Välimiesmenettely vs. oikeudenkäynti – kuulumisia Amerikasta

,

Washington Examiner 17-6-2021 : ”There’s nothing fair about the FAIR Act”

 

Maallikot ja useimmat juristitkin uskovat, että yhdysvaltalaisesta oikeuselämästä ja oikeuspolitiikasta ei voi eikä pidäkään ottaa mitään opiksi. Totta on, että sikäläiset oikeuselämän uutiset tuovat usein mieleen Laputan Suuren Akatemian agendan. Joskus yksittäinen uutinen, tässä tapauksessa (Suomen Kuvalehteä vastaavan) Washington Examinerin kesäkuinen artikkeli, panee lukijan miettimään ennakkokäsitystensä osuvuutta. Yksi harhaluulo nimittäin on, että kaikki riidat päätyvät Yhdysvalloissa tuomioistuimiin, erimielisyyttä on vain siitä, kuuluuko riita liittovaltion, osavaltion vai erityistuomioistuimen ratkaistavaksi. Yhdysvaltalaiset välimiesmenettelyt eivät ylitä uutiskynnystä, mikä luo kuvan, että mokoma menettely on Amerikassa tuiki tuntematon. Todellisuudessa välimiesmenettely on siellä tavallinen ja ehkä tavallisinkin (tilastoja ei ole) tapa ratkaista erimielisyyksiä. Toinen, tavallaan pahempi luulo on, että Yhdysvalloissa kansalainen pääsee valtiollisten tuomioistuinten ja oikeudenkäyntien kautta erinomaisen hyvin oikeuksiinsa. Kertovathan uutiset vähän väliä siitä, kuinka kuluttaja tai muu pieneläjä saa kymmenien miljoonien rangaistusluontoisen korvauksen yritykseltä, jonka viaksi jää enintään vähäinen laiminlyönti, eikä aina sitäkään. Klassinen oppikirjaesimerkki on miljoonakorvaus, jonka asiakas sai kahvilaketjulta, kun hän lähti ajamaan autollaan kuuma kahvimuki sylissään ja ”onnistui” kaatamaan sen päälleen. Näin kuumaa kahvia kun ei saanut tarjota. Vastaavasti jättimäiset ryhmäkanteet ovat suuryrityksillekin kohtalonkysymyksiä ja pakottavat ne tappion myötä hakeutumaan konkurssiin. FAIR Act -lakihanke tuntuu näin erinomaisen perustellulta. Lailla kiellettäisiin välityslausekkeiden käyttäminen useimmissa sopimussuhteissa. Kielto toisi niihin liittyvät riidat valtiollisiin tuomioistuimiin. Näin lausekkeiden väärinkäyttö estettäisiin, ja samalla päästäisiin eroon välimiesmenettelyjen vyörystä. Lakihanke vaikuttaa ensi silmäyksellä access to justice -ajattelun malliesimerkiltä. Välityslausekkeiden sumeilematonta käyttämistä kun on paheksuttu Suomessakin.

 

Uutisen lukeminen loppuun saa lukijan mietteliääksi. Lakihanketta vastustetaan yllättävin argumentein. Vastustajat myöntävät auliisti, että välimiesmenettelyssä – ja sitä tukevassa sopimuskäytännössä – on vikansa. He kuitenkin vetoavat siihen, että oikeudenkäynti tuomioistuimessa tukee vielä heikommin oikeuksiin pääsyä: koko oikeudenkäynti-instituutio on vakavassa kriisissä. Välimiesmenettelyn käytön kieltäminen merkitsee, että oikeudenhakijalle ei jää yhtään realistista vaihtoehtoa. Väite ei ole niin päätön, miltä se pohjoismaisissa korvissa kuulostaa. Median luoma kuva oikeudenkäynnin antamasta turvasta harhauttaa, sillä uutiset jättikorvauksista ja mammuttimaisista ryhmäkanteista ovat uutisia juuri sen takia, että tällaiset tapaukset ovat niin epätavallisia. Valtaosassa tapauksia vääryyttä kärsinyt kuluttaja tai vastaava ei löydä edes sellaista lakimiestä, joka suostuisi ajamaan hänen asiaansa normaalilla tulospalkkiokontrahdilla. Tällainen sopimus on Yhdysvalloissa tavallisen john smithin keino rahoittaa oikeudenkäyntinsä, koska kuluvastuuta ei ole ja lakimiesten taksat ovat korkeat. Vaikka riskin ottava lakimies jostain löytyisikin ja asia saataisiin vireille, monissa tuomioistuimissa juttulistat ovat pitkät. Kansalaisen asia pääsee käsittelyyn ehkä viiden vuoden kuluttua, mikä ei ole mitenkään harvinaista. Lopputuloskaan ei ole yleensä ”oikeuden voitto” ja valtaisa korvaus. Ja vaikka korvausta tuomittaisiinkin, sen periminen on kiplingläisittäin toinen tarina, ja asiaa ajanut lakimies ottaa siitäkin ensin osuutensa, tavallisesti kolmanneksen tai puolet.

 

Ryhmäkanne ei sekään ole entisen maineensa mukainen tehokas oikeussuojakeino. Tuomioistuimet ovat vuosien kuluessa kasanneet sen tielle erilaisia ”prosessuaalisia” rajoituksia, viimeisen laskelman mukaan kanteen tulee täyttää 16 suhteellisen tiukkaa vaatimusta saadakseen ryhmäkannestatuksen. Nykyisin uutiseksi pääsee jo tieto siitä, että kanteelle on annettu ryhmäkanteen asema. FAIR Act -hankkeen kannattajat eivät näitä väitteitä sinänsä kiistä vaan sivuuttavat ne vähin äänin tai turvautuvat ideologisiin argumentteihin. Hanke ei myöskään uutisen mukaan saa enemmistön kannatusta: valtaosa kansalaisista suhtautuu välimiesmenettelyyn nykylaajuudessa myönteisesti. Suomessahan välimiesmenettely pikemminkin herättää epäluuloja, mikä on samalla merkki siitä, että oikeudenkäynnin kautta saatavaan oikeussuojaan luotetaan. Oikeudellinen nihilismi ei toistaiseksi ole saanut Suomessa mainittavaa jalansijaa.

 

Uutinen kertoo myös, millaiseen umpikujaan polarisoitunut joko/tai -keskustelu johtaa. Oikeudenkäynnin kriisi on Yhdysvalloissa ja oikeastaan koko common law-maailmassa tosiasia. Sen ensimerkkejä hakeva löytää sellaisia myös pohjoismaista, ei vähiten Suomesta. Riitojen laajempi ohjaaminen välimiesmenettelyyn ei kuitenkaan voi olla patenttiratkaisu oikeuksiin pääsyn ongelmaan. Se tuo mukanaan kysymyksen siitä, kuka rahoittaa välimiesmenettelyt. Jos se jää asianosaisten harteille, kynnys on entistä korkeampi. Vahvat toimijat ovat vielä vahvempia välimiesmenettelyssä kuin oikeudenkäynnissä, heikot toimijat taas entistä heikompia. Toisaalta mitään ei voiteta silläkään, että välimiesmenettelyn tielle kasataan umpimähkäisiä ja arvopohjaisia kieltoja tai rajoituksia. Tavoitteena tulisi olla oikeudenkäynnin rakenteellinen uudistaminen; oikeudenkäynti riita-asioissa on kerta kaikkiaan saatava yksinkertaisemmaksi ja sitä kautta nopeammaksi ja halvemmaksi. Pitkälle päästään jo sillä, että tuomioistuimet ottavat itselleen kustannusvastuun, toisin sanoen tekevät parhaansa pitääkseen oikeudenkäynnin kustannukset kohtuullisina. Toki niin asianosaisten, heidän lakimiestensä kuin tuomioistuimenkin tosiasiallisia mahdollisuuksia valvoa kustannuksia tulisi parantaa. Tosin jo nykyinen laki antaa siihen yllättävän hyviä keinoja, jos tai kun niitä halutaan vain käyttää. Prosessioikeuden tutkimusta ja oikeustieteen opetusta laajemminkin voidaan moittia siitä, että tämä puoli oikeudenkäyntiä ei ole saanut osakseen ansaitsemaansa huomiota.

 

 

Mitä opimme tapaus Vastaamosta

,

”Vastaamo-tietomurron uhrit voivat hakea vahingonkorvauksia oman harkinnan mukaan – ’Uhrin kannalta haastavaa ja monimutkaista’”.

