Tutkija pysyköön lestissään

, ,

Oikeustieteen väitöskirjat eivät ole aikoihin herättäneet tiedepoliittisia tai muita intohimoja. Osaksi tämä johtuu väitöskirjojen määrän kasvusta: väittelyt ja väitöskirjat eivät enää ole vuoden tapauksia vaan rutiineja. Myös väitöskirjat ovat muuttuneet. Niiden aiheet ovat kapeita, jyrkkiä kannanottoja vältellään, ja tutkimustulokset ovat usein vaatimattomia, joskus jopa mitäänsanomattomia tai itsestäänselvyyksiä. Aina näin ei ole, kuten Santtu Raitasuon väitöskirja ”Oikeustiedettä vai asianajoa? Kriittisiä näkökulmia vero-oikeuden tutkimukseen” (2022) osoitti. Väitöskirjan arvostelu sai Helsingin yliopistossa aikaan tiede- ja tutkimuspoliittisen kiistelyn, jossa ei sanoja ja tunteita säästelty. Väitöskirja hyväksyttiin huvittavankin jaakobinpainin jälkeen korkealla arvosanalla ”kiittäen hyväksytty”.

 

Väitöskirjassa tartuttiin tulenarkaan aiheeseen eli niin sanottuihin oikeustieteellisiin asiantuntijalausuntoihin. Niitä kirjoittavat lainopilliseen ja oikeuspoliittisen käyttöön monien oikeudenalojen tutkijat, joskin nyt tarkasteltavana olivat vain vero-oikeuden tutkijoiden tekemiset. Lainopillisesta verotutkimuksesta – jonka välittäjiä lausunnot ovat – on väittelijän mukaan tullut ”oikeudellisessa tulkintaprosessissa käytettävä resurssi, joka auttaa saamaan uudenlaisia, verojen minimoinnin keinoja hyväksyttyä tuomioistuimissa.” Lausuntoja hyödyntävät ”taloudellisesti vahvat yhteiskunnalliset tahot”, mikä vähentää ”verolain tulkinnan demokraattista legitiimiyttä”. Lausuntojen laajamittainen käyttö ja – tätä ei suoraan sanota, mutta se on luettavissa rivien välistä – niiden painottuminen puolestaan johtuu ”vero-oikeudellisen tutkimuksen sidoksista verokonsultointitoimialaan”.

 

Tässä ei oteta kantaa siihen, pystyykö kirjoittaja todistamaan väitteensä. Kysymyksenasettelun mielekkyyttä kukaan ei sinänsä kiistä. Enintään kriitikko sanoisi, että vero-oikeutta olisi kannattanut verrata muiden oikeustieteen aloihin. Tunnettuahan on, että esimerkiksi varallisuus-, sopimus- ja rikosoikeuden asiantuntijalausunnot ovat oikeudenkäynneissä varsin tavallisia näkyjä. Näin pystyttäisiin sanomaan, eroavatko vero-oikeuden lausunnot määrältään, sisällöltään tai vaikutukseltaan (todelliselta tai oletetulta) muiden oikeudenalojen tutkijoiden antamista lausunnoista. Oli niin tai näin, tutkimus nostaa esiin kaksi periaatteellista ja todella suuren luokan kysymystä. Ensiksikin: onko hyväksyttävää, että oikeustieteen tutkijalla on monta roolia, että hän ei toisin sanoen pysy lestissään eli akateemisessa tutkijan ja opettajan työssään? Kysymys kytkeytyy osaksi tutkijan etiikkaan, osaksi työsuhteesta seuraavaan työnteko- ja lojaliteettivelvollisuuteen. Toinen kysymys taas kuuluu, millainen valta akateemisella tutkijalla loppujen lopuksi on, esimerkiksi onko hänellä bordieulaisittain niin paljon tulkintavaltaa, että se vaarantaa oikeusvaltion tai demokratiaperiaatteen pohjaa. Tässä kannattaa huomata, että kysymys ei ole pelkästään tutkijan vallasta ”tuottaa” yksittäisessä oikeudenkäynnissä sovellettavia ja päämiestä suosivia tulkintoja. Oikeustieteen tutkimus antaa myös sekä oikeuspoliittisia linjauksia että oikeudellisia käsitteitä, konstruktioita, rakenteita ja instituutioita. Itsestään selvänä on pidetty, että konstruktiot ja rakenteet taas määräävät, miten hahmotamme oikeudellista maailmaa. Emme esimerkiksi voi pohtia sellaista ilmiötä, jolle meillä ei ole sanoja.

 

Oikeustieteen tutkijoiden moniroolisuus (paremman termin puutteessa) ei ole uusi ilmiö. Pienessä oikeuskulttuurissa asiantuntijoita on ja on aina ollut vähän. Tästä seuraa, että yhdet ja samat henkilöt – tyypillisesti yliopistojen professorit – joutuvat halukkaasti tai puolipakolla vedetyiksi kaikkiin hankkeisiin, jotka sivuavat heidän osaamisaluettaan. He antavat asiantuntijalausuntoja tuomioistuimille, osallistuvat lainsäädännön valmisteluun, tekevät tutkimuksissaan ehdotuksia säädettäväksi laiksi ja ottavat osaa oikeuspoliittiseen ja joskus yleispoliittiseenkin keskusteluun. Tällainen monialaisuus on ollut tavallista suomalaisessa oikeustieteessä niin kauan kuin suomalaista oikeustiedettä sen nykymerkityksessä on ylipäätään tehty. Jokseenkin kaikki rikos- ja prosessioikeuden ”suuret” nimet ovat olleet tällaisia monipuolisuusmiehiä, pahimman luokan ’influenssereita’. Pikemminkin moniroolisuus on ollut hiipumaan päin. Hiipuminen on johtunut osaksi muuttuneista asenteista: moniroolisuudessa nähdään, toisin kuin ennen, esteellisyyttä ja intressiristiriitoja. Osaksi syy hiipumiseen on hyvin maanläheinen: akateemiset tutkijat ovat kiinni perustehtävissään eikä heidän aikansa riitä tällaiseen ”harrasteluun”. Itse asiassa yliopiston strategia ja tutkijoiden henkilökohtaiset intressit ovat napit vastakkain. Kun strategia edellyttää tutkijoilta ja tutkimukselta ”yhteiskunnallista vaikuttamista”, valtaosa tutkijoista haluaisi keskittyä omaan opetukseensa ja tutkimukseensa.

