Ketäpä kiinnostaisi tuomarin rooli?

, ,

Niin kutsutun koulukunnan (Kaijus Ervastin keksimä sanonta) kirja ”Tuomarin roolit tuomioistuimissa” sai äskettäin hieman viivästyneen arvostelunsa juridisessa aikakauslehdessä (Paso LM 2022 ss. 674–678). Kirja nimittäin ilmestyi jo vuonna 2019. Viiveestä huolimatta arvostelu oli sellainen, jollaisia jokainen oikeudellisia tekstejä tuottava haluaisi lukea, oli niiden sävy mikä tahansa. Ensiksikin arvostelijalla eli tässä tapauksessa Mirjami Pasolla on sekä tutkijatausta että tuomarikokemusta, joten hän oli erinomaisen kompetentti sanomaan mielipiteensä kirjasta, joka käsittelee vähän tutkittua ja vielä vähemmän keskusteltua aihepiiriä, oikeudenkäynnin suurta tuntematonta eli tuomaria. Toiseksi Paso on selvästikin vaivautunut syventymään kunnolla kirjan premisseihin ja tavoitteisiin. Tämä ei ole oikeustieteellisissä kirja-arvosteluissa itsestäänselvyys: moni arvostelu on kirjoitettu takakannen mainostekstin ja mielikuvien perusteella. Jälki on tietenkin sen mukaista. Perehtyminen monialaiseen tutkimukseen sitä paitsi ei ole mitenkään helppoa, mitä moni kirjan lukenut onkin valitellut. Vika ei välttämättä ole kirjan rakenteessa tai esityksessä. Juristit tunnetusti pystyvät tavallisesti lukemaan vain juridisia tekstejä ja arvioivat kaikkea praktisen lainopin näkökulmasta.

 

Moni kirjoittaja, etenkin varttuneempi, toivoisi tuotoksistaan nimenomaan kriittistä palautetta. Tämä toive ei nyt toteutunut, sillä kirjoittajat ja arvostelija olivat enimmäkseen samaa mieltä sekä kehityskuluista että nykytilanteesta. Mitä tulee vaatimukseen lainkäytön avoimuudesta, ehkä me tekijät kirjoittaisimme hieman varovaisemmin. Toki tuomareiden tulisi luopua anonyymiteetti-ihanteesta eli seisoa ratkaisujensa takana. On kuitenkin totta, että anonyymiteetti antaa tuomarille suojaa. Vaikka emme ole maalittamisessa ja somevihassa niin pitkällä kuin amerikkalaiset, ilmiö on – toisin kuin vielä vuonna 2019 – varteenotettava huolenaihe. Mikään ei viittaa siihen, että olisimme menossa parempaan suuntaan. Pikemminkin on syytä uskoa, että tuomarit joutuvat tekemään työnsä yhä kovemmassa media- ja somejulkisuudessa.

 

Arvostelun ansioita on, että Paso tuo – ehkä kirjaa paremmin – esiin hyvän työyhteisön merkityksen. Voidaan jopa väittää, että hyviä tuomareita esiintyy vain hyvissä tuomioistuimissa. Pasokaan ei – sen enempää kuin kirjakaan – kuitenkaan ota kantaa siihen, kuinka hyviä työyhteisöjä tuomioistuimet nykyisin de facto ovat. Tutkimustietoa tästä ei ole, sillä tuomaritutkimus ei ole ollut suomalaisen oikeustieteen muotiteemoja. Muista maista tällaista tutkimusta toki löytyy. Selvää on, että osa esimerkiksi käräjäoikeuksista on hyviä, osa huonoja työyhteisöjä. Jotkut käräjätuomarit ovat kommentoidessaan kirjaa sanoneet, että he ovat työssään tosiasiallisesti yksinäisiä. Työyhteisöä, joka auttaisi ja jakaisi taakkaa, ei heidän tuomioistuimessaan käytännössä ole. Tuomarit eivät myöskään koe tulevansa mitenkään ”johdetuiksi”. Osa heistä ehkä pitää sitä jopa toivottavana, osa taas kokee, että laamanni (eli päällikkötuomari) ei ”heistä välitä”. Kiistatonta tietenkin on, että tuomioistuimia ja tuomioistuinlaitosta yleensäkin on nykyaikana aidosti johdettava, tykättiin siitä tai ei. Ja mitä niukemmin voimavaroin toimitaan, sitä tärkeämpää kunnon johtaminen on. Vanha itseohjautuvuus (termi on tietenkin anakronistinen) toimi kenties hyvin 1920-luvulla, vielä 1980-luvullakin sillä jotenkin pärjättiin, mutta nyt se on tie kaaokseen, epäyhtenäiseen lainkäyttöön ja jutturuuhkiin!

 

 

Risto Koulu

Valitut uutiset 2017–2022 ilmestynyt

, ,

Conflict Management Instituten kotisivuilla on kahden vuosikymmenen aikana julkaistu satoja uutisia. Valtaosa on ollut ajankohtaisuutisia, jollaiset menettävät nopeasti kiinnostavuutensa. Yllättävän monissa uutisissa on kuitenkin käsitelty tutkimuksen ja etenkin prosessioikeuden tutkimuksen ikuisuusaiheita, jotka kestävät aikaa. Pikemminkin samat ongelmat siirtyvät aina vain uusille tutkijapolville, vain vastaukset ongelmiin muuttuvat, nekin vain hitaasti ja asteittain.