 

Tämä uutinen (YLE.FI 20.6.2021) konkretisoi monia niitä teemoja, joita kansainvälinen ja osaksi kotimainenkin tutkimus oikeuksiin pääsystä on nostanut esiin. Tapauksessahan yrityksen alkeellinen tietoturva avasi ikkunan tietomurrolle. Tietomurto aiheutti vahinkoa luultavasti kymmenille tuhansille sen asiakkaille. Myös Vastaamo itse päätyi konkurssiin, osaksi korvausten uhan, osaksi maineenmenetyksen takia. Media on aiheellisesti kantanut huolta asiakkaiden korvauksista, joskaan lähestymistä ei voi pitää järin rohkaisevana. Uhreja lähinnä säälitellään ja surkutellaan: käytännön neuvoja, mitä heidän tai viranomaisten pitäisi tehdä, ei uutisista löydy.

 

Yksi tapauksen opetuksista on, kuinka armoton vallitseva yksilöllisen oikeussuojan eetos on. Oikeutta eli korvauksia saa uutisen mukaan hakea ”omalla vastuulla”, mutta se tulee joka tapauksessa olemaan ”haastavaa ja monimutkaista”. Aivan oman onnensa nojassa yksittäinen vahinkoa kärsinyt ei toki oikeasti ole. Moderni konfliktinhallinnan tutkimus nimittäin on kehitellyt tällaisiin massatilanteisiin erilaisia konstruktioita, joilla kyetään alentamaan oikeuden hakemisen kynnystä. Niistä yksi on toistaiseksi suomalaista nimeä hakeva julkisen asiamiehen tukema oikeuksiin pääsy, joka toistaiseksi tunnetaan paremmin englanninkielisellä nimellä ”regulatory redress”. Esimerkki tällaisesta järjestelystä Suomessa on kuluttaja-asiamiehen ryhmäkanne, jota hän ajaa omissa nimissään mutta vääryyttä kärsineiden kuluttajien lukuun. Tässä tapauksessa sopivaa asiamiestä tai valtuutettua, jonka toimialaan asia kuuluisi, ei tunnu löytyvän. Tietosuojavaltuutettu ohimennen uutisessa mainitaan, mutta hänen toimensa keskittyvät unionin tietosuoja-asetuksen määräysten valvomiseen.

 

Toinen konstruktio on oikeudenhakijoiden yhteistoiminta, joka normaalisti näkyy yhteiskanteen tai joukkokanteiden ajamisena. Kummastakin on Suomessa esimerkkejä, joskaan tulokset eivät nekään rohkaise korvauksia tai hyvityksiä tavoittelevaa. Yksi joukkokanne -nippu johti tulokseen eli oikeudenhakijoiden voittoon (asfalttikartellikanteet), toinen taas totaalisesti hävittiin (puukartellikanteet). Yhteistoiminnasta ei uutisissa puhuta, eikä Vastaamon asiakasjoukko luultavasti sellaiseen pysty. Heitä on liian paljon, ja heidän vaatimuksensa ovat liian erilaisia, eikä yhteistoimintaan koordinoivaa puuhahenkilöä hevin löydy. Tällainen henkilö kun helposti joutuu takuumieheksi, toisin sanoen vastuuseen lopputuloksesta, johon hän ei paljoakaan voi vaikuttaa. Hän saa sananlaskua seuraten ”haukut vaivojensa palkaksi”.

 

Yksi valopilkkukin uutisesta löytyy. Osa (tosin pieni) joukko asiakkaita on saanut asiaansa hoitamaan pro bono -pohjalla (eli ilmaiseksi) toimivan lakiasiaintoimiston eli Potilasvahinkoavun. Monissa maissa oikeutta hakevat saavat laajamittaisesti pro bono -apua sekä kanteen nostamiseen että asianajamiseen oikeudenkäynnissä. Pro bono -toiminta on tavallisinta Yhdysvalloissa, joissa se tukeutuu koko yhteiskuntaa leimaavaan hyväntekeväisyystraditioon. Suomessa tehokas pro bono -tuki oikeuksiin pääsylle on vielä harvinaisuus, vaikka se tuodaan PR-hengessä esille monilla kotisivuilla. Tavallisesti käytännön pro bono -apu on kohtalaisen harvinaista ja yleensä oikeudelliseen neuvontaan rajoittuvaa, tosin tässä tapauksessa se oli laajempaa (asiakirjojen laatimista), vaikkakaan se ei näytä sisältävän varsinaisiin oikeudenkäynteihin osallistumista.

 

Tapaus Vastaamo antaa pääsääntöisesti kielteisiä opetuksia, mutta yhdessä suhteessa sen viesti on positiivinen ja samalla yllättävä. Vastaamon konkurssi (jonka odottaisi kokemusperäisesti heikentävän toiveita korvauksesta) parantaa tällaisessa tilanteessa mahdollisuuksia saada edes jonkinlaista korvausta. Oikeudenhakijat, tässä vahinkoa kärsineet asiakkaat, nimittäin saavat vaatimuksensa ilman kustannuksia tutkittaviksi ja hyväksyttäviksi konkurssimenettelyssä. Tällainen mukaanpääsy konkurssimenettelyyn jouduttaa ratkaisua sekä vähentää sitä riskiä, mitä yksilöllisen oikeudenkäynnin tielle lähteminen merkitsisi. Näin ei ole ihme, että uutinen kehottaa asiakkaita ”hakemaan” korvauksia konkurssipesältä, toisin sanoen valvomaan korvaussaatavansa konkurssissa. Valvotut saatavat käsitellään ja käydään läpi konkurssin velkaselvittelyssä. Ellei kukaan niitä muodollisesti riitauta, ne katsotaan hyväksytyiksi. Näin saatavansa valvoneet Vastaamon asiakkaat saavat aikanaan konkurssipesästä heille kuuluvan jako-osuuden, ei sen sijaan täyttä korvausta, elleivät muut velkojat tai pesänhoitaja poikkeuksellisesti toisin päätä. Tällaista kiertotietä hankittavaa oikeussuojaa kutsutaan kotimaisessa tutkimuksessa attraktiiviseksi riidanratkaisuksi. Englanninkielinen nimitys sille on paljon osuvampi: kysymys on ”piggy backing” -vaatimuksista tai kokonaisuutena tämän nimisestä järjestelystä. Oikeuden hakijoiden näkökulmasta tällainen piggy backing -optio eli mukaanpääsy mekanismiin on kullanarvoinen etu. Siinä joku muu huolehtii, ja vieläpä kustannuksia aiheuttamatta, heidän pääsystä oikeuksiinsa. Asia erikseen on rakenteellinen reunaehto. Pääseminen ”sian selkään” edellyttää, että on olemassa päämenettely, johon tällaiset vaatimukset voidaan kytkeä ja jonka kautta oikeuksiin pääsy rahoitetaan.

 

Suomen oikeudessa mahdollisuus päästä tätä kautta kustannuksitta ja riskittä oikeuksiin rajoittuu rikosasioihin ja konkurssin kaltaisiin insolvenssimenettelyihin. Rikosasiassa syyttäjä on eräin edellytyksin velvollinen esittämään asianomistajan puolesta korvausvaatimuksia, jos tämä sitä pyytää. Hän ei peri esittämisestä ja sen vaatimasta asianajamisesta maksua. Konkurssissa ja yrityksen saneerauksessa vastaavat vaatimukset saadaan kytketyksi itse menettelyyn, jolloin niiden käsittelyn ja ratkaisemisen kustannukset ovat yleisiä menettelykustannuksia. Ne eivät suoraan rasita yksittäistä oikeudenhakijaa, koska kustannukset maksetaan konkurssipesästä tai saneerattavan yrityksen varoista.

 

Access to justice -tutkimuksessa piggy backing -oikeuksiin pääsy on ollut pitkään unohduksissa, vaikka se on ilmiönä vanha. Vasta uusin brittitutkimus (niin sanottu hodgeslaisuus) on nostanut sen tutkimuksen keskiöön. Suomalaisen tutkimuksensa ansioksi voidaan lukea se, että se huomasi tämän oikoreitin oikeuksiin pääsyssä nähtävästi ensimmäisenä ja yritti sijoittaa sen access to justice -systematiikkaan, tosin osana vaihtoehtoista riidanratkaisua, mitä se ei kaikilta osin ole.