 

Oma kysymyksensä on, mitkä rooliyhdistelmät ovat sallittuja, jos akateemisella tutkijalla on siihen halua ja energiaa perustyönsä (opetus ja tutkimus) ohella. Sitähän hän ei saa minkään varjolla laiminlyödä, eikä sellaista käyttäytymistä tulisi hyväksyä. Useimmat asiaa miettivät hyväksyvät sen, että akateeminen tutkija vaikuttaa oikeuspolitiikassa ja ottaa osaa yhteiskunnalliseen keskusteluun. Tutkijastatus ei ymmärrettävästi voi riistää henkilöltä hänen poliittisia oikeuksiaan. Moni ei näe vikaa siinäkään, että tutkijalla on kaupalliseen konsultointiin kytkeytyviä tehtäviä, esimerkkinä asiantuntijalausunnot ja ”verokonsultointi”. Tällainen konsultointi tutustuttaa tutkijan tutkimuskohteisiinsa, välittää tietoa käytännön menettelytavoista ja nostaa yllättävän usein esiin innovatiivisia uusia tutkimuskysymyksiä. Praktinen tieto taas rikastuttaa akateemista tutkimusta ja opetusta, jota samaan hengenvetoon väitetään liian teoreettiseksi ja juristin käytännön työlle vieraaksi. Sen sijaan osallistuminen lainvalmisteluun ei ole suositeltavaa, jos se on pitkäaikaista ja syvällistä. Tutkija menettää siinä kyvyn arvioida objektiivisesti ”omia lakejaan”; hänestä tulee lain puolustaja. Tutkimusta hedelmöittävältä ei myöskään näytä aikanaan tavallinen yhdistelmä tutkija/tuomari. Tällainen tutkija omaksuu vahvan järjestelmä-, eli tuomioistuinnäkökulman, joka köyhdyttää tutkimusta, etenkin kun siihen tavallisesti liittyy oikeuskäytännön yliarvostus ja keskittyminen praktisesti haitallisiin lain ”epäkohtiin”. Sen sijaan asianajajakokemus vaikuttaa suhteellisen neutraalilta, sillä on hyötynsä ja haittansa.

 

Lopuksi on syytä kysyä, millainen tulkintavalta nimekkäillä oikeustieteen auktoriteeteilla lopulta on. Tosin voidaan sanoa, että kysymys on tavallaan absurdi. Jokaisella juristilla ja maallikollakin on oikeus tulkita mitä tahansa pykälää ja tuoda mielipiteensä esiin jokaisella forumilla, mikä vain on käytettävissä. Sosiaalinen media on täynnä tällaisia ”tulkintoja”. Ongelma on auktoriteetin vallassa vakuuttaa muut kuulijat hänen esittämänsä tulkinnan oikeudesta. Periaatteessa mitään ongelmaa ei ole: myös auktoriteetin tyrkyttämän tulkinnan pitäisi vakuuttaa perustelujen voimalla, ei esittäjän persoonalla tai akateemisella statuksella. Tulkintavalta on vaaraksi vain, kun argumentteja ei lainkaan esitetä, ne ovat kestämättömiä tai vasta-argumentit sivuutetaan perusteluitta. On vaikea uskoa, että perustelematon ”tulkintamielipide” nykyaikana menestyisi oikeudenkäynnissä tai lainvalmistelussa, oli sen esittäjä miten nimekäs akateeminen auktoriteetti tahansa. Tässä suhteessa maailma on toinen kuin 1920- tai vielä 1930-luvullakin. Voidaan siis katsoa, että akateeminen tulkintavalta ei järisytä yhteiskunnan perustuksia.  Akateemisilla tutkijoilla ei ole enää vanhaa tietämisen ja tieteen monopolia.

 

Totta on, että akateemisilla tutkijoilla on melkoisesti tulkintavaltaa laajassa merkityksessä. Tämä valta kuitenkin liittyy käsitteisiin, konstruktioihin, lähestymistapoihin ja argumentaatiomalleihin – ja on näin tavallaan piilevää. Edes toinen tutkija ei aina huomaa, miten häneen tätä tietä vaikutetaan. Kokenut tutkija lukee aika ajoin uutta tutkimusta, joka määrittää itsensä kriittiseksi tai jopa critical legal studies -tyyppiseksi vaihtoehtoiseksi lainopiksi. Kriittinen tutkimus kuitenkin käyttää, sitä itse edes huomaamatta, sellaisenaan vanhoja käsitteitä, kysymyksenasetteluja ja niin edelleen. Tutkimuksen ohjenuoraksi nostettu ”kriittisyys” typistyy näin lopulta erimielisyydeksi kolmannen luokan yksittäiskysymyksissä. ”Vuoret vapisevat, syntyy naurettava hiiri” -henkinen tutkimus on oikeustieteessäkin tavallista, välillä jopa tie akateemiseen menestykseen! Lukijan saama vaikutelma kun on innovatiivinen ja edistyksellinen, kun tosiasiallisesti kaikki jää ennalleen eikä aiheuta muutosvastarintaa. Vanha akateeminen viisaus kuuluukin, että mitä radikaalimpaa tutkimusta teet, sitä enemmän sinun on syytä korostaa, että uusi tutkimus on vain vanhan tutkimuksen luonnollista jatkoa eli ekstrapolointia ja ansio uusista tuloksista kuuluu oikeastaan vanhoille mestareille.

 

Jos moniroolisuus ei ole sellainen ongelma, miltä se aluksi tuntui, oikeustieteellisiä asiantuntijalausuntoja toki voidaan pitää rasitteena asianosaisten yhdenvertaisuudelle. Kuten väitöskirjassa todettiin ja yleisesti tiedetään, asiantuntijalausunnot ovat, kaiken asiantuntijatyön tapaan, kalliita. Tästä seuraa, että niitä pystyvät hankkimaan vain taloudellisesti vahvat asianosaiset. Julkinen oikeusapu ei kustanna asiantuntijalausuntoja, ja perusmuotoinen oikeusturvavakuutus kuluu jo yhteen lausuntoon. ”Verokonsultoinnissa” yhdenvertaisuusargumentti kylläkin kaatuu heti nenälleen. Verohallintoa ei minkään kriteerin mukaan voi pitää ”taloudellisesti heikkona” riitapuolena. Totta lienee (kuten väitöskirjassa todetaan), että verohallinto harvoin turvautuu akateemisten tutkijoiden asiantuntijalausuntoihin. Tämä tietenkin selittyy sillä, että verohallinnolla on asiantuntemus omasta takaa, toisin sanoen käytössään nimenomaan verotukseen ja tietynlaiseen osa-alueeseen perehtyneitä asiantuntijoita. Verohallinto lisäksi kykenee esittämään oman alayksikkönsä laatimia selvityksiä ulkopuolisina asiantuntijalausuntoina, vaikka ne periaatteessa ovat vain oikeudenkäynnin asianosaisen eli verohallinnon asianajokirjelmiä. Valtiohan on vanhan periaatteen mukaan yksi ainoa giganttimainen oikeussubjekti. Ja vaikka näin ei enää olekaan, verohallinnon yksiköillä on aina ”osa asiassa”, koska verohallinnolla kokonaisuutena ei voi keskenään olla ristiriitaisia intressejä.

 

Mitä tulee muuhun vaikuttamiseen, siinäkään verohallinnon edustajat eivät jää täysin alakynteen. Monet verovirkamiehet ovat ahkeria artikkelien ja kirjojen kirjoittajia. Tässä maassa ei myöskään liene valmisteltu yhtään verolakia, jonka kirjoittamiseen verohallinnon edustajat eivät olisi saaneet osallistua. Jos jossakin on ollut ongelma, se on ollut verohallinnon liiallinen sananvalta. On näin tekopyhää sanoa, että verohallinto nauttii ”asian luonnon” suomasta tulkintavallasta. Sen sijaan veronmaksajien turvautuminen asiantuntija-apuun on epäeettistä ”veron minimointia” ja avun antaminen heille jotenkin paheksuttavaa.

