaivattaisiin nimenomaan oppiainehistorioita siitä syystä, että juristit ovat surkeita elämäkertureita eikä heistä, kaikkein vähiten tutkijoista, yleensä vaivauduta kirjoittamaan henkilöhistoriaa. Sen sijaan lakimieskaskuja ja anekdootteja prosessioikeudenkin professoreista on riittämiin. Kunnon kuvaa oppiaineen arkipäivästä, vielä vähemmän tutkimuksesta, ne eivät ymmärrettävästi anna. Kaskun tai anekdootin kohteeksi pääseminen vaatii huomattavaa originellisuutta, mitä piirrettä harvalla tutkijalla todellisuudessa on. Laitoshistoriat taas ovat joko rutikuivia tapahtumakuvauksia tai kaiken selittämistä parhain päin.

 

Jokunen muistelmateos ei kokonaiskuvaa muuta. Vanhempi tutkijapolvi osaa mainita Brynolf Honkasalon muistelmat, joita aikanaan innolla luettiin. Tosin hän kertoi loppujen lopuksi aika vähän tutkijaurastaan ja toiminnastaan tiedekunnassa. Henkilöhistorioiden puuttuminen on tavallaan hyväksikin. Joskus lukija kiemurtelee vaivautuneena lukiessaan glorifioivaa kuvausta elämäkerran kirjoittajan idolista, joka oli aina oikeassa ja aina aikaansa edellä. Esimerkiksi Eino Jutikkalan elämäkertaa lukevan on vaikea välttyä tältä vaikutelmalta. Omasta urastaan kirjoittava tutkija joutuu vähän väliä myöntämään erehtyneensä paitsi tulkintakannanotoissaan (mikä lienee selvää) myös valitessaan lähestymistapojaan ja tutkimusmenetelmiään. Ehkä rehellisimmän kuvan akateemiseen maailman lainalaisuuksista antaa Keijo Korhonen muistelmakirjassaan ”Ruotumies”.

 

Toimituskunta odotti saavansa kielteistä palautetta ’kirjoittajalla on vapaat kädet’ -politiikastaan. Sitä ei juurikaan tullut, ehkä siksi, että politiikka toi kirjaan väriä ja vaihtelevuutta, koska jokainen kirjoittaja sai valita aiheensa ja mitä hän siitä sanoo. Jälkiviisaasti ajatellen ripaus koordinointia olisi ollut tarpeen: ”elämäkerrallisissa” artikkeleissa olisi saanut olla hieman enemmän ”tieteellisyyttä” ja ”tieteellisissä” elämäkerrallisuutta. Tämä ei välttämättä olisi ollut lukijoiden mieleen. Moni lukija tuntuu pitävän elämäkerrallisia ”vanhoja” artikkeleita kirjan kiintoisimpana antina. Mutta hyvä näinkin, jatkossa tämä osataan!

 

Joistakin puutteista huomautettiin. Kirjasta puuttuu tällaisille teoksille tyypillinen henkilöhakemisto. Se jätettiin pois, koska monet niin sanotut household -nimet, esimerkkinä Erkki Havansi, olisivat saaneet viittauksen joka toiseen sivuun. Myös luotettava luettelo oikeustieteen professoreista ja muista tutkijoista olisi sekin ollut paikallaan, itse asiassa sellaista ehdotettiinkin (ensimmäisenä Juha Lappalainen). Tällainen luettelo olisi kuitenkin vaatinut liian suuren työn arkistoselvityksineen, sillä olemassa olevissa luetteloissa on selviä virheitä. Henkilöluettelon laatiminen jäi näin ja saikin jäädä ”Kaksisataa vuotta prosessioikeutta” – kirjan toimituskunnan murheeksi. Sen taakse saadaan toivottavasti jo institutionaalistakin tukea, mistä tämä ”Sata vuotta prosessioikeutta” -kirja ei päässyt osalliseksi.