 

Lähdeviittaukset KKO:n ratkaisuissa

,

Viime vuosina korkein oikeus on yhä useammin varustanut ratkaisunsa kirjallisuusviittauksilla oikeustieteelliseen tutkimukseen. Aluksi ne olivat tavallisempia vähemmistön mielipiteissä, mutta tapa on yleistynyt. Tämä kehitys on kiitettävää ja kannatettavaa: se tuo esiin tutkimuksen ja oikeuskäytännön vuorovaikutuksen, se myös osoittaa, että tuomioistuimet ottavat vakavasti tehtävänsä oikeudenjakajina ja oikeusvaltion peruspilareina.

 

Viittauskäytännössä on myös ongelmansa, milloin viitataan, keneen viitataan ja miten lähdettä tulkitaan. Harva asettaa tuomioistuimille samat vaatimukset kuin oikeustieteen tutkijoille, joilta hyvä tieteellinen käytäntö edellyttää viittaamiselta kattavuutta ja objektiivisuutta. Lähteitä ei saa valikoida, myös eriävät näkemykset on tuotava esiin ja kumottava perusteluin, lähteitä tulkitaan kirjoittajan lähtökohtien valossa ja niin edelleen. Nämä standardit sopivat huonosti tuomioistuinten praktiseen ja nopearytmiseen päätöksentekoon. Tästä syystä on hyväksyttävää, että viittaukset kohdistuvat yleisesityksiin ja oppikirjoihin, kun taas tutkijalta odotetaan viittaamista alkuperäislähteeseen eli perustutkimukseen.

 

Totta nimittäin on, että moderni monialainen konfliktinhallinnan ja insolvenssioikeuden tutkimus (tässä esimerkkeinä) ei enää samassa määrin tarjoa lukijoilleen praktisia tulkintakannanottoja, mitä teki perinteinen lainopin tutkimus. Tulkintasuosituksia hakeva joutuu tästä syystä turvautumaan yleisesityksiin ja oppikirjoihin, jotka ovat Suomessakin yleensä vanhemman ja kokeneen tutkijapolven tuottamia. Usein käy niin, että yleisesityksen tai oppikirjan tulkintasuositus vakuuttaa kirjoittajansa auktoriteetilla eikä enää kestävällä perusteluillaan. Tämä ei ole uutta. Ruotsissa esimerkiksi valitettiin aikanaan sitä, että tuomioistuimet antoivat enemmän arvoa suurten nimien kuten Hesslerin ja Rodhen intuitiivisille kannanotoille kuin nuorten tutkijoiden laajalti perustelluille ja vankan tieteellisille kannanotoille.

 

Tämä auktoriteettiuskon vaara on hyväksyttävä hintana viittaamisesta. Lähdeviittaukset ovat kvanttihyppy verrattuna aikaan, jolloin perustelut korkeimmassa oikeudessa koostuivat on katsottava -lausumista ja epämääräisestä kohtuustajusta. Tutkijoiden on myös hyväksyttävä kehityksen hintana se, että korkein oikeus antaa toisinaan heidän kannanotoilleen sisällön, joka totisesti yllättää kirjoittajan. Tästä ratkaisu KKO 2021:48 antoi omakohtaisen kokemuksen. Tutkijoillakaan kun ei ole mahdollisuutta hakea muutosta korkeimman oikeuden ratkaisuun.

 

Risto Koulu

 

Perintäyritysten valtaa vai velallisten avuttomuutta?

,

Useimmat Helsingin Sanomien lukijat huomasivat lehdessä 23.5.2021 poikkeuksellisen näkyvän ja monisivuisen uutisen. Uutinen oli sarkastisen korrektisti otsikoitu:

”Taas tuli karhu”

Alaotsikon teksti oli taas jyrkkyydessään epätavallinen:

”HS:n selvitys paljastaa, että perintäyhtiöt rikkovat toistuvasti lakia, alan valvonta on hampaatonta ja laki on velkojan puolella.”

 

Kaupallinen perintätoiminta eli perintäala on esimerkki siitä, miten kauas laki ja sen täytäntöönpano (’toteutuminen’) voivat jäädä. Tosin tutkimus on havainnut ilmiön muuallakin: ”law in books” (’laki kirjoissa’) on lähes kaikkialla toinen kuin ”law in action” (’laki käytännössä’). Selityskin on ilmeinen. Lakien säätäminen on nopeaa, halpaa ja yksinkertaista, kun taas niiden täytäntöönpano on hidasta, kallista ja vaivalloista. Kyynikko tämän myöntää, optimisti ehkä erehtyy uskomaan, että lait toteuttavat itse itsensä, kun ihmiset tai oikeammin tässä perintäyritykset ryhtyvät niitä oma-aloitteisesti seuraamaan.

 

Paperilla perintäalalla kaikki on erinomaista. Kansainvälisessä vertailussa (jota ei kylläkään ole tehty) Suomi saisi luultavasti kunniamaininnan ellei suorastaan kultamitalin. Meillä on moderni perintälaki, joka suojaa velallisia yksityiskohtaisin ja pakottavin säännöksin. Perintäyritysten on ennen aloittamista rekisteröidyttävä eli perintätoiminta on käytännössä luvanvaraista. Meillä on aluehallintoviranomainen, joka valvoo lain noudattamista. Se voi poistaa perintäyrityksen rekisteristään, jolloin yritys menettää oikeutensa perintätoiminnan harjoittamiseen. Kuluttaja-asiamies, jolla on hänelläkin laajat toimivaltuudet, valvoo lisäksi kuluttajasaatavien perintää. Perintäyrityksillä on oma yhdistys, joka valvoo jäsenkuntaansa ja joka teoriassa voi erottaa häiriköksi muodostuneen jäsenyrityksensä. Edes eettisistä ohjeista ei ole pulaa. ja viime kädessä velallinen voi tuomioistuimessa riitauttaa häneen kohdistuvan perinnän ja sen kustannukset.

 

Käytännössä kuva on paljon synkempi. Viranomaisen valvonta on pinnallista, jonkun mielestä jopa näennäistä, toisen mielestä pelkästään reaktiivista, mikä on muutoinkin tavallista kaikessa valvonnassa. Tällä tarkoitetaan, että viranomainen reagoi sille tehtyihin kanteluihin: se ei harjoita omatoimista valvontaa. Totta on, että valvovalla viranomaisella on yleishallintoviranomaisena paljon muitakin tehtäviä eikä perintäala liene niistä tärkeysjärjestyksessä kärkisijoilla. Valvova viranomainen myös ”ymmärtää” – näin uutiset väittävät – liiaksi tai ainakin hyvin kauan perintäyrityksiä. Toistuvat ja pahatkin väärinkäytökset kuitataan muistutuksilla, varoituksilla ja hallinnollisella ohjauksella (mitä se lieneekin). Lain ”valvonta” (tarkoituksella lainausmerkeissä) jää näin ollen suurelta osin velallisten oma-aloitteisuuden ja omatoimisuuden varaan. Velallisen on toisin sanoen jaksettava kannella, ilmoitella ja riidellä perinnästä tuomioistuimessa.

 

Riitelyssä tuomioistuimessa velallinen on heikko vastustaja perintäyritykselle, jolla on puolellaan tiedollinen ja taloudellinen ylivoima. Vaikka velallinen ei aina ole arkkityyppimäisesti apaattinen ja vastoinkäymisten murtama ressukka, yksittäinen velka (perintätoimistot perivät pääsääntöisesti pieniä saatavia) saattaa olla toimintakuntoisellekin velalliselle yhdentekevä ylivoimaisessa velkataakassa. Vaikka näin ei olisikaan ja velallinen olisi valmis oikeustaisteluun kuten sananlaskun ’melperi sotaan’, oikeudenkäyntiä kannattaa harkita kahteen kertaan. Mahdollinen voitto (perintä estyy, perintäkulkuja pienennetään) on suhteettoman vähäinen suhteessa mahdollisen tappion määrään. Häviö oikeudenkäynnissä tuottaa lisää velkaa, parhaimmillaan muutaman tuhat euroa, pahimmillaan kymmeniätuhansia. Vaikeudet päästä tuomioistuimeen ei ole erityistapaus, vaan oikeudenkäyntikynnyksen korkeus on Suomen oikeuden endeemisiä ongelmia. Kuluttaja-palkansaajan ei yksinkertaisesti kannata käydä oikeutta pienistä saatavista: riski on aivan liian suuri, jos vastapuolella on vahva vastustaja – kuten perintäyritys. Vaikka kuluttaja-palkansaajan rahat riittäisivätkin, vuosikausien oikeudenkäynti on maallikolle paha henkinen rasitus. Tosin lakimiehillä on taipumus sitä vähätellä, mutta heidänkin pitäisi kokeilla ”asianosaisena olemista” edes kerran elämässään.