 

Risto Koulu

 

”Muuten, rahasta puheen ollen”

, ,

”Money makes the world go round” on klassikoksi nousseen Cabaret -elokuvan tunnetuin laulu, sekin Liza Minnellin esittämänä jo ikoniseksi muodostunut. Oikeustieteessä ja käytännön juridiikassa ei kaikesta päättäen näin ole. Rahaa eli modernimmin sanottuna rahaoikeutta tai laajemmin maksuvälineoikeutta ei ole vaivauduttu juuri tutkimaan. Suuret rahapoliittiset uudistukset, vuoden 1945 setelien leikkaus, vuoden 1961 ”suuri” rahauudistus ja vuoden 2002 euroon siirtyminen ovat olleet oikeustieteen tutkimuksen kannalta joko yhdentekeviä tai yleispoliittisia tapahtumia, joiden analysointi kuuluu näkökulmasta riippuen taloustieteen tai politologian vastuualueeseen. Tosin jokaisen käytännön juristin on ollut pakko huomata viimeinen suuri siirtymä käteisestä rahasta (eli niin sanotuista laillisista maksuvälineistä) sähköiseksi kutsuttuun rahaan, sen päämuotona pankkiraha tai keskuspankkiraha, jos niin halutaan sanoa. Jossain vaiheessa nimeksi uudelle ilmiölle tarjottiin myös yleiskäsitettä ”bittiraha”, mutta se ei ottanut tulta.

 

Käsitteiden hakeminen on merkki perustutkimuksen vajeesta. Toki ilmiselvää on, että uudet ja tarkemmat käsitteet eivät vielä riitä. Tarvitaan myös periaatteita ja sääntöjä, joilla uudentyyppiset ongelmat ratkaistaan. Ongelmia siinä riittää. On nimittäin helppo huomata, että maksuvälineiden kehitys heijastuu kaikkiin velka- ja luottosuhteisiin. Äskettäisen väitöskirjan myötä on koittanut rahaoikeudellisen perustutkimuksenkin aika. Kristian Keskitalo väitteli Helsingin yliopiston oikeustieteellisessä tiedekunnassa kirjallaan ”Suomen rahan sääntelyn oikeushistoria – raha oikeudellisena maksuvälineenä ennen ja nyt”. Vaikka nimellä Lapatossua seuraten ”härän tappaisi”, kirjassa on yllättävän paljon oikeudellisia ja myös oikeusdogmaattisia kannanottoja siihen, mitkä kaikki ovat maksuvälineitä, miten ne eroavat oikeusvaikutuksiltaan ja mihin suuntaan olemme menossa. Kirjan pitäisikin kuulua jokaisen juristin peruslukemistoon. Rahan historiasta kiinnostunut voisi lisäksi perehtyä erinomaiseen ”Suomen pankki 200 vuotta” -teokseen. Kahlattuaan kaksiosaisen teoksen tuhat sivua lukija on melkoinen asiantuntija niin rahaoikeudessa kuin rahapolitiikassakin. Pankkirahan pyörittäjien eli pankkien arkipäivästä saa taas kuvan lukemalla Pekka Heikkilän väitöskirjan ”Vakauden hallinta ja tallettajan suoja säästöpankissa” (2017).

 

Keskitalon julkaisuformaatti palauttaa jälleen mieleen sen, miten heikosti väitöskirjojen – tai varovaisemmin oikeustieteellisten väitöskirjojen – levikki on järjestetty. Väitöskirjat toki julkaistaan sekä sähköisinä että kirjamuotoisina. Sähköiset laitokset ovat tunnettuja siitä, että kukaan ei niitä lue. Yhtenä syynä tähän on, että harva osaa niitä edes etsiä. Useimmat yliopistotutkijat, ja kaikki vanhempaan polveen kuuluvat, sanovatkin avoimesti, että he eivät ole lukeneet yhtään sähköistä väitöskirjaa. Väitöskirjan kirjamuotoinen standardilaitos on puolestaan pehmeäkantinen ja raporttityyppinen. Kirjan ulkoasusta, oli kysymys lay-outista, fontista, painopaperista tai kannen suunnittelusta, ei totisesti ole huolta kannettu. Formaatti tuo mieleen mahdollisimman halvalla tehdyn omakustanteisen pamfletin. Sidontakaan ei lupaa kirjalle pitkää käyttöikää, vaikka perustutkimuksen idea on, että se kuluu vuosikymmeniä yhä uusien lukijoiden käsissä. Standardikirja hajoaa pahimmillaan jo ensimmäisen lukukerran puolivälissä. Väitöskirjojen niin sanottu jakelu on samaa surkeaa luokkaa: se tuo mieleen Pudasjärven Metsästysseuran vuosikertomuksen levityksen. Julkisuuden (tai vaatimattomammin näkyvyyden) hakeminen jääkin kaiken muun tapaan väittelijän itsensä harteille, hän myös maksaa lystin. Kokenut ohjaaja antaa väittelijälle käytännön neuvoja, mitä tämä voi tehdä näkyvyyden hyväksi. Kirjaa kannattaa ostaa itselleen niin paljon kuin mihin rahat riittävät, kirjoja tulee jakaa ilmaiseksi kaikille, joiden voisi kuvitella kiinnostuvan aihepiiristä, lehdistötiedotteeseen on vakavissaan panostettava, väitöskirjasta on laadittava muutama ”kansantajuinen” artikkeli, artikkelin käsikirjoitusta on tyrkytettävä kaikkiin mahdollisiin oikeustieteellisiin ja muihin ammattijulkaisuihin, paikallisiin sanomalehtiin on tarjottava pikku-uutisia ”oman kylän pojan” väittelystä ja niin edelleen. Ikävä kyllä tunnettu totuus on, että väittelijät pääsääntöisesti ovat väittelyn ja siihen liittyvän hirmuisen byrokratian läpikäytyään henkisesti loppuun ajettuja. He periaatteessa myöntävät julkistamistoimet perustelluiksi mutta eivät jaksa niihin ryhtyä. Näin merkittävätkin tutkimustulokset hukkuvat informaatiotulvaan.

 

Tässä suhteessa maailma on peruuttamattomasti muuttunut. Vielä 1980-luvulla ja ehkä 1990-luvun alussakin väitöskirjoja (ja muuta tutkimusta) ilmestyi niin harvakseltaan, että huomattava osa käytännön lakimiehistä osti automaattisesti kaikki ilmestyvät väitöskirjat, ehkä jopa niitä selailikin. Väitöskirjat myös julkaistiin tyylikkäissä sarjoissa, ja niitä markkinoitiin ajan mittapuun mukaan tehokkaasti. Väitöskirjat saivat näin luontaisesti näkyvyyttä ja levisivät tutkijakunnan ulkopuolellekin. Nykyisin sääntönä on, että ei-tutkijat eivät lue ollenkaan väitöskirjoja tai muuta perustutkimustasoista oikeustiedettä. Voi olla, että tyylikkäämpi painoasu ja modernimpi julkistaminen eivät toisi tässä suhteessa muutosta. Näitä keinoja kannattaisi ainakin kokeilla. Joka tapauksessa tällaisilla pikku konsteilla edes oikeustieteen tutkijat saataisiin lukemaan laajemmin myös muita kuin oman alansa (tai oman tutkimusaiheensa) väitöskirjoja.