 

Jälkimmäisen kategorian uutisista on valittu uudelleenjulkaistaviksi neljäkymmentä, jotka ovat säilyttäneet uutuusarvonsa ja toivottavasti myös kiinnostavuutensa. Uudelleenjulkaistut uutiset ovat ilmestyneet kotisivuilla vuosina 2017–2022. Valitut uutiset 2017–2022 -julkaisun sähköinen laitos on luettavissa tästä. Kirjamuotoisena julkaisu ilmestyy elokuussa 2022.

 

ALKUSANAT

Mikään ei ole niin vanha kuin eilisen päivän uutinen. Tämä vanha toimittajaviisaus pätee jos mahdollista vielä suuremmassa määrin blogipuheenvuoroihin ja sosiaalisen median uutisiin. Ne eivät kestä aikaa, eikä kukaan palaa tällaisiin kirjoituksiin, vaikka joku uutinen niin tekisikin. Valtaosa uutisista ansaitseekin tulla unohdetuksi ja mielellään hyvin nopeasti. Monet uutiset ovat persoonallisia tilityksiä tai ensikäden tunnepohjaisia reaktioita johonkin kuohuttavaan tapaukseen. Osa uutisista on sitä paitsi teknisluonteista tiedottamista ajankohtaisista tapahtumista ja on menettänyt sen jälkeen kiinnostavuutensa.

Kaikille some-kirjoituksille ei kuitenkaan näin käy. Monesti niissä käsitellään, kun puhutaan akateemisesta kirjoittelusta, periaatteellisia kysymyksiä ja joskus ikuisuusteemojakin. Pienessä maassa ansiokaskaan kirjoitus ei välttämättä, kuvitellun vähäisen lukijakunnan takia, kelpaa valtamedian uutisiksi. Näin kirjoittajalle ei jää muita vaihtoehtoja kuin hiljaisuus tai some-kirjoittelu. Joskus tulevaisuuden sosiologikin kenties lukee säilyneitä blogi- ja somekirjoituksia pelkästään nähdäkseen, mitä aikanaan pidettiin tärkeänä. Joitakin kirjoituksia hän ehkä pitää onnistuneina ennustuksina, joillekin hän taas hymähtelee.

Yksi tapa säilyttää aikalaiskirjoittelua on koota muutaman vuoden välein aikaa kestäviksi arvioidut somekirjoitukset omaksi uutisekseen. Tosin valinnan kriteerit voivat nekin vuosikymmenen tai parin jälkeen olla ilonaihe lukijalle. Nykymittapuun mukaan tärkeä aihe voi olla muutaman vuoden kuriositeetti, ajankohtaiseksi pikku-uutiseksi luokiteltu kirjoitus taas periaatteellisesti merkittävä terävänä analyysinä tai kiinnostavana ajanhengen ilmentymänä.

Tähän sähköiseen julkaisuun on koottu Conflict Management Institute -tutkimusyksikön kotisivuilla julkaistuja uutisia vuosilta 2017–2022. Mukaan on päässyt noin kolmannes aikanaan julkaistuista teksteistä. Jos kirjoittaja on alkuperäisessä uutisessa mainittu, hänen nimensä on säilytetty. Mukaan on liitetty myös uutisten kuvitusta, joka pääsääntöisesti liittyy tavalla tai toisella – joskus jälkikäteen oudolla logiikalla – itse aiheeseen. Osa kuvista kylläkin on vuodenaikaan liittyviä luontokuvia eri maista. Lukijapalautteessa on kyselty muutamien kuvien alkuperää. Tästä syystä valokuviin ja muihinkin kuviin on lisätty selittävät kuvatekstit, jos kuvan alkuperä on pystytty selvittämään. Kuvatekstit on koottu erilliseksi liitteeksi: ne eivät siis ole itse kuvien yhteydessä. Näin ne eivät häiritse itse uutisista kiinnostunutta lukijaa. Vanhemmissa uutisissa kuvatekstit jäävät välillä hatariksi, koska vanhaa uutisaineistoa ei ole tallella. Tästä syystä myöskään kuvan ottaja ei ole tiedossa.

Sisällöllisesti uutisiin ei ole kajottu, vaikka siihen on kieltämättä ollut kiusaus. Joidenkin kirjoitusten tyylilaji on ollut provosoiva keskustelun herättämiseksi, jotkut päätelmät kirjoituksissa ovat olleet kohtuuttoman suoraviivaisia, toisinaan joku toimija on saanut niskaansa epäreilua arvostelua. Ilmeiset kielivirheet on kuitenkin tässä uudelleenjulkaisemisessa korjattu, jotta ne eivät jäisi lukijaa kiusaamaan. Lukuisat tai pikemminkin lukemattomat kielivirheet kun tuntuvat olevan kaiken somekirjoittelun varmin tunnusmerkki.

Mukaan otetut uutiset on luokiteltu seuraaviin kategorioihin: tutkimus ja tiedepolitiikka, oikeustieteen opetus, oikeudenkäynti ja oikeuksiin pääsy, oikeuspolitiikka, kirjaesittelyt ja kirja-arviot sekä muut. Osa kirjoituksista sijoittuisi useampaan kategoriaan, mutta ne on sijoitettu pääasiallisen sisältönsä perusteella vain yhteen. Kategorioiden sisällä ei ole seurattu aikajärjestystä vaan asiallisesti toisiinsa liittyvät kirjoitukset ovat peräkkäin. Joistakin kirjoituksista mukaan on otettu niissä mainitut, alun perin vain linkitetyt liitteet. Näin on tehty, jos liiteasiakirjat ovat jälkikäteen vaikeasti löydettävissä tai niitä ei ole koskaan julkaistukaan. Sen sijaan lukijakommentit on jätetty pois. Joissakin kirjoituksissa käsitellään tai viitataan yksikön julkaisemiin kirjoihin. Jotta ne olisi helpompi paikallistaa, loppuun on lisätty niitä koskevat tiedot. Näin nykylukija tietää, mistä oli puhe.