 

Myöskään yksittäisistä artikkeleista ei tullut palautetta, vaikka muutamat niistä ajoivat varsin kärkevää tiede- ja tutkimuspoliittista agendaa. Tämä selittynee sillä, että kirjoittajat kirjoittivat, mitä heidän ajateltiinkin kirjoittavan. Nuori vihainen mies tietenkin kritisoi vallitsevaa asiantilaa, konservatiivinen kirjoittaja taas puolustaa tutkimuksellista status quo’ta ja näkee siitä poikkeamat prosessioikeuden tieteellisen perinnön hukkaamisena. Kukaan kirjoittajista ei nähtävästi yllättänyt lukijoita, toisin sanoen poikennut odotetusta roolistaan. Muut lukijat kuin oikeustieteen tutkijat – heiltä ei vielä ole tullut juuri kommentteja – voivat olla kriittisempiä. Vastoin yleistä käsitystä tutkijat nimittäin ovat aina tai ainakin pääsääntöisesti radikaalimpia kuin käytännön tuomarit ja asianajajat. Käytännön toimijan mielestä oikeustieteen ja etenkin prosessioikeuden tutkimuksen upein saavutus on praktinen oppikirja. Tutkija sen sijaan muistaa vanhan akateemisen ”viisauden”: väitöskirja (ja miksei muukin tutkimus) on hetken häpeä ja ikuinen kunnia, oppikirja taas on hetken kunnia ja ikuinen häpeä.

 

Sen sijaan moni lukija on ihmetellyt ja osa tivannutkin, miksi kirja julkaistiin nimenomaan Conflict Management -sarjassa. Ihmettelyyn on aihettakin. Tutkimusjulkaisuille tarkoitettu sarja kun ei ole luonteva paikka juhlakirjan tapaiselle teokselle. Kirja olisi kuulunut Suomalaisen Lakimiesyhdistyksen C-sarjaan tai viime hädässä oikeustieteellisen tiedekunnan omaan Forum Juris -sarjaan. Toimituskunta tarjosi kirjaansa kumpaankin, mutta yhteisymmärrykseen kirjan kustantamisesta ei päästy. Kirjan idea tai sisältö tuskin herätti erityistä vastustusta; kirja oli yksinkertaisesti niin uudentyyppinen, ettei se sopinut näiden sarjojen vanhakantaiseen kustannuspolitiikkaan. Tämän jälkeen vaihtoehdot olivat vähissä. Kaupallisiakin kustantajia käytiin läpi, mutta lopputulos on helposti arvattavissa. Hetken mietittiin jopa sitä, että kirja jäisi vain sähköisen version varaan, mutta se ajatus hylättiin nopeasti. Tarkoitushan oli, että kirja kuluisi tulevien tutkijapolvien käsissä, mitä on vaikea saada aikaan sähköisellä versiolla sen enempää kirjaimellisesti kuin symbolisestikaan. Sitä paitsi toimituskunta oli ennakkouutisissaan luvannut kirjamuotoisen julkaisun, eikä se halunnut pettää lupaustaan. Erillinen omakustanne taas olisi ollut huonoin mahdollinen ratkaisu kirjan nykyistä ja ennen kaikkea tulevaa lukijakuntaa ajatellen.

 

Runsasta kuvitusta ja etenkin sen värillisyyttä kiiteltiin yleisesti. Tosin valokuvien värillisyys oli pakon sanelemaa, ja vielä kallista sellaista. Alkuperäisen värikuvan ei nimittäin tarvitse painotuotteissa olla niin tarkka kuin mustavalkoisen. Monet kuvathan laitoselämästä ja akateemisista tapahtumista tulevat otetuiksi epäedullisissa olosuhteissa. Toinen asia on, että kirjaan pääsee tietenkin vain murto-osa kuvamateriaalista, joka olisi saatavilla. Kuva-aineiston säilymisen ongelma olisi kylläkin digiaikana ratkaistavissa niin, että ”ylimääräiset” kuvat olisivat katsottavissa ja ladattavissa tiedekunnan ja jonkun muun organisaation kotisivuilta. Muuten ne ovat tuomittuja katoamaan ottajansa mukana. Toki tieteellinen yhdistys olisi ehkä luontevin tai ainakin pitkäikäisin ”perinteenkantaja”, henkilökohtaiset sivut ja blogit ovat nekin alttiina ajan kulumiselle, etenkin jos niiden teknisiä ratkaisuja ei päivitetä.