 

Laajempi lukeneisuus on tutkijoille tärkeämpää kuin miltä se kuulostaa. Sillä – toivottavasti – torjuttaisiin tieteellisten ”heimojen” syntymistä. ”Heimolle” on tyypillistä, että siihen samastuvat lukevat vain toistensa ja samanhenkisten tekstejä. Muita tutkijoita pidetään ”tieteellisinä” harhaoppineina, ja heidän tutkimusmenetelmänsä ja lähestymistapansa ovat automaattisesti elleivät suorastaan vääriä niin ainakin tuottavat pelkästään huonoa tutkimusta. Pienessä oikeuskulttuureissa ”heimostuminen” on aina lähellä, koska saman alan tutkijoita on niin vähän. Heimoja on nähty suomalaisessa oikeustieteessä myös vanhana hyvänä aikana, jolloin teoriassa arvostettiin laajaa lukeneisuutta. Tunnettu ”heimo” oli aikanaan zittingiläinen esineoikeus. On myönnettävä, että tirkkoslainen prosessioikeus oli vähällä päätyä samaan umpikujaan, kunnes vuoden 1993 uudistus sen pelasti kuilun partaalta. Tiedepolitiikkaa seuraava tutkija tietenkin osaa luetella muutaman nykyajan ”heimon”, mutta siihen ei tässä ryhdytä. Tutkimukseen syntyvät ”heimot” ei ole pelkästään hassunkurinen sosiologinen ja sosiaalipsykologinen ilmiö. Kokemus kun osoittaa tai ainakin näyttää osoittavan, että ”tutkijaheimot” tuottavat urautunutta ja tavallaan ”yksiäänistä” tutkimusta. Uusia tutkimustuloksia ei saavuteta eikä uusia tutkimuskohteita haeta tai edes huomata, oli uuden tutkimustiedon tarve miten polttava tahansa. ”Heimon” paaluvarustuksen – eli niin sanotun mukavuusalueen – ulkopuolelle ei hevin uskalleta lähteä.

Risto Koulu

Julkiset asiamiehet oikeuksiin pääsyn tukena -kirja ilmestynyt

, ,

Kirja päättää Risto Koulun access to justice -tutkimusten sarjan. Kirjan sähköinen laitos on luettavissa ja ladattavissa tästä. Painettuna ja kovakantisena kirja on tilattavissa kustantajalta tai kirjoittajalta (risto.koulu@helsinki.fi). Kirjan hinta on 50 euroa. Yksityishenkilöille kirja on ilmainen (myöskään toimitus- tai lähetyskuluja ei peritä). Toimitusaika on 1–2 viikkoa.

 

Oikeustieteen tutkimuksessa on totuttu ajattelemaan, että kansalainen vaikeuksista huolimatta lopulta pääsee omin voimin oikeuksiinsa. Joskus siihen tarvitaan julkisen vallan apua esimerkiksi julkisen oikeusavun muodossa, joskus taas kansalaisen kannattaa yhdistää voimansa muiden samassa asemassa olevien oikeudenhakijoiden kanssa. Joskus sovittelu auttaa häntä pääsemään oikeuksiinsa ilman raskasta ja riskialtista oikeudenkäyntiä. Uusin access to justice -tutkimus on nostanut esiin vielä yhden mahdollisuuden, eli julkisen asiamiehen (ombudsman) myötävaikutuksen. Julkisia asiamiehiä on Suomessakin lukuisia, heistä tunnetuimmat lienevät kuluttaja-asiamies ja tasa-arvovaltuutettu.

Julkinen asiamies voi ajaa kannetta oikeutta hakevan puolesta, avustaa tätä oikeudenkäynnissä tai ottaa vastuun oikeudenkäynnin kustannuksista, vastapuolen oikeudenkäyntikulut mukaanluettuina. Tällainen suora apu parantaa olennaisesti kansalaisen oikeuksiin pääsemistä. Hyviin tuloksiin päästään myös pehmeäksi kutsuttavalla avulla. Siinä julkinen asiamies auttaa oman alansa asiantuntemuksella kansalaista joko oikeudenkäyntiin valmistautumisessa tai itse oikeudenkäynnissä, esimerkiksi antamalla oikeudenhakijalle neuvoja, valvonnassa kertynyttä aineistoa tai suorastaan lausunnon asiassa. Totta on, että Suomessa ja pohjoismaissa julkisten asiamiesten apu yksittäisille oikeudenhakijoille on vielä pienimuotoista. Julkiset asiamiehet keskittyvät paljolti oman toimialansa valvontaan, sääntelyyn ja yleiseen kehittämiseen. Access to justice -tutkimus on kuitenkin kansainvälisestikin pannut merkille sen suuren potentiaalin, joka sisältyy julkisten asiamiesten järjestelmään.

Tässä tutkimuksessa tarkastellaan yhtäältä suomalaista asiamiesten järjestelmää ja julkisen asiamiehen keinoja tukea yksittäistä oikeudenhakijaa, toisaalta taas kansainvälistä kehitystä ja oikeuspolitiikassa avautuvia vaihtoehtoja. Julkisen asiamiehen tuki näyttää täyttävän ainakin osaksi sen aukon, jonka muut konfliktihallinnan keinot jättävät. Kirjassa kannatetaan sekä järjestelmän lainsäädännöllistä kehittämistä että voimavarojen ohjaamista tapahtuneisiin oikeudenloukkauksiin ja oikeudenhaltijoiden auttamiseen.

 

”Julkiset asiamiehet oikeuksiin pääsyn tukena” – ennakkolukukappale

, ,

Kirja ilmestyy maaliskuussa. Sen ennakkolukukappale on luettavissa täällä.

(edit. 7.2.: Korjattu versio – oikoluettu ja lisätty asiahakemisto)

Oikeustieteen tutkimuksessa on totuttu ajattelemaan, että kansalainen vaikeuksista huolimatta lopulta pääsee omin voimin oikeuksiinsa. Joskus siihen tarvitaan julkisen vallan apua esimerkiksi julkisen oikeusavun muodossa, joskus taas kansalaisen kannattaa yhdistää voimansa muiden samassa asemassa olevien oikeudenhakijoiden kanssa. Joskus sovittelu auttaa häntä pääsemään oikeuksiinsa ilman raskasta ja riskialtista oikeudenkäyntiä. Uusin access to justice -tutkimus on nostanut esiin vielä yhden mahdollisuuden, eli julkisen asiamiehen (ombudsman) myötävaikutuksen. Julkisia asiamiehiä on Suomessakin lukuisia, heistä tunnetuimmat lienevät kuluttaja-asiamies ja tasa-arvovaltuutettu.

Julkinen asiamies voi ajaa kannetta oikeutta hakevan puolesta, avustaa tätä oikeudenkäynnissä tai ottaa vastuun oikeudenkäynnin kustannuksista, vastapuolen oikeudenkäyntikulut mukaanluettuina. Tällainen suora apu parantaa olennaisesti kansalaisen oikeuksiin pääsemistä. Hyviin tuloksiin päästään myös pehmeäksi kutsuttavalla avulla. Siinä julkinen asiamies auttaa oman alansa asiantuntemuksella kansalaista joko oikeudenkäyntiin valmistautumisessa tai itse oikeudenkäynnissä, esimerkiksi antamalla oikeudenhakijalle neuvoja, valvonnassa kertynyttä aineistoa tai suorastaan lausunnon asiassa. Totta on, että Suomessa ja pohjoismaissa julkisten asiamiesten apu yksittäisille oikeudenhakijoille on vielä pienimuotoista. Julkiset asiamiehet keskittyvät paljolti oman toimialansa valvontaan, sääntelyyn ja yleiseen kehittämiseen. Access to justice -tutkimus on kuitenkin kansainvälisestikin pannut merkille sen suuren potentiaalin, joka sisältyy julkisten asiamiesten järjestelmään.