Porthaniassa kesäkuussa 2022

Risto Koulu

Prosessioikeutta maailmankartalle

, ,

Kollektiivinen lainkäyttö – oikeutta hakevan näkökulmasta kollektiivinen oikeussuoja – on ollut viime vuodet kansainvälisen tutkimuksen keskiössä. Se ei yllätä, sillä aihepiiri sopii erinomaisesti muodissa olevan access to justice -tutkimuksen sivuteemaksi. Suomi ja suomalainen oikeustiede on ollut tässäkin tapansa mukaan poikkeus. Prosessioikeuden tutkimusta, oli kysymys väitöskirjoista tai post doc- tutkimuksesta, ovat Suomessa hallinneet muut aiheet. Kärjistäen saatetaan jopa sanoa, että vähänkin ”edistykselliset” tai ”kansainväliset” teemat ovat jääneet pahasti todistusoikeuden tutkimuksen varjoon: välillä on tuntunut, että prosessioikeus on itse asiassa pelkkää todistusoikeutta.

 

Kiinnostus on toki ymmärrettävää, eikä yksittäisten tutkijoiden aiheenvalintaa saa moittia. OK 17 luvun uudistus on luonnollisesti melkoinen boosteri aiheenvalinnalle, kun kysymys on prosessioikeudesta. Totta on sekin, että todistusoikeus tarjoaa tutkijalle enemmän älyllistä haastetta kuin monet muut prosessioikeudellisiksi katsotut osa-alueet. Se on myös aiheena turvallinen väitöskirjaa kirjoittavalle. Ankarinkaan vastaväittäjä ei kehtaa kysellä tutkimusmenetelmien perään. Tosin kysymykseen, mikä muuten oli todistusoikeudellisten kysymysten tutkimuksen menetelmä, moni todistusoikeuden tutkijakaan ei luultavasti osaisi suoralta kädeltä vastata. Vielä harvemmin vastaväittäjä alkaa moittia todistusoikeudellisen väitöskirjan kirjoittajaa empiirisen lähestymistavan puuttumisesta tai kaipailee tutkimuksen antamia oikeuspoliittisia linjauksia. Joku ehkä sanoisi, että todistusoikeus tuntuu olevan niitä harvoja prosessioikeuden osa-alueita, joissa yhtäältä kaikkinainen empiria loistaa poissaolollaan, toisaalta tulevaisuutta ei ole olemassa. On toki myönnettävä, että todistusoikeus tarjoaa mahdollisuuden monialaiseen tutkimukseen. Käyttäytymis- ja ihmistieteitä on toisinaan hyödynnetty todistusoikeuden tutkimuksessa, parhaimmillaan melkoisella menestyksellä.

 

Jaakko Markuksen väitöskirja ”Oikeuksiin pääsy massavahinkotapauksissa” (2022) palauttaa suomalaisen prosessioikeuden tutkimuksen maailmankartalle. Kirja on erinomainen esimerkki niin sanotusta oikeustieteen sisäisestä monialaisuudesta. Siinä on vankka annos perinteistä tuomioistuinkeskeistä lainoppia, mausteena napakka katsaus asianajajaoikeuteen, räväkkää toimivuusanalyysiä ellei jopa kritiikkiä sekä agendalistaus, joka tyydyttää intomielistäkin uudistajaa. Asia erikseen on, että agendan radikaalisuus saa perinteisen prosessioikeustutkijan lyömään kirjan saman tien kiinni. Mitä tulee lainoppiin, kirjassa saadaan vakuuttavasti ratkaistuiksi aikaisempaa kollektiivisen lainkäytön tutkimusta askarruttaneet praktiset pulmat, esimerkkinä aineiston laajenemisen ongelma yhteiskäsittelyssä. Markus täydentää myös ansiokkaasti prosessioikeuden käsitteistöä. Hän löytää myös erinomaisen uuden käsitteen ”hallintamenetelmät” kuvaamaan tuomioistuimen keinovalikoimaa erillisten asioiden käsittelyn koordinoinnissa. Käsite näyttää käyttökelpoiselta myös asianhallinnassa ja asioiden hallinnassa, jotka ovat, toisin kuin yhteiskäsittelyt, tuomioistuinten arkipäivää. Lukija myös osaa arvostaa asianajamisen analyysiä. Asianajajanäkökulman kytkemistä tuomarikeskeiseen lainoppiin voidaan pitää suorastaan tutkimuksellisena innovaationa. Perinteisesti tuomari ja asianajaja eivät ole jakaneet prosessioikeudessa samaa maailmaa.

 

Myös oikeudellisen konfliktinhallinnan puolestapuhuja ilahtuu kirjasta. Merkitseehän se, oltiin argumentaatiosta ja tutkimustuloksista mitä mieltä tahansa, sitä avautumista ja monipuolistumista, jota prosessioikeuden tutkimukselta on vuodesta 2004 alkaen äänekkäästi kaivattu. Enintään konfliktiteoreetikko toivoo, että Jaakko Markuksen kirja on merkki tutkimuspoliittisesta uudelleensuuntautumisesta eikä vain yksittäinen tähdenlento. Huoli ei ole niin tuulesta temmattu, miltä se kuulostaa. Uudistajan osa on ollut oikeustieteessä yleensä ja ehkä etenkin prosessioikeuden tutkimuksessa raskas. Siitä käy esimerkiksi Lauri Hormian uraauurtavan väitöskirjan ja sen jatko-osan vastaanotto 1970-luvulla. Kirjan saama arvostelu ei jälkikäteen arvioituna todella ollut tiedeyhteisölle kunniaksi. Selitykseksi ei riitä tavanomainen latteus, että kirjapari oli aikaansa edellä eikä sen uutuusarvoa tuolloin vielä ymmärretty. Hormian tutkijankunniaa (jos tällaista ilmausta on lupa käyttää) ei nimittäin myöhemminkään palautettu.