 

Ratkaisua tähän perinnän oikeussuojavajeeseen ei tarvitse kauan hakea. Velallisen on saatava tukea viranomaisilta, viranomaisten valvonnan on oltava tehokasta ja sen sanktioiden ankaria. Kuluttaja-asiamiehen on käytettävä järeintä asettaan ryhmäkannetta. Sillä uhkailu on ollut aikanaan sekin tehokasta, mutta uhkaukset, joita ei toteuteta, menettävät tehonsa. Tunnetussa tv-sarjassa ”Game of Thrones” päähenkilö Jaime Lannister toteaakin kerran, että ”vain hölmö esittää uhkauksia, joita hän ei ole valmis toteuttamaan”. On myönnettävä, että kuluttaja-asiamies ansaitsee tunnustusta. Kuluttaja-asiamies tiettävästi on jonkun kerran avustanut kuluttaja-velallista oikeudenkäynnissä perintäyritystä vastaan, jotta kiistanalaisista kysymyksistä saataisiin edullinen ennakkotapaus. Perintäyritysten vastastrategia on kuitenkin purrut: ne ovat luopuneet kiistanalaisista vaatimuksista – eikä ennakkotapauksia muissa perinnöissä käytettäviksi ole saatu.

 

Tämän uutisen aloittava valokuva on Charles Dickens’in kirjan ”Little Dorrit” vanhaa kuvitusta. Kirja on klassinen velalliskuvaus. Pikku Dorritin isä nimittäin vietti 30 vuotta Marshalsea’n velkavankilassa, josta on jäljellä enää muuri. Velkavankeus oli kestänyt niin kauan, että tiedot siitä, ketkä olivat velkojia ja mitkä olivat heidän saatavansa, olivat kadonneet. Tämä velka- ja velkojaidentiteetin menetys on tuttu myös modernille perintäalalle. Saatavia siirretään, niputetaan ja uudelleen erotellaan niin kauan, ettei kukaan, ei perintäyritys eikä varsinkaan velallinen, tiedä velan alkuperää. Näin velallisen mahdollisuudet riitauttaa perintää heikkenevät entisestään.

 

Helsingin Sanomien julkaisema uutinen oli osassa viestiään väärä. Laki ei suinkaan ole ”velkojan puolella”. Velkojan puolella ovat vain viranomaiskäytännöt, eräät tuomioistuinten tulkinnat, ammattimaisten toimijoiden asenteet ja hieman olosuhteetkin. Perintäyritykset kuvainnollisesti ansaitsivat vahvemman vastapuolen, mitä niillä on. Se palauttaisi voimatasapainon. Sen sijaan on myönnettävä, että perintäyritykset rikkovat välillä lakia. Ovatko lain rikkomiset tavallisempia kuin muilla aloilla, on vaikea sanoa: ne vain näkyvät paremmin. Alan valvonnan hampaattomuudesta on pakko olla samaa mieltä.

Risto Koulu

”Mitähän jos kirjoittaisin väitöskirjan”

,

Yksi oikeustieteen erikoisuuksia tieteenalana on, että siltä ulkopuoliset väittelijät eivät ole kokonaan kadonneet, mikä piirre muutoin leimaa modernia tutkimusta. Ulkopuolisella tarkoitetaan tässä sellaista henkilöä, joka kirjoittaa väitöskirjansa akateemisen työyhteisön, oppiaineen tai tutkimushankkeen ulkopuolella. Muiden tieteenalojen tutkijat selittävät tämän erikoisuuden sillä, että oikeustiede ei ole ”oikeaa” tiedettä. Sellaisen väitöskirjan kirjoittamiseen ei tarvita laajaa ja intensiivistä tutkijankoulutusta. Oikeustieteen edustaja taas sanoo mieluummin, että oikeustieteessä, toisin kuin muilla tieteenaloilla, tarvittavat valmiudet kyetään oppimaan kirjoitustyön edetessä, toisin sanoen kirjoitusprosessissa. Kaikki oikeudenalat eivät kylläkään samassa määrin hyödy tai jonkun mielestä kärsi väitösmääriä kasvattavista ulkopuolisista jatko-opiskelijoista. Jatko-opiskelijoiden kiinnostus kohdistuu tavalla tai toisella käytännönläheisiksi koettuihin oikeudenaloihin, ehkä selvimpänä esimerkkinä prosessioikeus. Ulkopuoliset jatko-opiskelijat kun toimivat tai ovat toimineet yleensä perinteisissä lakimiestehtävissä, asianajajina, tuomareina, syyttäjinä ja niin edelleen. Kuvaavaa on, että prosessioikeuden oppiaineessa molemmat kevään 2021 väittelijät olivat tällaisia ulkopuolisia, toinen oikeusneuvos, toinen hovioikeustuomari. Kummankin väitöskirjan alana oli todistusoikeus, mikä on sen sijaan poikkeuksellista. Pienessä oikeuskulttuurissa samanaikaisten väitöskirjojen aiheet eivät hevin osu näin lähelle toisiaan.

 

Tie oikeustieteen tohtoriksi on kuitenkin raskas ja byrokraattinen – ja se on sitä etenkin ulkopuoliselle. Ensimmäiseksi väittelijän in spe on saatava oikeus oikeustieteen tohtorin tutkinnon suorittamiseen: väitöskirja on nimittäin osa tätä OTT-tutkintoa. Oikeuden myöntää oikeustieteellinen tiedekunta, Helsingissä käytännössä niin sanotun tohtorikoulun johtoryhmä. Oikeus ei ole automaattinen, vaan lähes puolet hakemuksista hylätään. Hakijoiden vertailussa painottuvat yhtäältä opintomenestys, toisaalta hakemukseen liitetyn (tai nykyisin hakulomakkeeseen sisällytetyn) tutkimussuunnitelman taso. Opintomenestys tarkoittaa käytännössä ennen kaikkea OTM-tutkinnon tutkielmasta aikanaan saatua arvosanaa.

 

Ei liene yllätys, että myös OTT-tutkinnon suoritusoikeuksia haettaessa teoria ja käytäntö poikkeavat. Teoriassa jatko-opinnoista kiinnostunut keksii itselleen aiheen, laatii suunnitelman sen tutkimisesta sekä suostuttelee jonkun tiedekunnan opettajista työnohjaajakseen. Työnohjaajaksi halukkaan opettajan löytäminen on joskus työlästä, sillä opettajilla on tavallisesti työtehtäviä riittämiin. Työnohjaus vaatii vaivannäköä ja vastuun ottamista toisen tutkimuksesta, mitä individuaalinen tutkija luontaisesti kavahtaa. Tavallisesti ohjaajaksi pyydetään syventävien opintojen projektin vastuuopettajaa, joka on aikanaan ohjannut ja tarkastanut tutkielman. Projektin vastuuopettaja on normaalisti ainoa opettaja, johon opiskelija luo lähemmän suhteen opiskelussaan. Monet vastuuopettajat katsovat tästä syystä omana oppilaanaan olleen jatko-opiskelijan auttamisen moraaliseksi velvollisuudekseen. Työnohjaajan saatuaan jatko-opiskelija pääseekin jo tekemään hakemuksen johtoryhmälle. Käytännössä asiat eivät tietenkään etene strömsölaisittain. Keskiverto jatko-opiskelija tarvitsee melkoisesti työnohjausta jo siihen, että hän pystyy hahmottamaan aiheensa ja kertomaan, mitkä ovat tutkimuskysymykset, tutkimusmenetelmät, viitekehys ja mitä aineistoa hän tulee käyttämään, tutkimuksen rakenteesta nyt puhumattakaan. Työnohjausprosessi on näin de facto jo pitkälle käynnissä, kun jatko-opiskelija saa jätetyksi hakemuksensa suoritusoikeudesta johtoryhmän käsiteltäväksi. On syytä epäillä, onko johtoryhmä saanut yhtään kertaa käsiteltäväkseen hakemusta, jonka tutkimussuunnitelman jatko-opiskelija olisi tosiasiallisesti omin päin laatinut. Pikemmin pitäisi joskus kysyä, kenen suunnitelmaa nyt ryhdytään toteuttamaan, jos tai kun oikeus tutkinnon suorittamiseen annetaan. Olettamus toki on, että suunnitelma on OTT-tutkinnon suoritusoikeutta hakevan itsensä laatima.