Risto Koulu

Sata vuotta prosessioikeutta -kirja ilmestynyt

, ,

Kirjan saa lukea tästä.

Painettua kirjaa voi tilata suoraan kustantajalta tai toimituskunnan jäseniltä (risto.koulu@helsinki.fi, dan.frande@helsinki.fi, heidi.lindfors@helsinki.fi, mikko.vuorenpaa@ulapland.fi). Kirja on yksityishenkilöille ilmainen.

Prosessioikeus on aina nähty lakimiestutkinnolle ja juristin ammattitaidolle keskeisenä oppiaineena. Tämä ei yllätä: jokseenkin jokainen lakimies tarvitsee työurallaan prosessioikeuden antamia oppeja ja valmiuksia. Prosessioikeus on kuitenkin sadan vuoden kuluessa suuresti muuttunut niin oppiaineena kuin tieteenalanakin. Etenkin pari viimeistä vuosikymmentä ovat olleet tässäsuhteessa mullistavia ja osaksi myös mielipiteitä jakavia. Oikeudenkäynnin säännöistä on yhä enenevästi siirrytty oikeudelliseksi konfliktihallinnaksi kutsuttuun kokonaiskuvaan. Toki siinäkin oikeudenkäynti on pääosassa, mutta paljon huomiota saavat myös muut riidanratkaisukeinot kuten sovittelu sekä niiden käyttöalat ja suhde oikeudenkäyntiin.

Tässä kirjassa kuvataan eri kirjoittajien artikkelien kautta modernin prosessioikeuden syntymistä, analysoidaan kehitystä ja nykytilaa, ja otetaan myös varovasti kantaa sen tulevaisuuteen digitalisoituvassa maailmassa. Juristin tehtävät eivät kylläkään siinä todennäköisesti muutu, vain tavat, joilla tehtäviä hoidetaan, tulevat olemaan erilaisia. Esillä kirjassa on lisäksi opetuksen ja tutkimuksen arkipäivä sekä oppiaine (ja aikaisemmin myös laitos) työyhteisönä. Kirjoittajina ovat prosessioikeuden niin entiset kuin nykyisetkin tutkijat ja opettajat. Tosin kirja ei enää tavoita niitä, jotka loivat suomalaiselle prosessioikeudelle sen tieteellisen perustan. Vain heidän nimensä (Tirkkonen, Ellilä, Halila) vilahtavat joissakin artikkeleissa.

Artikkelit edustavat erilaisia näkemyksiä prosessioikeuden kehityksestä ja tulevaisuudesta. Tämä on tarkoituskin: kirjoittajien ääni on haluttu saada aidosti kuuluviin. Oppiaineen historiasta nimittäin on, kuten kaikesta muustakin kehityksestä, useita totuuksia. Artikkeleja ei tästä syystä ole sisällöllisesti toimitettu, joten kirjoittaja edustaa niissä vain itseään.

Toimituskuntaan ovat kuuluneet yliopistonlehtori Heidi Lindfors (Helsingin yliopisto), professori emeritus Dan Frände (Helsingin yliopisto), professori emeritus Risto Koulu (Helsingin yliopisto) ja professori Mikko Vuorenpää (Lapin yliopisto)

Maksukyvyttömyys – yritys velkojana ja velallisena

, ,

Kirjasta Maksukyvyttömyys – yritys velkojana ja velallisena on ilmestynyt toinen, uudistettu painos.  Kustantajana on Kauppakamari eli Helsingin Seudun Kamari Oy.

Länsimaisessa luotonantoon perustuvassa markkinataloudessa yritykset ovat vuoroin velkojia ja vuoroin velallisia. Yleensä velat maksetaan eräpäivään mennessä. jos näin ei tapahdu, velkavastuu voidaan toteuttaa maksukyvyttömyys- eli insolvenssimenettelyllä.

Maksukyvyttömyys – yritys velkojana ja velallisena on kattava yleisesitys neljästä lakisääteisestä maksukyvyttömyysmenettelystä: ulosotosta, konkurssista, yrityksen saneerauksesta ja yksityishenkilön velkajärjestelystä.