 

Lauri Hormian tutkimusten kohtalon muistava alkaa epäillä, onko väitteissä tieteen itsekorjautuvuudesta loppujen lopuksi perää. Ensivaikutelma kun jäi tässä tapauksessa pysyväksi. Voi olla, että oikeustiede on loppujen lopuksi niitä tieteenaloja, joissa tämä säännönmukaisuus ei toimi. On ehkä niinkin, että maailmaa ei prosessioikeudessa yhdellä kirjalla muuteta tai edes paranneta. Muutos vaatii sitä, että tutkija jaksaa ajaa teemojaan vuosikymmeniä monografioissaan, oppikirjoissaan, yleisesityksissään ja artikkeleissaan. Jossain vaiheessa uudistaja saa eräänlaisen työvoiton. Hän yllätyksekseen huomaa, että hänen ”radikaalit” ajatuksensa ovatkin hiljaa muuttuneet oikeudenalan tutkimuksen valtavirraksi – ja hänestä itsestään on tullut sellainen ”etabloituneen” oikeustieteen edustaja, joita vastaan hän aikanaan kapinansa aloitti.

Risto Koulu

Lukijapalaute Julkiset asiamiehet oikeuksiin pääsyn tukena -kirjasta

, ,

Yleisesti kuvitellaan, että tutkijat ja erityisesti heidän tutkimuksensa ovat herkeämättömän huomion kohteena. Monet yliopistot – esimerkkinä Helsingin yliopisto – ovat jopa ryhtyneet erityisiin toimiin, joilla suojataan tutkijoita vihamieliseltä julkisuudelta ja erityisesti tarkoitukselliselta maalittamiselta sosiaalisessa mediassa. Oikeustieteen tutkimuksessa mikään ei voisi olla kauempana todellisuudesta: valtaosa oikeustieteen tutkijoista ei saa minkäänlaista palautetta julkaisemistaan tutkimuksista ja vielä epätodennäköisempää on, että hän saisi niille näkyvyyttä valtamediassa. Tutkija enimmäkseen kokee kirjoittavansa ”tyhjyyteen”. Maksimipalaute, mitä keskiverto oikeustieteilijä voi kirjoistaan ja artikkeleistaan realistisesti odottaa, on pari tunnustuksen sanaa lähikollegoiltaan. Lukumääräisesti yleisin kollegapalaute on kylläkin moitiskelua, että palautteen antajan omat tutkimukset eivät ole saaneet asianmukaista arvostusta tai ainakaan niihin ei ole ”riittävästi” viitattu. Toki kirja-arvosteluja edelleen ilmestyy juridisissa aikakauslehdissä, vaikka arvostelukulttuuri on hiipumaan päin. Arvostelluksi ”pääseminen” kuitenkin edellyttää hyvää onnea, poikkeuksellisen provosoivaa tutkimusta tai arvostelijaa, jolla on erityisintressejä joko kirjan ylistämiseen tai lyttäämiseen. Aivan tyhjä kaikupohjasta nykytutkimus ei enää ole. Maailma nimittäin on viime vuosikymmeninä muuttunut tässä suhteessa. Sähköpostin käyttöönotto (mitä edeltävää aikaa nuori tutkijapolvi ei muista) nimittäin helpotti merkittävästi julkaistun tutkimuksen kommentointia ja palautteen antamista tutkijoiden välillä. Samoin sosiaalisen median monet kanavat, etenkin blogikirjoittelu ja niiden kommentointimahdollisuus, tarjoavat ”helpon” ja hieman laajemman kanavan lukijapalautteelle. Palautteen määrä onkin tämän ansiosta moninkertaistunut.

 

Access to justice -tutkimusohjelman viimeinen kirja ”Julkiset asiamiehet oikeuksiin pääsyn tukena” ilmestyi sähköisenä laitoksena tammikuussa ja kirjana maaliskuussa. Näin sen ensipalaute on saatu. Kirjasta kertynyt palaute lienee hyvin tyypillistä: se on annettu suoraan kirjoittajalle sähköisten kanavien kautta. Määrällisesti kantaa ottavia viestejä on parikymmentä. Eniten tunnustusta on saanut ammattitaitoinen taitto- ja painotyö, josta kirjoittaja ei tietenkään voi kiitosta ottaa. Kunnia kuuluu taitossa Kalle Järvenpää Designille ja painatuksessa Bookwell Oy:lle. Kommenttien mukaan ”- – – onpas kirja painettu hienolle paperille – – -” ja ”- – – tekstiä on tosi miellyttävä lukea – – – ”. Paperin saatavuudessa oli myös onni matkassa: paperialan lakko nimittäin vaikeutti tavallisten paperilaatujen saatavuutta, mutta kirjan paperilaatua oli vaivatta hankittavissa.