 

Joissakin oppiaineissa (jälleen esimerkkinä prosessioikeus) on tapana kehottaa jatko-opiskelijaa jo ennen suoritusoikeuden hakemista kirjoittamaan aiheestaan pari artikkelia oikeustieteellisiin aikakauslehtiin. Näin lähes kaikki ”talonsisäiset” ja useimmat ulkopuoliset väittelijät tekevätkin. Artikkelien kirjoittaminen tuo kirjoituskokemusta, mittaa motivaatiota ja antaa meriittejä niin suoritusoikeuden hakemiseen kuin myöhempään tutkimusrahoituksen hankkimiseenkin. Totta on, että samalla jatko-opiskelija saa tilaisuuden vielä kerran miettiä, haluaako hän urakkaan ryhtyä. Artikkelit eivät mene työsuorituksina hukkaan, sillä tavallisesti ne muodostavat samalla jo osia tulevasta väitöskirjasta. Tällaiset ”esiartikkelit” eivät kuitenkaan kuulu muodolliseen hakuprosessiin, mutta työnohjaajaksi suostuva opettaja voi asettaa ne suostumuksensa ehdoksi.

 

OTM-tutkinnon arvosanat, tutkielman arvostelu mukaan luettuna, sekä tutkimussuunnitelman ”tieteellisyys” ovat pulmallisia arviointiperusteita, kun suoritusoikeuden antamista harkitaan, toisin sanoen hakijoita pannaan paremmuusjärjestykseen. Arvosanakäytännöt vaihtelevat suuresti sekä oppiaineittain että opettajittain: tästä on joskus vaadittu tiedekuntaneuvostossa selvityksen tekemistä, mutta selvityshankkeet ovat kuivuneet kokoon. Yleisesti tunnettua kuitenkin on, että joissakin oppiaineessa arvosanainflaatio on saanut yliotteen, joissakin taas noudatetaan virallisia eli tosiasiallisesti tiukempia standardeja. Tutkimussuunnitelmankaan varaan ei saisi laskea liiaksi. On tietysti paikallaan, että OTT-tutkinnon suoritusoikeutta hakeva esittää jonkinlaisen suunnitelman siitä, mitä hän aikoo tutkia ja miten hän aikoo sitä tutkia. Tutkimussuunnitelman merkitystä ennusteena vie, kuten huomautettiin, se että suunnitelma on lähes poikkeuksetta laadittu yhteistyössä opettajan eli tulevan työnohjaajan kanssa. Jokainen ammattinsa osaava opettaja taas pystyy laatimaan päällisin puolin vakuuttavan suunnitelman aiheesta kuin aiheesta. Silloinkaan, kun opiskelija on sattumoisin kirjoittanut suunnitelmansa joko itse tai vain vähän autettuna, hyvä suunnitelma ei ole tae hyvästä toteutuksesta. Sananlasku ’hyvin suunniteltu on puoliksi tehty’ ei tieteen tekemisessä päde. Kokenut opettaja muistaa ne lukuisat oppilaansa, jotka pystyivät ideoimaan innostavan ja ”edistyksellisen” suunnitelman: varsinaisesta tutkimuksesta ei kuitenkaan tullut kissalle takkia eikä edes kukkaroa. Myös vastakohta on hänelle tuttu. Jollakin jatko-opiskelijalla väittelyprosessin alku kompastelee kuin koronaepidemian hoitaminen, mutta lopputulos on kunniallinen väitöskirja.

 

Peruskysymys toki kuuluu, onko ulkopuolista väittelemistä syytä tukea. Vastaus on varaukseton ”kyllä”. Ulkopuolisten väittelijöiden tielle ei saa kasata byrokraattia esteitä, sillä he tuovat oikeustieteeseen sitä teorian ja käytännön vuorovaikutusta, mikä oikeustieteen kaltainen ”käytännöllinen” tiede kipeästi kaipaa. Tutkimukseen välittyessään käytäntö antaa sille yhtäältä realistisuutta, toisaalta välittää tutkimukseen sellaisia kysymyksenasetteluja ja lähestymistapoja, joiden löytämiseen ”tyhjältä pöydältä” harvan tutkijan mielikuvitus riittää. Ulkopuoliset väittelijät ovat – näin väitän – oikeustieteen tutkimuksen luontainen voimavara, jota ei missään nimessä saisi hukata. Oppiaineellekin ulkopuolinen jatko-opiskelija on säännönmukaisesti lottovoitto, sillä he ovat tavallisesti halukkaita, jopa innostuneita ilman korvausta (tai kuten hienosti sanotaan pro bono) antamaan opetusta ja olemaan mukana oppiaineen toiminnassa. Ulkopuoliset väittelijät ja alumniopettajat ovatkin kaiken muun ohessa osoitus siitä, kuinka paljon lakimiehet tuntevat lukkarinrakkautta oikeustiedettä ja eräin poikkeuksin myös entistä tiedekuntaansa kohtaan.

 

On myönnettävä, että tiedekunnalla on ylhäältä asetetut kiintiönsä, tällä hetkellä 23 OTT-tutkintoa/vuosi. Niitä tiedekunta ei saa ylittää. Mikäli kiintiö sen sallii, jokaisen vähänkin lupaavan hakijan tulisi jossain vaiheessa saada tilaisuus kokeilla, onko hänestä kirjoittamaan väitöskirjaa. Pettyneen hakijan ei kannata unohtaa haavettaan vaan kirjoittaa edellä mainittuja ”valmentavia” artikkeleja, hioa suunnitelmaansa ja hankkia tieteellisiä valmiuksia – ja hakea oikeutta OTT-tutkinnon suorittamiseen uudelleen, tällä kertaa paremmin siihen valmistautuneena. Hänelle pitäisi myös antaa oikeus saada tässä kriittisessä vaiheessa apua oppiaineen opettajilta: avun saamista ei saisi, kuten tavallisesti akateemisessa maailmassa tehdään, jättää henkilösuhteiden tai suoremmin sanottuna yksittäisen opettajan vastuuntunnon varaan. Se työmäärän lisäys, minkä yksittäinen OTT-tutkinnon suorittaja oppiaineelleen sälyttää, on loppujen lopuksi marginaalinen verrattuna siihen, mitä menee joka tapauksessa opetukseen, oppimateriaalien tuottamiseen ja perustutkimukseen, jonka pitäisi olla se pääasia tiedeyliopistossa. Ja oli työmäärä suuri tai pieni, jälkikasvu on oppiaineen elinehto. Oppiaine, jolta se puuttuu, kuihtuu, mistä on tarpeeksi varottavia esimerkkejä suomalaisissa oppiainehistorioissa. Tosin eräänlainen zombivaikutus pitää tällaiset oppiaineet pitkään oppiainekartalla.

Risto Koulu

Juristi digitalisaation kourissa

,

Lakimieslehden numerossa 3/2021 ilmestyi tärkeä artikkeli

Kontiainen, Laura – Koulu, Riikka – Beata Mäihäniemi : Oikeuden digitalisaatio ja juristityön arkipäivä

Artikkeli on kunnollisen lukemisen arvoinen, vaikka lakimiesten valtaosa on kauan tyytynyt lehden pikaiseen vilkaisemiseen. Oikeudellinen digitalisaatio on sekä tutkimuksen painoalue että kaikkiin lakimiehen työtehtäviin pikkuhiljaa hiipivä ilmiö. Vanhempi juristipolvi on sitä kauan kaihtanut ja luovuttanut siihen liittyvät käytännön kysymykset ja periaatteelliset ongelmat nuoremmalle diginatiivien sukupolvelle. Tässä on myös vaaransa, koska se kääntää suuren mullistuksen tietoteknisiksi erilliskysymyksiksi.