Tässä tutkimuksessa tarkastellaan yhtäältä suomalaista asiamiesten järjestelmää ja julkisen asiamiehen keinoja tukea yksittäistä oikeudenhakijaa, toisaalta taas kansainvälistä kehitystä ja oikeuspolitiikassa avautuvia vaihtoehtoja. Julkisen asiamiehen tuki näyttää täyttävän ainakin osaksi sen aukon, jonka muut konfliktihallinnan keinot jättävät. Kirjassa kannatetaan sekä järjestelmän lainsäädännöllistä kehittämistä että voimavarojen ohjaamista tapahtuneisiin oikeudenloukkauksiin ja oikeudenhaltijoiden auttamiseen.

Risto Koulu on prosessioikeuden professori emeritus (Helsingin yliopisto). Tämä tutkimus päättää hänen access to justice -tutkimusten sarjansa.

Uutta access to justice -tutkimusta tulossa

, ,

Tässä julkaisusarjassa ilmestyy keväällä teos

 

Risto Koulu

JULKISET ASIAMIEHET OIKEUKSIIN PÄÄSYN TUKENA

 

Kirja on osa access to justice -tutkimushanketta, jossa on viimeksi tarkasteltu kollektiivista oikeussuojaa (2017) ja oikeuksiin pääsyn rahoittamista (2020). Julkiset asiamiehet oikeuksiin pääsyn tukena -kirja on kuitenkin itsenäinen tutkimus, ja se on näin luettavissa erikseen. Tutkimus ilmestyy sekä kirjana että sähköisenä painoksena. Sähköinen painos on vapaasti luettavissa ja ladattavissa tältä sivustolta. Kirjana se  on ilmainen yksityishenkilöille.

 

Oikeustieteen tutkimuksessa on totuttu ajattelemaan, että kansalainen vaikeuksista huolimatta lopulta pääsee omin voimin oikeuksiinsa. Joskus siihen tarvitaan julkisen vallan apua esimerkiksi julkisen oikeusavun muodossa, joskus taas kansalaisen kannattaa yhdistää voimansa muiden samassa asemassa olevien oikeudenhakijoiden kanssa. Joskus sovittelu auttaa häntä pääsemään oikeuksiinsa ilman raskasta ja riskialtista oikeudenkäyntiä. Uusin access to justice -tutkimus on nostanut esiin vielä yhden mahdollisuuden, eli julkisen asiamiehen (ombudsman) myötävaikutuksen. Julkisia asiamiehiä on Suomessakin lukuisia, heistä tunnetuimmat lienevät kuluttaja-asiamies ja tasa-arvovaltuutettu.

Julkinen asiamies voi ajaa kannetta oikeutta hakevan puolesta, avustaa tätä oikeudenkäynnissä tai ottaa vastuun oikeudenkäynnin kustannuksista, vastapuolen oikeudenkäyntikulut mukaanluettuina. Tällainen suora apu parantaa olennaisesti kansalaisen oikeuksiin pääsemistä. Hyviin tuloksiin päästään myös pehmeäksi kutsuttavalla avulla. Siinä julkinen asiamies auttaa oman alansa asiantuntemuksella kansalaista joko oikeudenkäyntiin valmistautumisessa tai itse oikeudenkäynnissä, esimerkiksi antamalla oikeudenhakijalle neuvoja, valvonnassa kertynyttä aineistoa tai suorastaan lausunnon asiassa.  Totta on, että Suomessa ja pohjoismaissa julkisten asiamiesten apu yksittäisille oikeudenhakijoille on vielä pienimuotoista. Julkiset asiamiehet keskittyvät paljolti oman toimialansa valvontaan, sääntelyyn ja yleiseen kehittämiseen. Access to justice -tutkimus on kuitenkin kansainvälisestikin pannut merkille sen suuren potentiaalin, joka sisältyy julkisten asiamiesten järjestelmään.

Tässä tutkimuksessa tarkastellaan yhtäältä suomalaista asiamiesten järjestelmää ja julkisen asiamiehen keinoja tukea yksittäistä oikeudenhakijaa, toisaalta taas kansainvälistä kehitystä ja oikeuspolitiikassa avautuvia vaihtoehtoja. Julkisen asiamiehen tuki näyttää täyttävän ainakin osaksi sen aukon, jonka muut konfliktihallinnan keinot jättävät. Kirjassa kannatetaan sekä järjestelmän lainsäädännöllistä kehittämistä että voimavarojen ohjaamista tapahtuneisiin oikeudenloukkauksiin ja oikeudenhaltijoiden auttamiseen.

 

Risto Koulu on prosessioikeuden professori emeritus (Helsingin yliopisto). Tämä tutkimus päättää hänen access to justice -tutkimusten sarjansa.

 

Uusi painos prosessioikeus-kirjasta ilmestynyt

, ,

Prosessioikeus-kirjasta on ilmestynyt kuudes, uudistettu painos. Päällisin puolin uusi painos ei järisytä suomalaista oikeuskulttuuria. Kirjan ulkoasu on vanha, kirjoittajakunta entisellään, sisältö ja rakenne hieman uudistuneet, ja sivumääräkin pysynyt suurin piirtein ennallaan. Tosin viimeksi mainitusta kiitos lankeaa kustantajan huolenpidolle. Ilman sitä jatkuvatäydenteinen ja päivitettävä kirja paisuisi rajattomasti, koska jokainen päivitys ja täydennys tuo uutta tekstiä eikä vanhaa tekstiä raaskita poistaa, vaikka se on jo vanhentunutta.

 

Uusi painos on kuitenkin kahdessa suhteessa merkittävä. Ensiksikin Prosessioikeus-kirjaa on pidetty, oikein tai väärin, prosessioikeuden kultakauden mestarinäytteenä. Tavallaan se sitä onkin: kirja pysyy hyvin koossa ja on luotettavaa lainoppia. Joku voi ehkä tehdä kiistanaiheen siitä, miten ”kultakausi” prosessioikeudessa ajoitetaan. Tutkimuksessa useimmat alan tutkijat sijoittavat sen 1990-luvulle, ehkä sen loppua painottaen. Joku ehkä uskaltautuu pidentämään kultakautta vielä seuraavan vuosituhannen alkuvuosiin, jonka jälkeen alkoi metodinen interregnum. Opetuksessa taas kultakaudesta voidaan puhua aikaisintaan 2010-luvulla, jolloin prosessioikeuden opetusta kovalla kädellä ja metelillä modernisoitiin. Opetuksen uudistuksen shokkiaallot eivät ole vieläkään tasoittuneet. Paluuta ”vanhaan” prosessioikeuden opetukseen luentoineen ja oikeustapausharjoituksineen on julkisestikin kaivattu. Tosin opiskelijoiden saaminen tällaisen opetukseen asettaa haasteen kokeneellekin opettajalle.