 

Aihepiiriä pidettiin ”kerta kaikkiaan” mielenkiintoisena, sen tutkimista jopa kohteliaasti ”yleisesti yhteiskuntaa hyödyttävänä”. Samalla ihmeteltiin, kuinka ”näin tärkeästä teemasta ei ole aikaisemmin tehty vastaavaa tieteellistä esitystä”. Sama palautteen antaja tunnisti, että kirjassa oli ”tuttuja, kahvihuoneessa kuultuja asioita”. Tämä kirjan jakamissa kiitoksissa avoimesti myönnettiinkin. Tiedeyhteisön tai vaatimattomammin työyhteisön tarjoama keskusteluforum on tunnetusti avuksi, sen menetys puolestaan korvaamaton. Palautteessa myös todettiin osuvasti, että kirja ”oli tärkeä yritys jäsentää aihepiiriä, jota on vaikea jäsentää”. Tämä myös totisesti kävi kirjaa kirjoitettaessa ilmi! Kiinnostavaksi nähtiin myös yritys sijoittaa viranomaisten tuomioistuimelle antamat lausunnot prosessioikeuden perusteoriaan. Lausunnon antaminen joko pyynnöstä tai pyytämättä on tavallisin julkisen vallan intervention muoto yksittäisessä oikeudenkäynnissä, vaikka sitä ei sellaiseksi hevin huomata. Lausunnot ovat käsitteellisesti kirjallisia todisteita, joskin niissä monesti ajetaan samalla viranomaisen ”asiaa” tai ainakin yleistä agendaa. Viranomainen puolustaa lausunnossa omia näkemyksiään ja tulkintojaan, etenkin kun käsiteltävä asia on vireillä jossain muodossa viranomaisessa itsessään. Kirjallisuudessa on väitetty, että tuomioistuimet antavat viranomaisen näkemyksille ja jopa faktaväitteille suhteettoman paljon arvoa, kun ne esitetään lausunnon muodossa. Prosessilaissa ei ole säännöksiä tällaisista viranomaislausunnoista. Vuoden 2019 laki oikeudenkäynnistä hallintoasioissa sen sijaan sisältää kohtalaisen tarkat säännökset lausuntojen rakenteesta ja sisällöstä. Ilmeinen lähtökohta on, että vastaavat säännöt ovat tavanomaisoikeudellisesti voimassa myös yleisessä lainkäytössä eli riita- ja rikosasioissa.

 

Kahdessa palautteessa puututtiin aiheellisesti julkisen asiamiehen käsitteeseen. Kirjassa käsitettä käytetään sen access to justice -merkityksessä. Tällöin se on käännös kansainvälisessä kirjallisuudessa käytetystä termistä ”ombudsman”. Se taas on etymologisesti peräisin muinaisnorjasta, jossa se tarkoitti yksinkertaisesti ”asiamiestä”. Taksonomiassa julkiset asiamiehet on tapana jakaa kolmeen kategoriaan: parlamentaarisiin asiamiehiin (esimerkkinä eduskunnan oikeusasiamies), yksityisen sektorin asiamiehiin (esimerkkeinä kuluttaja-asiamies ja tasa-arvovaltuutettu) sekä virastojen ja joskus suurten yritysten omiin ”yksityisiin” asiamiehiin (esimerkkeinä keskusvirastoista sittemmin kadonneet toimimiehet). Pääseminen varsinaiseksi julkiseksi asiamieheksi edellyttää tehtävän pysyvyyttä, asiamiehen tarjoutumista yleisön forumiksi ja lakiperusteista asemaa (tosin tästä on poikkeuksia). Palautteessa kirjan omaksumaa taksonomiaa pidettiin liian ahtaana. Julkisiksi asiamiehiksi olisi tullut lukea myös tässä tilapäisiksi kutsutut asiamiehet, jos heidän asemansa tukeutuu lainsäädäntöön. Tällaisille asiamiehille on kuitenkin ominaista, että suuri yleisö ei voi kääntyä heidän puoleensa. Julkinen valta määrää heidät yhteen asiaan tai tehtävään.

 

Tilapäisissä julkisissa asiamiehissä on kaksi pääryhmää: pakkokeinolain mukaiset julkiset asiamiehet (tosin laki kutsuu heitä välillä valtuutetuiksi) ja rahoitus- ja vakuutusalan valvovat asiamiehet. Pakkokeinolaissa julkisia asiamiehiä käytetään muun muassa erityisessä etsinnässä, anonyymissä todistelussa sekä kuuntelussa. Rahoitus- ja vakuutuslainsäädäntö taas turvautuu asiamiehiin, kun yksittäistä pankkia, rahoitusyhtiötä tai vakuutusyhtiötä halutaan sen liiketoiminnassa erityisesti valvoa. Näiden tilapäisten asiamiesten toimenkuva on enimmäkseen selvä joskin varsin rajoitettu, mutta heidän lukemisensa varsinaisiksi julkisiksi asiamiehiksi kaatuu edellä mainittuihin kahteen kriteeriin. Vielä epämääräisempi asiamiesten ryhmä löytyy sosiaali- ja eläkelainsäädännöstä. Siellä tunnetaan muun muassa eläke-, potilas- ja sosiaaliasiamiehiä. Heidän tehtävänsä ovat pysyviä ja lakiin perustuvia. Nämä asiamiehet ovat lisäksi yleisön (eli ennalta määrittelemättömän joukon) käytettävissä. Asiamiesten toimenkuva on kuitenkin säädöstasolla epämääräinen ja käytännössä nähtävästi vielä epämääräisempi. Lähteiden valossa heidän päätyönsä on asiakkaiden neuvominen, joten heitä ei ole luokiteltu julkisiksi asiamiehiksi. Kirjassa mainitaan muutama esimerkki näistä asiamieskategorioista, mutta minkäänlaiseen kattavuuteen ei pyritä.