Yllättävää kyllä emme tiedä, miten mullistus muuttaa lakimiesten arkipäivää eli hienommin sanottuna juristiprofession työkäytäntöjä. Tämä johtuu siitä, että emme tiedä, millaisia nuo käytännöt olivat vuosikymmen sitten (kun kaikki alkoi) tai millaisia ne ovat nyt. Niinpä yksi artikkelin viesteistä on vaatimus juristiprofession empiirisestä tutkimuksesta. Sehän on Suomessa jäänyt hyvin vähäiseksi, eivätkä käytännön lakimiehet ole yleensä perehtyneet siihenkään vähään. Toki maailmalta ja muista pohjoismaistakin juristiprofession tutkimusta löytyy: pulma on vain siinä, mitä ulkomainen kertoo meidän pienestä ja osaksi varsin eriskummallisesta oikeuskulttuuristamme.

Tällaista tutkimusta odotellessa lienee lupa ennakoida sen tuloksia. Lukija saa kuvan, etteivät juristin perustehtävät – ja niiden mukana osaamiselle ja valmiuksille asetetut vaatimukset – lopulta paljoakaan muutu. Historiasta kiinnostunut hakee vertailukohtaa siitä, kun lakikirjasta tuli jokaisen lakimiehen työkalu. Sitä ennenhän tuomiokunnan ainoaa lakikirjaa oli säilytetty laamannin raudoitetussa ja lukitussa käräjäarkussa (ks. Yrjö Blomstedt : Codex Aboensis som lagbok, Codex Aboensis. Kommentarer och översättningar 1988). Tällainen ennustus ei tietenkään kumoa tarvetta tutkia lakimiesprofessiota, oli tutkimus empiiristä, sosiologista tai eettistä.

Sata vuotta prosessioikeutta -hanke etenee

, ,

Kirjahanke etenee suunnitellusti. Toimituskunta lukee jo saapuneita käsikirjoituksia (noin kolmannes): toivottu jättämisaika on huhtikuu. Varsinainen toimitustyö taittoineen on tarkoitus aloittaa toukokuussa. Kirjan sähköinen versio yritetään saada vapaasti luettavaksi ja ladattavaksi elokuun lopussa: tosin tähän kirjan tulevalla kustantajalla on sanansa sanottavana. Kirjamuotoisena teos ilmestynee alkusyksyllä, ja se tulee kustantajasta riippuen joko kaupalliseen tai vapaaseen jakeluun.

Kirjaan on myös jätetty tai tulossa review-tyyppisiä, tiede- ja tutkimuspoliittisia sekä ajankohtaisia aiheita käsitteleviä artikkeleita. Ne herättävät laajempaakin mielenkiintoa ja kiinnostavat etenkin tutkijoita. Jos kirjoittaja haluaa ja kustantaja sen sallii, tällaiset artikkelit voidaan julkaista eräänlaisina ennakkopainoksina joko kirjoittajan omilla verkkosivuilla tai tällä sivulla.

Potentiaalisiin kustantajiin otetaan yhteyttä, kun toimitustyö on loppusuoralla, toisin sanoen tiedämme kirjan laajuuden ja sisällön. Kirjan saaminen kaupalliseen kustannukseen edellyttää kylläkin kustantajalta melkoista kulttuurimyönteisyyttä, koska kirja tuskin on kaupallinen hittituote.

Lisätietoja saa päätoimittajalta (risto.koulu@helsinki.fi) tai muilta toimituskunnan jäseniltä (heidi.lindfors@helsinki.fi, mikko.vuorenpaa@ulapland.fi ja dan.frande@helsinki.fi).

Risto Koulu

Uutta ennakkoratkaisujen kommentointiin?

, ,

 

Korkeimman oikeuden ratkaisut kommentein -kirjasarja täyttää kohta neljännesvuosisadan, sillä sen ensimmäinen nide nimittäin kattaa vuoden 1998 ratkaisut. Kirjasarjassa yli 2 500 korkeimman oikeuden ratkaisua on saanut parhaimmillaan lähes reaaliaikaisen ja usein varsin asiantuntevan arvionsa. Kirjasarja on oikeastaan mahtava suoritus pieneltä oikeuskulttuurilta. Myös kirjasarjan kustantaja ansaitsisi palkinnon kulttuuriteostaan. Kirja on loistava työkalu käytännön lakimiehille, onhan riitaan sopivan ennakkoratkaisun löytäminen jo puoli voittoa oikeudenkäynnissä. Kommentti liittää yksittäisen ennakkoratkaisun oikeustieteen tutkimukseen ja aikaisimpiin prejudikaatteihin, joten työläältä ja päämiehelle kalliilta tiedonhaulta vältytään. Myös korkein oikeus saa työstään tätä kautta palautetta (muualtahan se ei sitä juuri saa), joskin yksittäiset oikeusneuvokset ovat huhujen mukaan kehuskelleet sillä, että he eivät vaivaudu kirjaa lukemaan.

Vaikka kirja on rakenteeltaan onnistunut ja idealtaan suorastaan loistava, kaikkea ihmisen tekemää voidaan aina parantaa. Yksi parannus olisi jonkinlainen yhteenveto, millainen oli kyseinen ”prejudikaattivuosi”. Yksittäisen kommentit nimittäin fragmentoivat korkeimman oikeuden prejudikaattiutuotannon (jos tätä sanaa uskaltaa näyttää); metsä hukkuu helposti puilta. Kokonaiskuvan saamista auttaisi suuresti kokoava artikkeli, joka otettaisiin kirjaan vuosittain. Siinä kerrottaisiin esimerkiksi, miten valituslupaperusteita sovellettiin, millaisia asioita lopulta päätyi korkeimman oikeuden käsiteltäväksi, miten niissä lopulta kävi, missä kokoonpanossa ratkaisu tehtiin ja niin edespäin. Ehkä vielä tärkeämpää olisi arvio siitä, mitä prejudikaattipolitiikkaa  – milloin ja millaisissa asioissa annetaan ennakkoratkaisu – korkein oikeus seurasi, oliko siinä havaittavissa muutoksia aikaisempaan verrattuna ja mihin ollaan menossa. Kokoavassa artikkelissa voitaisiin myös linkittää ennakkoratkaisuja, jos se on jäänyt yksittäiseltä kommentin kirjoittajalta tekemättä. Totta on, että tällaisen review -artikkelin kirjoittaminen on vaativa tehtävä, mutta sitä suurempi on siitä saatava hyöty.  Asia erikseen on, että review -tyyppiset artikkelit eivät kuulu suomalaiseen oikeuskulttuuriin oikeustieteessäkään, niin tarpeellisia kuin ne olisivatkin nykyisessä julkaisvyöryssä.

Toiseksi kannattaisi miettiä, onko edelleen syytä pitää yllä myyttiä lainkäytön anonymiteetistä. Pohjoismaille ja ehkä eniten Suomelle on ominaista tuomareiden nimettömyys:  korkeimman oikeuden ratkaisuissakin päätöksen tehneet oikeusneuvokset mainitaan ohimennen ratkaisuselostuksen lopussa. Nimet eivät hevin jää mieleen, mistä seuraa, että useimmat lakimiehetkään eivät onnistu nimeämään yhtään korkeimman oikeuden jäsentä (eli oikeusneuvosta), moni ei edes tiedä, kuka on päällikkötuomari. Nimettömyys on ehkä aikanaan lisännyt tuomareiden arvovaltaa, mutta nykyaika toivoisi ihmiskeskeisempää tai ehkä oikeammin ihmisläheisempää lainkäyttöä. Kommenttikirjassa voisi tästä syystä olla edes pari sivua siitä, ketkä ovat korkeimman oikeuden jäseniä, mikä heidän taustansa on ja kauanko he ovat toimineet korkeimmassa oikeudessa. Moite anonymiteetistä on toki kohdistettavissa myös kommenttikirjan kirjoittajiin ja osastotoimittajiin. Heistä tosin annetaan hieman henkilötietoja kuten yliopistollinen status ja yliopisto, mutta lukija luultavasti haluaisi tietää enemmän ihmisistä kommenttien takana.  Valokuvakaan kirjoittajista ei nykyaikana enää hämmästyttäisi.