Kirjan avulla lukija pystyy hahmottamaan oikeudellisen asemansa erilaisissa maksukyvyttömyystilanteissa ja osaa toimia niissä oikealla tavalla. Selkeän tekstin ja useiden esimerkkien ansiosta insolvenssilainsäädäntö aukeaa helposti myös lukijoille, joilla ei ole lainopillisia perustietoja.

Kirjan 2., uudistetussa painoksessa on huomioitu mm. lainsäädäntömuutokset ja uusi oikeuskäytäntö sekä vireillä olevat muutoshankkeet.

Kirjan ovat kirjoittaneet prosessioikeuden professori emeritus Risto Koulu sekä prosessi- ja insolvenssioikeuden yliopistonlehtori, dosentti Heidi Lindfors.

Konsernit insolvenssioikeuden mustassa aukossa

, ,

Risto Koulu: Tutkimuksen unohtamat – konkurssit konsernissa?
Teoksessa: Yhtiö, velka, velvoite – Juhlajulkaisu Seppo Villa. ALMA TALENT 2021.

Oikeustieteen tutkimuksella on tunnetusti taipumus urautua. Jotkut aihepiirit saavat osakseen suhteettomasti huomiota, jotkut taas jäävät kokonaan sitä vaille. Myös liiallinen keskittyminen on pienessä oikeuskulttuurissa vähemmän toivottavaa, sillä se johtaa samojen asioiden toisteluun ja tässä merkityksessä ”turhaan” tutkimukseen, jos tutkimus koskaan voi olla sanan varsinaisessa merkityksessä turhaa. Jos ”ylitutkimus” on pienen mittakaavan ongelma, merkittävä sellainen on ”alitutkimus”, kun käytännössä merkittävä aihepiiri jää vaille kunnollista tutkimusta.

 

Insolvenssioikeudessa konsernirakenne ja konserniin kuuluvat yhtiöt ovat tunnettu esimerkki alitutkitusta osa-alueesta, takaisinsaanti-instituutio taas kantaa mainetta selvästi ylitutkitusta aihepiiristä. Konsernin paikka ensimmäisessä kategoriassa ihmetyttää: konsernithan ovat hyvin tavallinen yritystoiminnan harjoittamisen muoto, ja konsernitutkimus menestyy erinomaisesti muilla oikeudenaloilla, etenkin yhtiöoikeudessa, taloustieteitä tietenkään unohtamatta. Selitys konserniongelman sivuttamiselle on arvoitus jo sinänsä. Voi olla, että aihepiiri on koettu yksinkertaisesti liian vaikeaksi. Tutkimushan hakeutuu mielellään keskivaikeisiin kysymyksiin: vastaaminen tutkimustehtävään ei saa olla itsestään selvyys mutta ei myöskään liian suuren työn takana. Alan tutkija ei tätä hieman naiivia selitystä niele. Konserniongelmat eivät ole sen vaikeampia kuin muutkaan insolvenssioikeuden ongelmat, oikeudenalahan on tunnettua vaikeudestaan. Opiskelijat tavallisesti mainitsevat sen ja esineoikeuden OTM-tutkinnon työläimpinä oppiaineina.

 

Toinen selitys on pitkältä intuitiivinen oletus (tai jonkun mielessä ehkä toivekin) siitä, että konsernirakenne on vailla tulkinnallista merkitystä, toisin sanoen konserniin ei liity esimerkiksi konkurssissa tai yrityksen saneerauksessa mitään ”erityistä”. Näin sitä ei ole tarpeen tutkia. Se taas on aikamoinen helpotus, sillä tutkittavaa on muutoinkin riittämiin, kiitos toistuvien taantumien, lamojen ja Euroopan unionin huonosti harkittujen interventioiden. Tämäkään selitys ei kestä lähempää analyysiä. Konkurssirakenteelta puuttuva merkitys on vain työhypoteesi eli verifioimaton väite. Toki kun konsernia on tarpeeksi tutkittu, voidaan lopuksi ehkä näin sanoa, mutta ensiksi konserniongelma on otettava tutkimuksen kohteeksi. Muutoin olettamus on pelkkä mielipide tai ennakkokäsitys, jollaisiin tutkija ei saisi näkemyksiään perustaa.