 

Julkisen asiamiehen käsitteen määrittely sinänsä on kiistämättä aikamoista akateemista hiustenhalkomista. Parasta lienee katsoa, että jokainen saa määritellä käsitteen haluamallaan tavalla, suppeaksi tai kaikenkattavaksi. Toinen asia on tekeillä olevan tai suunnitellun asiamiestutkimuksen kohdistaminen. On myönnettävä, että myös nämä ”epäaidot” julkiset asiamiehet kaipaavat tutkimusta. Vaikeudet aihepiirin muutoinkin vaikeassa jäsentämisessä kuitenkin moninkertaistuisivat, jos kolmea yhteismitatonta asiamiesryhmää yritettäisiin tutkia samalla kertaa ja samassa viitekehyksessä. Erityisen vaikeaa se olisi access to justice -näkökulmassa: tilapäiset asiamiehet osaksi ovat jotenkin vielä liitettävissä oikeuksiin pääsyyn ja sen tukemiseen. ”Neuvovien” asiamiesten kohdalla se tuntuu jo mahdottomalta tai vähintäänkin väkinäiseltä. Joku voi tietenkin kysyä, tuottaako access to justice -näkökulma parhaat tulokset julkisia asiamiehiä tutkittaessa – mikä on periaatteessa eri asia. Ilmiselvää on, että se ei ole ainoa tai edes kattavin näkökulma ja että näkökulma paljastaa vain yhden lohkon asiamiehen monisärmäisestä toimenkuvasta. Näyttää kuitenkin siltä, että tässä tehtävässä se on paras vaihtoehto.

 

Kaiken kaikkiaan käsitepuun rakentaminen kansainvälisen aineiston perusteella osoittautui poikkeuksellisen työlääksi. Lähteiden käsitteenrakentelu oli yhteismitatonta. Monet kirjoittajat toki kunniallisesti määrittelivät aluksi käsitteensä mutta tutkimuksen edetessä hukkasivat sen. Tällä tarkoitetaan, että tutkijat puhuivat esityksissään sekaisin eri asiamieskategorioista, eikä aina edes asiayhteys paljastunut, mistä kulloinkin puhuttiin. Konsensus käsitteistä – mikä tuntuu olevan vielä kaukana – ei sekään toisi lopullista helpotusta kielenkäytön tuskaan. Useimmat käsitteet ja niille annetut nimet (eli termit) eivät kerta kaikkiaan suostu kääntymään suomeksi. Kuvaavaa on, että edes tutkimuslinjan englanninkieliselle yleisnimelle ”regulatory redress” ei löytynyt kunnollista suomenkielistä vastinetta.

 

Ihme kyllä palautteessa ei lainkaan tullut esiin toinen tutkimuksen ongelma eli aineisto. Kirjaa varten ei koottu empiiristä tietoa. Tällaisessa lähestymistavassa tavalliseen kyselyoperaatioon ei lähdetty, eikä nykyisiä julkisia asiamiehiäkään yritetty haastatella. Joiltakin asiamiehiltä tosin saatiin arvokasta sisäistä aineistoa kuten tulosneuvottelujen asiakirjoja. Totta on, että haastattelut ja valikoidut tapausanalyysit syventäisivät ja lisäisivät aihepiirin ymmärrystä, tukisivat tai horjuttaisivat argumentteja ja toisivat uusia kysymyksenasetteluja. Akateemisessa tutkimuksessa voimavarat ovat kuitenkin lähes aina niin niukat ja tutkijan aika niin kortilla, että empiirisen aineiston kokoamiseen ei kerta kaikkiaan ole tilaa. Se veisi niin paljon aikaa, että sille perustettava tutkimus olisi jo ilmestyessään vanhentunut. Niinpä tässä tutkimuksessa käytettiin vain julkista aineistoa. Sitä pystyttiin hieman täydentämään mediauutisilla ja sosiaalisesta mediasta saadulla aineistolla. Näin julkisten asiamiesten tosiasiallisesti toiminnasta ja etenkin heihin kohdistuvista odotuksista saatiin pääpiirteittäinen kuva, vaikka aineisto ei tietenkään ole edustavaa eivätkä siitä tehdyt päätelmät kestäviä.

 

Tässä tapauksessa tutkimuksen tekijä voi puolustuksekseen vedota myös siihen, että tutkimuksen kohde on ”otettava haltuun”, ennen kuin siitä ryhdytään keräämään empiiristä aineistoa, vielä vähemmän sitä tuottamaan. Tavallisesti tutkijat välttävät leimaamasta mitään aihepiiriä ”esiparadigmaattiseksi”: ilmaisu loukkaa aihepiiriä aikaisemmin tutkineita (joita tosin Suomessa ei ole). Julkisten asiamiesten järjestelmässä syntyy kuitenkin melkoinen kiusaus tällaiseen leimaamiseen. Ilmiöitä ja suhteita kuvaavia käsitteitä kun ei ole, kysymyksenasettelut ovat vakiintumattomia, tieteellinen viitekehys periaatteineen odottaa vielä kehittäjäänsä ja niin edelleen. Ilmiö on ominainen pienille oikeuskulttuureille: kaikkien tärkeiden ja/tai kiinnostavien aihepiirien tutkintaan ei riitä tutkijoita.