Risto Koulu

Kulut haittaavat: Liittojen puheenvuoro

, ,

Helsingin Sanomat 17.4.2021: ”Kulujen pelko voi haitata oikeuden hakemista tuomioistuimesta”

Helsingin Sanomien vieraskynä -artikkelissa Suomen lakimiesliitto (Tuula Linna) ja Suomen tuomariliitto (Antti Tapanila) tarttuvat ajankohtaiseen keskusteluun. Aiheenvalinta ei sinänsä yllätä: oikeudenkäynnin kustannukset ovat olleet viimeisen vuoden esillä niin oikeustieteellisessä tutkimuksessa kuin kansalaiskeskustelussakin. Uutta on lähinnä se, että artikkelissa kysymys ei enää ole yksittäisten tutkijoiden ja muiden asianharrastajien mielipiteistä, vaan se edustaa laajempaa näkemystä. Selvää nimittäin on, että todellisiin uudistuksiin tarvitaan oikeuspoliittinen konsensus, sillä ongelma ei oikeastaan ole se, maksaako hävinnyt asianosainen voittajane oikeudenkäyntikulut. Suomessa maksajaksi joutuu eräin poikkeuksin hävinnyt asianosainen, toisin sanoen voimassa on hävinnyt maksaa -sääntö. Siihen keskittyminen hämärtää mittasuhteet. Kuka on oikeudenkäynnin maksumies, on vain osa laajaa kokonaisuutta, miten oikeuksiin pääseminen – mukaan luettuna oikeudenkäynnit – rahoitetaan. Oikeudenkäyntikulujen korvausvelvollisuus on tässä pieni joskin merkittävä erillisteema. Tämä käy ilmi jo siitä, että oikeudenkäyntien kustantaminen on suurin piirtein yhtä polttava ongelma sielläkin, missä hävinnyt maksaa -sääntöä joko ei ole tai korvausvastuu on nimellinen.

Puheenvuori on aikamoinen askel eteenpäin, sillä siinä tunnustetaan, että myös oikeudenkäynnin rakenteita on muutettava. Näin yleistä kustannustasoa saadaan alemmaksi, eikä rahoittaminen, korvausvastuusta puhumattakaan, ole enää elämän ja kuoleman kysymys asianosaisille. Ankara kuluvastuu kun samalla pakottaa asianosaiset taistelemaan loppuun saakka, mikä taas lisää sitä kustannustaakkaa, jonka joku joutuu lopulta kantamaan. Yksi ja samalla järeä keino on siirtyminen niin sanottuun kevennettyyn menettelyyn, jossa asianosaiset ajaisivat itse asiaansa. Tätä artikkelissa ehdotetaankin. Muitakin rakenteellisia keinoja on. Totta on, että hävinneen asianosaisen korvausvastuuta sitäkin tulisi lieventää; vuoden 1993 uudistus meni tässä liian pitkälle.

Vaikkakaan sitä ei artikkelissa nosteta esille, valoa näkyy myös toisessa suunnassa. Suomessa keinot oikeudenkäyntien rahoittamiseen ovat harvinaisen kehittymättömät. Oikeudenkäynnit ovat asianosaisten oman rahoituksen varassa, sillä julkinen oikeusapu ja oikeusturvavakuutus ovat jääneet täydentäviksi rahoitusmuodoiksi. Vähitellen kansainväliset innovaatiot tällä alalla alkavat saapua Suomeen. Ensimmäinen tulokas on riitasijoittamisen apokryfisen nimen saanut rahoitusmuoto, joka on yksi sivullisrahoituksen muunnelma. Tosin tavallinen asianosainen ei pääse tämän rahoitusmuodon eduista nauttimaan. Sen synty kuitenkin osoittaa, että myös tämä lähestymistapa sisältää potentiaalia.  Parhaaseen tulokseen päästään, kun kuluvastuun uudelleenarviointi, rakenteiden keventäminen ja uudet rahoitusmuodot onnistutaan yhdistämään.

Oikeuksiin pääsyn rahoittamisen teoriaa on tarkasteltu Risto Koulun teoksessa: Oikeuksiin pääsyn rahoittaminen, COMI 2020 

Palautevaje oikeustieteen tutkimuksen rasitteena?

,

Pienen oikeuskulttuurin haittoihin kuuluu, että oikeustieteen tutkija saa vähän palautetta tutkimuksistaan, vaikka hän kuinka toivottaisi sen tervetulleeksi ja suorastaan sitä kaipaisi. Väite eräänlaisesta ”palautenälästä” tai oikeammin ”palautevajeesta” voi hämmästyttää. Käyhän ensiksikin oikeustiede monissa yliopistoissa, tässä esimerkkinä Helsingin yliopisto, muutaman vuoden välein läpi tieteenaloittaisen arvioinnin, josta vastaa asiantuntijapaneli. Arvioitavana on tällöin kaikki oikeustieteellinen tutkimus määrätyiltä vuosilta, yleensä viideltä. Paneeli laatii työstään julkisen, tavallisesti usean kymmenen sivun mittaisen raportin, joka tosin leviää huonosti mutta joka kuuluu asianharrastajien käsissä. Toiseksi oikeustieteellistä julkaisuista ilmestyy aikakauslehdissä ja joskus muissakin lehdissä kirja-arvosteluja, jollaisiksi tässä luetaan myös vastaväittäjän lausunnot. Nekin ovat asiallisesti kirja-arvosteluja. Kolmanneksi tutkijauralle lähteneet tulevat kirjoineen useaan otteeseen arvioiduiksi lukuisissa asiantuntijalausunnoissa, jotka tarvitaan akateemisiin tehtävän täyttöön. Nämä lausunnot ovat korostetun henkilökohtaisia, etenkin ennen myös kirja- ja jopa artikkelikohtaisia.

Lähemmässä tarkastelussa ristiriita katoaa. Tieteenala-arvioinnit ovat kerta kerralta aina vain institutionaalistuneet. Niistä ja varsinkin viimeisestä arvioinnista on mahdotonta erottaa kannanottoja edes siihen tutkimukseen, jota tehdään eri oppiaineissa tai tutkimusyksiköissä, tutkimussuuntauksista ja yksittäisistä tutkijoista puhumattakaan. Aikanaan paneelien arvioinnit olivat paljon yksilöllisempiä ja konkreettisempia. Sisäpiiriläinen osasi arvioinnin luettuaan välittömästi sanoa, kenestä tutkijasta milloinkin puhuttiin, vaikkei ketään tavallisesti nimeltä mainittukaan. Tulkintavaikeuksia aiheutti kylläkin ensimmäisten paneelien ”ylihuomaavainen” kielenkäyttö. Vain hyvää kehuttiin, huonosta taas ei sanottu mitään. Näin kielenkäytön sääntöjä tuntematon tai sellaiseksi tekeytyvä lukija tulkitsi vaikenemisen piileväksi tunnustukseksi: se, mitä ei erikseen moitittu, oli hyvää tutkimusta ja tutkimuksen rakenteet siltä osin kunnossa.

Myös oikeustieteellisissä aikakauslehdissä ilmestyvien kirja-arvostelujen merkitys palautteena on vähäinen. Kirja-arvostelut ovat yllättävän harvinaisia ja yhä harvinaisempia tulevaisuudessa: useimmat tutkijat eivät eläessään näe heidän kirjoistaan julkaistuja kirja-arvosteluja, ellei sellaisena pidetä pakollista vastaväittäjän lausuntoa. Tämä johtuu jo julkaisumääristä. Oikeustieteellinen julkaisuaktiivisuus on paljon korkeampi kuin muutama vuosikymmen sitten. Kirjoja ilmestyy yksinkertaisesti niin paljon, ettei kukaan ehdi niitä arvostelemaan. Vaikka joku ehtisikin, lehdet täyttyisivät pelkästään niistä. Ilmestyneistä arvosteluistakin valtaosa on kirjaesittelyjä, kuivakkaita sisältökuvauksia tai lennokasta tarinaniskentää. Viimeisissä, niin sanotuissa gonzo-arvosteluissa kirja on arvostelijalla vain aasinsilta, jonka kautta hän pääsee tuulettamaan ajatuksiaan. Tällaiset arvostelut ovat viihteellistä luettavaa mutta pedagogisesti hyödyttömiä, tutkija ei saa niistä odottamaansa arvioivaa palautetta.