 

Vaikka kirja on ollut menestystarina, kirjahankkeen alku ei ollut lupaava. Aloite kirjaksi tuli, epätavallista kylläkin, kustantajalta eli WSOY:ltä. Oppiaineen väki ei ollut järin innostunut: enemmistö piti hanketta turhana tai suorastaan vahingollisena ”paremmille kirjoille”. WSOY:n sitkeä kannustus ja antelias ennakkopolitiikka sai hankkeen kuitenkin käyntiin. Kirjan ensimmäinen, varsin vaatimaton painos ilmestyi vuonna 2003. Jälkikäteen ajatellen lopputulos selittyy ehkä eniten sillä, että kustantaja, aikansa vastaan hangoiteltuaan, suostui jakamaan aluksi yhteisteokseksi suunnitellut prosessioikeus– ja insolvenssioikeus-osat omiksi niteiksi. Näin sisarkirjoille saatiin omat päätoimittajat, kirjoittajakunnat ja aikataulut. Insolvenssioikeus-kirja voitti kylläkin jäsenvälisen kilpailun, sillä sen ensimmäinen painos julkaistiin jo edellisellä vuosikymmenellä. Asiaa edisti varmaan sekin, että muutkin WSOY:n perusteokset-sarjan kirjat alkoivat vähitellen ilmestyä. Prosessioikeus -kirjan kirjoittajakunta koki kirjan osaksi kunnia-asiakseen.

 

Toiseksi Prosessioikeus-kirjan uusi painos ansaitsee huomiota myös siitä syystä, että se jäänee viimeiseksi kirjamuotoiseksi painokseksi. Viiden vuoden painossykli on aivan liian hidas nykyoloihin. Oikeuskehitys on paljon nopeampaa kuin muutama vuosikymmen sitten. Vanhentumisen haittaa lisää vielä se, että kirja on toiminut ja jatkossakin toimii nimenomaan hakuteoksena ja käsikirjana. Siihen käyttöön kirjan on oltava ajan tasalla. Harva lukee 1 500-sivuista kirjaa hankkiakseen oikeudellista yleissivistystä tai päivittääkseen tietojaan prosessioikeuden nykytilasta. Jatkossa tyydytään sähköisiin versioihin ellei muuten niin kustannussyistä. Tosin myös sähköisistä versioista on pakko tehdä ”uusia painoksia”. Uutta painosta tehtäessä teksti käydään huolella läpi, turha ja päällekkäinen tietoaines karsitaan sekä päivitykset ja täydennykset koordinoidaan. Kokemus on osoittanut, että pelkät päivitykset eivät sähköisissä versioissa riitä: ne vähitellen tekevät esityksestä fragmentaarisen ja vaikealukuisen ellei suorastaan sekavan, etenkin jo päivittäjiä on useita ja aikaa on kulunut paljon.

 

Viisi vuotta, mieluummin tietysti 2–3 vuotta voisi olla myös sähköisten painosten sykli. Jos sähköisistä painoksista etsii jotain hyvää (kirjoittajat eli niin kutsutut sisällöntuottajat eivät niistä tunnetusti pidä), se lienee kustannustehokkuus: uusi sähköinen painos ei maksa kustantajalle mitään tai ainakin hyvin vähän verrattuna uuden kirjamuotoisen painoksen kustannuksiin. Painos ei ole enää satojentuhansien eurojen panostus epävarmaan myyntimenestykseen.

 

Nostalginen kirjoittaja saa lohtua siitä, että Suomen kaltaisessa pienessä oikeuskulttuurissa harva kirja pääsee kuudenteen painokseen. Painosten suuri määrä on optimistille osoitus paitsi kirjan laadusta myös siitä, että se tuli todelliseen tarpeeseen, toisin sanoen vastasi akuuttiin juridisen tiedon kysyntään.

 

Risto Koulu

”Kummallista, miten selvää kaikki jälkikäteen on”

, ,

 

Kokeneet kirjoittajat tietävät, millainen hauta artikkelille juhlakirja on: harva hankkii ja vielä harvempi lukee juhlakirjan tai edes juhlakirjaa. Niinpä yhä yleisempää on, että siihen kirjoittanut myöhemmin julkaisee artikkelinsa joko blogissaan tai kotisivullaan. Näin se välttyy universaalilta unohdukselta. Tieteelliset kustantajat ovat perinteisesti suhtautuneet tähän some-julkaisemiseen myötämielisesti, sillä tuohan se näkyvyyttä myös juhlakirjalle. Kaupallisetkaan kustantajat eivät sitä yleensä ole suoraan kieltäneet, joskin tässä suhteessa maailma on muuttumassa, kun yhä useampi kustantaja ottaa käyttöön oman sähköisen alustan. Kustantajat haluavat, yleensä siitä palkkiota maksamatta, yksinoikeuden myös sähköiseen julkaisemiseen. Vaikka se tällä hetkellä on verrattavissa Kreikan valtion tukemiseen rahanreikänä, se voi joskus tuoda tulovirtaa juridisen kirjallisuuden heikosti kannattavaan kustantamiseen.

 

Sata vuotta prosessioikeutta -kirjahankkeessa toimituskunta ilmoitti kirjoittajille some-julkaisemisen mahdollisuudesta – se sitä jopa vahvasti suositteli. Muutama kirjoittaja (Mikko Vuorenpää ja Jyrki Virolainen etunenässä) ottikin vihjeestä vaarin ja teki näin. Tässä tulee etujoukon jatkoksi Risto Koulun artikkeli:

 

Risto Koulu:  ”Kummallista, miten selvää kaikki jälkikäteen on”

 

Otsikon etymologista alkuperää on kyselty. Se ei ole itse keksitty vaan on peräisin erinomaisen arvovaltaisesta lähteestä, nimittäin Juho Kusti Paasikiven kynästä. Tosin pahat kielet ovat väittäneet, että Paasikivi itsekin lainasi fraasin 1900-luvun ruotsinkielisestä kabaree-laulusta. Hän kylläkin jätti pois säkeen alkulauseen, joka käännettynä ruotsinkielisestä slangista samanaikaiseksi suomenkieliseksi slangiksi kuuluisi jotenkin näin: ”Mä en sitten meinaa mitään bonjata, mutta – – .”

 

 

Risto Koulu

Lukijapalautetta Sata vuotta prosessioikeutta -kirjasta

, ,

Kokoomateos ”Sata vuotta prosessioikeutta” on ollut luettavana sähköisenä versiona kaksi kuukautta ja kirjaversionakin kuukauden. Toimituskunta on tänä aikana saanut kirjasta paljon lukijapalautetta, itse asiassa moninkertaisesti verrattuna tavallisiin tutkimusjulkaisuihin. Lukijakunta tuntuu olevan varsin yksimielinen yhdestä asiasta: tällaiset kirjat ovat tarpeellisia, koska ne säilyttävät katoavaa kokemustietoa ja välittävät vaivalla hankitun hiljaisen tekijäntiedon uusille tutkijapolville. Oikeustieteessä kumpaakaan ei yleensä tapahdu. Tutkijat ovat perinteisesti siirtyneet hiljaisesti eläkkeelle, useimmat vähimmäisiän saavutettuaan. Samalla he ovat kadonneet oikeustieteen kartalta, osa kylläkin suurempaa vahinkoa oikeustieteen tutkimukselle aiheuttamatta. Tiedekunnan niin sanottu emerituskulttuuri on hyvin uusi ilmiö joitakin yksittäisiä poikkeuksia lukuun ottamatta. Tämä on johtunut paljolti siitä, että tiedekunta ei ennen mitenkään panostanut emerituksiinsa, vaikka periaatteessa he ovat asiansa osaavaa ja mikä parasta ilmaista työvoimaa. Vasta viime vuosina tässä suhteessa on viisastuttu, eikä nykyjohtoa voi isommalti moittia.