 

Risto Koulu

Tutkija pysyköön lestissään

, ,

Oikeustieteen väitöskirjat eivät ole aikoihin herättäneet tiedepoliittisia tai muita intohimoja. Osaksi tämä johtuu väitöskirjojen määrän kasvusta: väittelyt ja väitöskirjat eivät enää ole vuoden tapauksia vaan rutiineja. Myös väitöskirjat ovat muuttuneet. Niiden aiheet ovat kapeita, jyrkkiä kannanottoja vältellään, ja tutkimustulokset ovat usein vaatimattomia, joskus jopa mitäänsanomattomia tai itsestäänselvyyksiä. Aina näin ei ole, kuten Santtu Raitasuon väitöskirja ”Oikeustiedettä vai asianajoa? Kriittisiä näkökulmia vero-oikeuden tutkimukseen” (2022) osoitti. Väitöskirjan arvostelu sai Helsingin yliopistossa aikaan tiede- ja tutkimuspoliittisen kiistelyn, jossa ei sanoja ja tunteita säästelty. Väitöskirja hyväksyttiin huvittavankin jaakobinpainin jälkeen korkealla arvosanalla ”kiittäen hyväksytty”.

 

Väitöskirjassa tartuttiin tulenarkaan aiheeseen eli niin sanottuihin oikeustieteellisiin asiantuntijalausuntoihin. Niitä kirjoittavat lainopilliseen ja oikeuspoliittisen käyttöön monien oikeudenalojen tutkijat, joskin nyt tarkasteltavana olivat vain vero-oikeuden tutkijoiden tekemiset. Lainopillisesta verotutkimuksesta – jonka välittäjiä lausunnot ovat – on väittelijän mukaan tullut ”oikeudellisessa tulkintaprosessissa käytettävä resurssi, joka auttaa saamaan uudenlaisia, verojen minimoinnin keinoja hyväksyttyä tuomioistuimissa.” Lausuntoja hyödyntävät ”taloudellisesti vahvat yhteiskunnalliset tahot”, mikä vähentää ”verolain tulkinnan demokraattista legitiimiyttä”. Lausuntojen laajamittainen käyttö ja – tätä ei suoraan sanota, mutta se on luettavissa rivien välistä – niiden painottuminen puolestaan johtuu ”vero-oikeudellisen tutkimuksen sidoksista verokonsultointitoimialaan”.

 

Tässä ei oteta kantaa siihen, pystyykö kirjoittaja todistamaan väitteensä. Kysymyksenasettelun mielekkyyttä kukaan ei sinänsä kiistä. Enintään kriitikko sanoisi, että vero-oikeutta olisi kannattanut verrata muiden oikeustieteen aloihin. Tunnettuahan on, että esimerkiksi varallisuus-, sopimus- ja rikosoikeuden asiantuntijalausunnot ovat oikeudenkäynneissä varsin tavallisia näkyjä. Näin pystyttäisiin sanomaan, eroavatko vero-oikeuden lausunnot määrältään, sisällöltään tai vaikutukseltaan (todelliselta tai oletetulta) muiden oikeudenalojen tutkijoiden antamista lausunnoista. Oli niin tai näin, tutkimus nostaa esiin kaksi periaatteellista ja todella suuren luokan kysymystä. Ensiksikin: onko hyväksyttävää, että oikeustieteen tutkijalla on monta roolia, että hän ei toisin sanoen pysy lestissään eli akateemisessa tutkijan ja opettajan työssään? Kysymys kytkeytyy osaksi tutkijan etiikkaan, osaksi työsuhteesta seuraavaan työnteko- ja lojaliteettivelvollisuuteen. Toinen kysymys taas kuuluu, millainen valta akateemisella tutkijalla loppujen lopuksi on, esimerkiksi onko hänellä bordieulaisittain niin paljon tulkintavaltaa, että se vaarantaa oikeusvaltion tai demokratiaperiaatteen pohjaa. Tässä kannattaa huomata, että kysymys ei ole pelkästään tutkijan vallasta ”tuottaa” yksittäisessä oikeudenkäynnissä sovellettavia ja päämiestä suosivia tulkintoja. Oikeustieteen tutkimus antaa myös sekä oikeuspoliittisia linjauksia että oikeudellisia käsitteitä, konstruktioita, rakenteita ja instituutioita. Itsestään selvänä on pidetty, että konstruktiot ja rakenteet taas määräävät, miten hahmotamme oikeudellista maailmaa. Emme esimerkiksi voi pohtia sellaista ilmiötä, jolle meillä ei ole sanoja.

 

Oikeustieteen tutkijoiden moniroolisuus (paremman termin puutteessa) ei ole uusi ilmiö. Pienessä oikeuskulttuurissa asiantuntijoita on ja on aina ollut vähän. Tästä seuraa, että yhdet ja samat henkilöt – tyypillisesti yliopistojen professorit – joutuvat halukkaasti tai puolipakolla vedetyiksi kaikkiin hankkeisiin, jotka sivuavat heidän osaamisaluettaan. He antavat asiantuntijalausuntoja tuomioistuimille, osallistuvat lainsäädännön valmisteluun, tekevät tutkimuksissaan ehdotuksia säädettäväksi laiksi ja ottavat osaa oikeuspoliittiseen ja joskus yleispoliittiseenkin keskusteluun. Tällainen monialaisuus on ollut tavallista suomalaisessa oikeustieteessä niin kauan kuin suomalaista oikeustiedettä sen nykymerkityksessä on ylipäätään tehty. Jokseenkin kaikki rikos- ja prosessioikeuden ”suuret” nimet ovat olleet tällaisia monipuolisuusmiehiä, pahimman luokan ’influenssereita’. Pikemminkin moniroolisuus on ollut hiipumaan päin. Hiipuminen on johtunut osaksi muuttuneista asenteista: moniroolisuudessa nähdään, toisin kuin ennen, esteellisyyttä ja intressiristiriitoja. Osaksi syy hiipumiseen on hyvin maanläheinen: akateemiset tutkijat ovat kiinni perustehtävissään eikä heidän aikansa riitä tällaiseen ”harrasteluun”. Itse asiassa yliopiston strategia ja tutkijoiden henkilökohtaiset intressit ovat napit vastakkain. Kun strategia edellyttää tutkijoilta ja tutkimukselta ”yhteiskunnallista vaikuttamista”, valtaosa tutkijoista haluaisi keskittyä omaan opetukseensa ja tutkimukseensa.