Eniten tutkija oppii vihamielisistä arvosteluista, joissa arvostelija etsimällä etsii virheitä ja muuta moitittavaa. Totta on, että tutkijan on hillittävä harminsa ja haettava arvostelusta maaliin osuva kritiikki, mikä ei ole niinkään helppoa. Logiikan alkeissääntöhän kuuluu, että väitteen esittäjän motiivit eivät todista mitään siitä, onko väite tosi vai epätosi. Ohimennen sanottakoon, että kokenut tutkija pitää tällaista yliampuvaa arvostelua luojan lahjana, koska hän saa, kiitos vastineoikeutensa, aikaan tiede- ja oikeuspoliittisen keskustelun. Keskustelu taas kiinnittää kirjaan paljon huomiota ja saa kaikki siihen perehtymään, jotta he näkisivät, kuka, kirjoittaja vai arvostelija, on kiistelyssä oikeassa.  Näin muutoin unohduksiin tuomittu tutkimustulos nousee keskiöön ja tulee vähintäänkin tiedeyhteisön tietoon.

Asiantuntijalausuntojen antama palaute taas on nuorten herkkua, vaikkakaan sitä ei aina herkuksi koeta. Nuori tutkija tulee arvioiduksi hakiessaan dosentin arvoa taikka yliopistonlehtorin tai professorin tehtävää. Viimeisen portaan saavutettuaan hän kuitenkin putoaa tämän virallispalautteen saajien joukosta. Asiantuntijalausunnot ovat parhaimmillaan ensiluokkaista palautetta. Ovathan lausuntojen kirjoittajat periaatteessa alansa huippuja, ja heillä on aikaa arviointiin – ainakin teoriassa. Lausunto on myös kokonaisarvio, joten tutkija näkee ulkopuolisen mielipiteen siitä, miten hänen taitonsa ja profiilinsa on vuosien varrella kehittynyt. Aivan näin auvoinen lausuntojen todellisuus ei tietenkään ole. Lausunnotkin ovat ihmisten kirjoittamia, ja toisinaan sellaisen antajan oma näkemys siitä, millaista hyvä oikeustiede on ja millaista sen tulee olla, heijastuu auttamatta arviointeihin. Julkisuudessa on väitetty, että monialatutkimusta tekevät tutkija tulevat kohdelluiksi suhteettoman ankarasti, tällainen tutkimus vaarantaa uralla etenemisen. Lisäksi joitakin lausunnonantajia on epäilty aiheesta tai aiheetta siitä, että he ottavat huomioon liiaksi hakijan sopivuuden ja lausunnon tilaajayksikön tarpeiden kaltaisia näkökohtia. Joku hakija voi tulla epäoikeudenmukaisesti suosituksi, toinen taas syrjityksi.

Uusin palautekanava on sosiaalinen media, jonka merkitys on kasvamassa. Tällainen palaute on nopeaa, se on myös suorasanaista ja jopa jyrkkää, koska palautteen antajan ei tarvitse samassa määrin varoa sanojaan, some-palautetta tulee myös niin monelta taholta, että se kompensoi mahdolliset äärimielipiteet. Some-palautteella on monta kanavaa. Some-palautetta julkaistaan usein blogeissa ja vastaavilla sivustoilla: legendaarinen oli professori emeritus Jyrki Virolaisen prosessioikeus-blogi, jossa ilmestyi usein varsin suopeita tai ainakin kannustavia arviointeja yksittäisistä tutkimuksista. (Tosin blogi tunnettiin siitä, että tuomioistuimet ja etenkin korkein oikeus saivat siinä blogistilta ja monilta kommentoijiltakin aikamoista möykytystä.).

Oikeustieteen tutkija saa myös paljon henkilökohtaista some-palautetta, kun kirjan lukeneet kommentoivat teksti-, sähkö- ja muilla viesteillä lukemaansa hänelle. Ohessa on otos siitä palautteesta, jonka sain vuoden 2020 syksyllä ilmestyneestä kirjastani ”Oikeuksiin pääsyn rahoittaminen”. Palautteesta on poistettu ne tiedot, jotka saattaisivat paljastaa palautteen antajan henkilön, mutta viestien perussävy on säilytetty niin pitkälle kuin mahdollista.

– – – asia liittyy niin suoraan meidän tehtäväkenttäämme, että aion pitkästä aikaa lukea ammattikirjallisuutta – – – ’

’ – – – väri on pirtsakka ja fontti juuri sopivankokoista – ja esipuhe oli mielenkiintoa herättävä – – – ’

’ – – – kirja on upea ja aiheesta, joka on taatusti relevantti oikeutta hakeville – – -’

’ – – – ei soisi aiheen kiinnostavuuden säilyvän, vaan rahoitusongelmat ratkottavan. Sitä toivovat tietenkin kaikki. Eikä siltikään tahtoa asian korjaamiseen näytä piisaavan. Vähävaraisten kuluttajien ohella niin moni myös yrittäjä ja ammatinharjoittaja jää tässä maassa pääsemättä oikeuksiinsa – – -’

’ – – – asiallista tekstiä! ja aihe tärkeä. Pitää lukea. Tuli vaan mieleen, että kun oikeudnekäyntikulut ovat niin tolkuttoman suuria, sitä varmasti käytetään hyödyksi juuri näissä tavallisen ihmisen ongelmatilanteissa – – -’

’ – – – posti toi tänään yllätyksenä ja odottamatta pöydälleni mielenkiintoisen tutkimuksen kirjan muodossa – – -’

Tällaisestakin palautteesta kirjoittaja saa, sen näennäisestä hajanaisuudesta ja pyöreydestä huolimatta,  opetuksia vastaista tutkimustaan ajatellen. Some-palaute viittaa esimerkiksi siihen, että kirjan keskeisiä teesejä ei torjuta mutta ei myöskään suoralta kädeltä hyväksytä. Kirjassa nimittäin väitettiin, että oikeudenkäynti on keskivertoasianosaiselle todella raskas taakka myös taloudellisesti. Siitä on syyttäminen lainsäätäjää, jonka tuotos oikeudenkäynnin arkkitehtuuri on. Nykyinen riita-asian arkkitehtuuri nimittäin vaati korkeatasoista asiantuntemusta ja paljon asiantuntijan työtunteja, joista maksetaan. Asiantuntijatyö (tässä lakimiesapu) taas on, kaiken asiantuntijatyön tapaan, tapaan kallista. Oikeudenkäyntiin, viime kädessä asiantuntija-avun maksamiseen, on vaikea saada Suomessa ulkopuolista rahoitusta, koska rahoitusmuodot ovat niin kehittymättömiä. Laki kun lähtee edelleen siitä, että asianosainen saa rahoituksen asianajamiseensa joko tuloistaan tai varallisuudestaan. Julkinen oikeusapu ja oikeusturvavakuutus, joihin tässä yhteydessä mieluusti vedotaan, vain täydentävät asianosaisen omarahoitusta. Tästä kaikesta seuraa, että oikeudenkäynnin kalleuden – ja samalla oikeudenkäyntikynnyksen nousun – ongelmaa ei ratkaista lakiteknisillä vippaskonsteilla, esimerkiksi OK 21 luvun kuluvastuun pikkutarkennuksilla. Tällaiset ehdotukset ovat epärealistisia, populistisia tai asiaatuntemattomia, usein kaikkia yhtä aikaa. Toki suuren yleisön ja valtiontalouden näkökulmasta pitäisi keksiä joku keino, jolla oikeudenkäynnin ammattilaiset eli asianajajat (laajassa merkityksessä) saataisiin tekemään työnsä joko ilmaiseksi tai ainakin nimellisellä hinnalla. Totta on, että kohtuutonta ylilaskutusta esiintyy, mutta se on, näin on syytä uskoa, paljon harvinaisempaa, mitä uskotaan.

Ratkaisuun tarvitaan joko muutos arkkitehtuuriin (asiantuntijatyötä ei tarvita yhtä paljon) tai uusia rahoitusmuotoja (rahaa saadaan ulkopuolelta).  Vaikka kirjan teesejä ei voi väittää mitenkään uusiksi tai innovatiivisiksi, näyttää siltä, että tunnettujenkaan asioiden sanominen suoraan ei miellytä. Perinteiset huomautukset, joiden mukaan kustannusten suuruus johtuu kohtuuttomista asianajajapalkkioista, sen sijaan saisivat varmasti vastakaikua – ainakin asianajajaprofession ulkopuolella. Asianajajien ammattikunnan viestintää kun ei tässä suhteessa voi pitää järin onnistuneena.

Risto Koulu