 

Jotain soraääniä toki on kuulunut. Pari lukijaa kyseli, eikö prosessioikeus oppiaineena ja oikeustieteen osa-alueena ole paljon vanhempaa. Näin tietysti onkin, mutta kirja käsittelee ja kuvaa vain viimeistä sataa vuotta. Ensimmäisten suomenkielisten virkojen perustaminen 1920-luvun alussa tuntui varsin luontevalta alkupisteeltä tämän satavuotisjakson eli käytännössä nykyaikaisen prosessioikeuden synnyn ja kehityksen tarkastelulle. Samaan hengenvetoon on myös ihmetelty, miksei tällaisia oppiainehistorioita tehdä enempää. Se onkin ihme, sillä on väitetty (väitteen oikeellisuudesta en mene takuuseen), että tällainen oppiainehistoria on koko Helsingin yliopistossakin ainutkertainen ilmestys. Historioita on, mutta ne ovat laitoshistorioita tai henkilöhistorioita. Oikeustieteessä kaivattaisiin nimenomaan oppiainehistorioita siitä syystä, että juristit ovat surkeita elämäkertureita eikä heistä, kaikkein vähiten tutkijoista, yleensä vaivauduta kirjoittamaan henkilöhistoriaa. Sen sijaan lakimieskaskuja ja anekdootteja prosessioikeudenkin professoreista on riittämiin. Kunnon kuvaa oppiaineen arkipäivästä, vielä vähemmän tutkimuksesta, ne eivät ymmärrettävästi anna. Kaskun tai anekdootin kohteeksi pääseminen vaatii huomattavaa originellisuutta, mitä piirrettä harvalla tutkijalla todellisuudessa on. Laitoshistoriat taas ovat joko rutikuivia tapahtumakuvauksia tai kaiken selittämistä parhain päin.

 

Jokunen muistelmateos ei kokonaiskuvaa muuta. Vanhempi tutkijapolvi osaa mainita Brynolf Honkasalon muistelmat, joita aikanaan innolla luettiin. Tosin hän kertoi loppujen lopuksi aika vähän tutkijaurastaan ja toiminnastaan tiedekunnassa. Henkilöhistorioiden puuttuminen on tavallaan hyväksikin. Joskus lukija kiemurtelee vaivautuneena lukiessaan glorifioivaa kuvausta elämäkerran kirjoittajan idolista, joka oli aina oikeassa ja aina aikaansa edellä. Esimerkiksi Eino Jutikkalan elämäkertaa lukevan on vaikea välttyä tältä vaikutelmalta. Omasta urastaan kirjoittava tutkija joutuu vähän väliä myöntämään erehtyneensä paitsi tulkintakannanotoissaan (mikä lienee selvää) myös valitessaan lähestymistapojaan ja tutkimusmenetelmiään. Ehkä rehellisimmän kuvan akateemiseen maailman lainalaisuuksista antaa Keijo Korhonen muistelmakirjassaan ”Ruotumies”.

 

Toimituskunta odotti saavansa kielteistä palautetta ’kirjoittajalla on vapaat kädet’ -politiikastaan. Sitä ei juurikaan tullut, ehkä siksi, että politiikka toi kirjaan väriä ja vaihtelevuutta, koska jokainen kirjoittaja sai valita aiheensa ja mitä hän siitä sanoo. Jälkiviisaasti ajatellen ripaus koordinointia olisi ollut tarpeen: ”elämäkerrallisissa” artikkeleissa olisi saanut olla hieman enemmän ”tieteellisyyttä” ja ”tieteellisissä” elämäkerrallisuutta. Tämä ei välttämättä olisi ollut lukijoiden mieleen. Moni lukija tuntuu pitävän elämäkerrallisia ”vanhoja” artikkeleita kirjan kiintoisimpana antina. Mutta hyvä näinkin, jatkossa tämä osataan!

 

Joistakin puutteista huomautettiin. Kirjasta puuttuu tällaisille teoksille tyypillinen henkilöhakemisto. Se jätettiin pois, koska monet niin sanotut household -nimet, esimerkkinä Erkki Havansi, olisivat saaneet viittauksen joka toiseen sivuun. Myös luotettava luettelo oikeustieteen professoreista ja muista tutkijoista olisi sekin ollut paikallaan, itse asiassa sellaista ehdotettiinkin (ensimmäisenä Juha Lappalainen). Tällainen luettelo olisi kuitenkin vaatinut liian suuren työn arkistoselvityksineen, sillä olemassa olevissa luetteloissa on selviä virheitä. Henkilöluettelon laatiminen jäi näin ja saikin jäädä ”Kaksisataa vuotta prosessioikeutta” – kirjan toimituskunnan murheeksi. Sen taakse saadaan toivottavasti jo institutionaalistakin tukea, mistä tämä ”Sata vuotta prosessioikeutta” -kirja ei päässyt osalliseksi.

 

Myöskään yksittäisistä artikkeleista ei tullut palautetta, vaikka muutamat niistä ajoivat varsin kärkevää tiede- ja tutkimuspoliittista agendaa. Tämä selittynee sillä, että kirjoittajat kirjoittivat, mitä heidän ajateltiinkin kirjoittavan. Nuori vihainen mies tietenkin kritisoi vallitsevaa asiantilaa, konservatiivinen kirjoittaja taas puolustaa tutkimuksellista status quo’ta ja näkee siitä poikkeamat prosessioikeuden tieteellisen perinnön hukkaamisena. Kukaan kirjoittajista ei nähtävästi yllättänyt lukijoita, toisin sanoen poikennut odotetusta roolistaan. Muut lukijat kuin oikeustieteen tutkijat – heiltä ei vielä ole tullut juuri kommentteja – voivat olla kriittisempiä. Vastoin yleistä käsitystä tutkijat nimittäin ovat aina tai ainakin pääsääntöisesti radikaalimpia kuin käytännön tuomarit ja asianajajat. Käytännön toimijan mielestä oikeustieteen ja etenkin prosessioikeuden tutkimuksen upein saavutus on praktinen oppikirja. Tutkija sen sijaan muistaa vanhan akateemisen ”viisauden”: väitöskirja (ja miksei muukin tutkimus) on hetken häpeä ja ikuinen kunnia, oppikirja taas on hetken kunnia ja ikuinen häpeä.