 

Tässä artikkelissa ei vielä haeta vastausta insolvenssioikeutta rasittavaan konserniongelmaan. Artikkelissa vasta hahmotetaan, millaiseen kysymyksenasetteluun konsernirakenne johtaa ja missä kohdin se on pakko ottaa huomioon, oli kysymys insolvenssilakien säätämisestä tai niiden tulkitsemisesta. Vaikka lopulliset vastaukset konkurssirakenteen vaikutuksesta jäävät haettaviksi, jo alustava tarkastelu näyttää osoittavan, että teesi konsernirakenteen merkityksettömyydestä on ennenaikainen – ellei suorastaan väärä.

 

Sata vuotta prosessioikeutta – ennakkolukukappale käytettävissä

, ,

(Muokattu 14.10.2021) Kirja on nyt ilmestynyt, ja sen voi lukea tästä.

Prosessioikeus on aina nähty lakimiestutkinnolle ja juristin ammattitaidolle keskeisenä oppiaineena. Tämä ei yllätä: jokseenkin jokainen lakimies tarvitsee työurallaan prosessioikeuden antamia oppeja ja valmiuksia. Prosessioikeus on kuitenkin sadan vuoden kuluessa suuresti muuttunut niin oppiaineena kuin tieteenalanakin. Etenkin pari viimeistä vuosikymmentä ovat olleet tässäsuhteessa mullistavia ja osaksi myös mielipiteitä jakavia. Oikeudenkäynnin säännöistä on yhä enenevästi siirrytty oikeudelliseksi konfliktihallinnaksi kutsuttuun kokonaiskuvaan. Toki siinäkin oikeudenkäynti on pääosassa, mutta paljon huomiota saavat myös muut riidanratkaisukeinot kuten sovittelu sekä niiden käyttöalat ja suhde oikeudenkäyntiin.
Tässä kirjassa kuvataan eri kirjoittajien artikkelien kautta modernin prosessioikeuden syntymistä, analysoidaan kehitystä ja nykytilaa, ja otetaan myös varovasti kantaa sen tulevaisuuteen digitalisoituvassa maailmassa. Juristin tehtävät eivät kylläkään siinä todennäköisesti muutu, vain tavat, joilla tehtäviä hoidetaan, tulevat olemaan erilaisia. Esillä kirjassa on lisäksi opetuksen ja tutkimuksen arkipäivä sekä oppiaine (ja aikaisemmin myös laitos) työyhteisönä. Kirjoittajina ovat prosessioikeuden niin entiset kuin nykyisetkin tutkijat ja opettajat. Tosin kirja ei enää tavoita niitä, jotka loivat suomalaiselle prosessioikeudelle sen tieteellisen perustan. Vain heidän nimensä (Tirkkonen, Ellilä, Halila) vilahtavat joissakin artikkeleissa.
Artikkelit edustavat erilaisia näkemyksiä prosessioikeuden kehityksestä ja tulevaisuudesta. Tämä on tarkoituskin: kirjoittajien ääni on haluttu saada aidosti kuuluviin. Oppiaineen historiasta nimittäin on, kuten kaikesta muustakin kehityksestä, useita totuuksia. Artikkeleja ei tästä syystä ole sisällöllisesti toimitettu, joten kirjoittaja edustaa niissä vain itseään.
Toimituskuntaan ovat kuuluneet yliopistonlehtori Heidi Lindfors (Helsingin yliopisto), professori emeritus Dan Frände (Helsingin yliopisto), professori emeritus Risto Koulu (Helsingin yliopisto) ja professori Mikko Vuorenpää (Lapin yliopisto).

Painettua kirjaa voi tilata suoraan kustantajalta tai toimituskunnan jäseniltä (risto.koulu@helsinki.fi, dan.frande@helsinki.fi, heidi.lindfors@helsinki.fi, mikko.vuorenpaa@ulapland.fi). Kirja on yksityishenkilöille ilmainen.