 

Sen sijaan moni lukija on ihmetellyt ja osa tivannutkin, miksi kirja julkaistiin nimenomaan Conflict Management -sarjassa. Ihmettelyyn on aihettakin. Tutkimusjulkaisuille tarkoitettu sarja kun ei ole luonteva paikka juhlakirjan tapaiselle teokselle. Kirja olisi kuulunut Suomalaisen Lakimiesyhdistyksen C-sarjaan tai viime hädässä oikeustieteellisen tiedekunnan omaan Forum Juris -sarjaan. Toimituskunta tarjosi kirjaansa kumpaankin, mutta yhteisymmärrykseen kirjan kustantamisesta ei päästy. Kirjan idea tai sisältö tuskin herätti erityistä vastustusta; kirja oli yksinkertaisesti niin uudentyyppinen, ettei se sopinut näiden sarjojen vanhakantaiseen kustannuspolitiikkaan. Tämän jälkeen vaihtoehdot olivat vähissä. Kaupallisiakin kustantajia käytiin läpi, mutta lopputulos on helposti arvattavissa. Hetken mietittiin jopa sitä, että kirja jäisi vain sähköisen version varaan, mutta se ajatus hylättiin nopeasti. Tarkoitushan oli, että kirja kuluisi tulevien tutkijapolvien käsissä, mitä on vaikea saada aikaan sähköisellä versiolla sen enempää kirjaimellisesti kuin symbolisestikaan. Sitä paitsi toimituskunta oli ennakkouutisissaan luvannut kirjamuotoisen julkaisun, eikä se halunnut pettää lupaustaan. Erillinen omakustanne taas olisi ollut huonoin mahdollinen ratkaisu kirjan nykyistä ja ennen kaikkea tulevaa lukijakuntaa ajatellen.

 

Runsasta kuvitusta ja etenkin sen värillisyyttä kiiteltiin yleisesti. Tosin valokuvien värillisyys oli pakon sanelemaa, ja vielä kallista sellaista. Alkuperäisen värikuvan ei nimittäin tarvitse painotuotteissa olla niin tarkka kuin mustavalkoisen. Monet kuvathan laitoselämästä ja akateemisista tapahtumista tulevat otetuiksi epäedullisissa olosuhteissa. Toinen asia on, että kirjaan pääsee tietenkin vain murto-osa kuvamateriaalista, joka olisi saatavilla. Kuva-aineiston säilymisen ongelma olisi kylläkin digiaikana ratkaistavissa niin, että ”ylimääräiset” kuvat olisivat katsottavissa ja ladattavissa tiedekunnan ja jonkun muun organisaation kotisivuilta. Muuten ne ovat tuomittuja katoamaan ottajansa mukana. Toki tieteellinen yhdistys olisi ehkä luontevin tai ainakin pitkäikäisin ”perinteenkantaja”, henkilökohtaiset sivut ja blogit ovat nekin alttiina ajan kulumiselle, etenkin jos niiden teknisiä ratkaisuja ei päivitetä.

Risto Koulu

Sata vuotta prosessioikeutta -kirja ilmestynyt

, ,

Kirjan saa lukea tästä.

Painettua kirjaa voi tilata suoraan kustantajalta tai toimituskunnan jäseniltä (risto.koulu@helsinki.fi, dan.frande@helsinki.fi, heidi.lindfors@helsinki.fi, mikko.vuorenpaa@ulapland.fi). Kirja on yksityishenkilöille ilmainen.

Prosessioikeus on aina nähty lakimiestutkinnolle ja juristin ammattitaidolle keskeisenä oppiaineena. Tämä ei yllätä: jokseenkin jokainen lakimies tarvitsee työurallaan prosessioikeuden antamia oppeja ja valmiuksia. Prosessioikeus on kuitenkin sadan vuoden kuluessa suuresti muuttunut niin oppiaineena kuin tieteenalanakin. Etenkin pari viimeistä vuosikymmentä ovat olleet tässäsuhteessa mullistavia ja osaksi myös mielipiteitä jakavia. Oikeudenkäynnin säännöistä on yhä enenevästi siirrytty oikeudelliseksi konfliktihallinnaksi kutsuttuun kokonaiskuvaan. Toki siinäkin oikeudenkäynti on pääosassa, mutta paljon huomiota saavat myös muut riidanratkaisukeinot kuten sovittelu sekä niiden käyttöalat ja suhde oikeudenkäyntiin.

Tässä kirjassa kuvataan eri kirjoittajien artikkelien kautta modernin prosessioikeuden syntymistä, analysoidaan kehitystä ja nykytilaa, ja otetaan myös varovasti kantaa sen tulevaisuuteen digitalisoituvassa maailmassa. Juristin tehtävät eivät kylläkään siinä todennäköisesti muutu, vain tavat, joilla tehtäviä hoidetaan, tulevat olemaan erilaisia. Esillä kirjassa on lisäksi opetuksen ja tutkimuksen arkipäivä sekä oppiaine (ja aikaisemmin myös laitos) työyhteisönä. Kirjoittajina ovat prosessioikeuden niin entiset kuin nykyisetkin tutkijat ja opettajat. Tosin kirja ei enää tavoita niitä, jotka loivat suomalaiselle prosessioikeudelle sen tieteellisen perustan. Vain heidän nimensä (Tirkkonen, Ellilä, Halila) vilahtavat joissakin artikkeleissa.

Artikkelit edustavat erilaisia näkemyksiä prosessioikeuden kehityksestä ja tulevaisuudesta. Tämä on tarkoituskin: kirjoittajien ääni on haluttu saada aidosti kuuluviin. Oppiaineen historiasta nimittäin on, kuten kaikesta muustakin kehityksestä, useita totuuksia. Artikkeleja ei tästä syystä ole sisällöllisesti toimitettu, joten kirjoittaja edustaa niissä vain itseään.

Toimituskuntaan ovat kuuluneet yliopistonlehtori Heidi Lindfors (Helsingin yliopisto), professori emeritus Dan Frände (Helsingin yliopisto), professori emeritus Risto Koulu (Helsingin yliopisto) ja professori Mikko Vuorenpää (Lapin yliopisto)

Maksukyvyttömyys – yritys velkojana ja velallisena

, ,

Kirjasta Maksukyvyttömyys – yritys velkojana ja velallisena on ilmestynyt toinen, uudistettu painos.  Kustantajana on Kauppakamari eli Helsingin Seudun Kamari Oy.

Länsimaisessa luotonantoon perustuvassa markkinataloudessa yritykset ovat vuoroin velkojia ja vuoroin velallisia. Yleensä velat maksetaan eräpäivään mennessä. jos näin ei tapahdu, velkavastuu voidaan toteuttaa maksukyvyttömyys- eli insolvenssimenettelyllä.

Maksukyvyttömyys – yritys velkojana ja velallisena on kattava yleisesitys neljästä lakisääteisestä maksukyvyttömyysmenettelystä: ulosotosta, konkurssista, yrityksen saneerauksesta ja yksityishenkilön velkajärjestelystä.

Kirjan avulla lukija pystyy hahmottamaan oikeudellisen asemansa erilaisissa maksukyvyttömyystilanteissa ja osaa toimia niissä oikealla tavalla. Selkeän tekstin ja useiden esimerkkien ansiosta insolvenssilainsäädäntö aukeaa helposti myös lukijoille, joilla ei ole lainopillisia perustietoja.

Kirjan 2., uudistetussa painoksessa on huomioitu mm. lainsäädäntömuutokset ja uusi oikeuskäytäntö sekä vireillä olevat muutoshankkeet.

Kirjan ovat kirjoittaneet prosessioikeuden professori emeritus Risto Koulu sekä prosessi- ja insolvenssioikeuden yliopistonlehtori, dosentti Heidi Lindfors.