 

Oma kysymyksensä on, mitkä rooliyhdistelmät ovat sallittuja, jos akateemisella tutkijalla on siihen halua ja energiaa perustyönsä (opetus ja tutkimus) ohella. Sitähän hän ei saa minkään varjolla laiminlyödä, eikä sellaista käyttäytymistä tulisi hyväksyä. Useimmat asiaa miettivät hyväksyvät sen, että akateeminen tutkija vaikuttaa oikeuspolitiikassa ja ottaa osaa yhteiskunnalliseen keskusteluun. Tutkijastatus ei ymmärrettävästi voi riistää henkilöltä hänen poliittisia oikeuksiaan. Moni ei näe vikaa siinäkään, että tutkijalla on kaupalliseen konsultointiin kytkeytyviä tehtäviä, esimerkkinä asiantuntijalausunnot ja ”verokonsultointi”. Tällainen konsultointi tutustuttaa tutkijan tutkimuskohteisiinsa, välittää tietoa käytännön menettelytavoista ja nostaa yllättävän usein esiin innovatiivisia uusia tutkimuskysymyksiä. Praktinen tieto taas rikastuttaa akateemista tutkimusta ja opetusta, jota samaan hengenvetoon väitetään liian teoreettiseksi ja juristin käytännön työlle vieraaksi. Sen sijaan osallistuminen lainvalmisteluun ei ole suositeltavaa, jos se on pitkäaikaista ja syvällistä. Tutkija menettää siinä kyvyn arvioida objektiivisesti ”omia lakejaan”; hänestä tulee lain puolustaja. Tutkimusta hedelmöittävältä ei myöskään näytä aikanaan tavallinen yhdistelmä tutkija/tuomari. Tällainen tutkija omaksuu vahvan järjestelmä-, eli tuomioistuinnäkökulman, joka köyhdyttää tutkimusta, etenkin kun siihen tavallisesti liittyy oikeuskäytännön yliarvostus ja keskittyminen praktisesti haitallisiin lain ”epäkohtiin”. Sen sijaan asianajajakokemus vaikuttaa suhteellisen neutraalilta, sillä on hyötynsä ja haittansa.

 

Lopuksi on syytä kysyä, millainen tulkintavalta nimekkäillä oikeustieteen auktoriteeteilla lopulta on. Tosin voidaan sanoa, että kysymys on tavallaan absurdi. Jokaisella juristilla ja maallikollakin on oikeus tulkita mitä tahansa pykälää ja tuoda mielipiteensä esiin jokaisella forumilla, mikä vain on käytettävissä. Sosiaalinen media on täynnä tällaisia ”tulkintoja”. Ongelma on auktoriteetin vallassa vakuuttaa muut kuulijat hänen esittämänsä tulkinnan oikeudesta. Periaatteessa mitään ongelmaa ei ole: myös auktoriteetin tyrkyttämän tulkinnan pitäisi vakuuttaa perustelujen voimalla, ei esittäjän persoonalla tai akateemisella statuksella. Tulkintavalta on vaaraksi vain, kun argumentteja ei lainkaan esitetä, ne ovat kestämättömiä tai vasta-argumentit sivuutetaan perusteluitta. On vaikea uskoa, että perustelematon ”tulkintamielipide” nykyaikana menestyisi oikeudenkäynnissä tai lainvalmistelussa, oli sen esittäjä miten nimekäs akateeminen auktoriteetti tahansa. Tässä suhteessa maailma on toinen kuin 1920- tai vielä 1930-luvullakin. Voidaan siis katsoa, että akateeminen tulkintavalta ei järisytä yhteiskunnan perustuksia.  Akateemisilla tutkijoilla ei ole enää vanhaa tietämisen ja tieteen monopolia.

 

Totta on, että akateemisilla tutkijoilla on melkoisesti tulkintavaltaa laajassa merkityksessä. Tämä valta kuitenkin liittyy käsitteisiin, konstruktioihin, lähestymistapoihin ja argumentaatiomalleihin – ja on näin tavallaan piilevää. Edes toinen tutkija ei aina huomaa, miten häneen tätä tietä vaikutetaan. Kokenut tutkija lukee aika ajoin uutta tutkimusta, joka määrittää itsensä kriittiseksi tai jopa critical legal studies -tyyppiseksi vaihtoehtoiseksi lainopiksi. Kriittinen tutkimus kuitenkin käyttää, sitä itse edes huomaamatta, sellaisenaan vanhoja käsitteitä, kysymyksenasetteluja ja niin edelleen. Tutkimuksen ohjenuoraksi nostettu ”kriittisyys” typistyy näin lopulta erimielisyydeksi kolmannen luokan yksittäiskysymyksissä. ”Vuoret vapisevat, syntyy naurettava hiiri” -henkinen tutkimus on oikeustieteessäkin tavallista, välillä jopa tie akateemiseen menestykseen! Lukijan saama vaikutelma kun on innovatiivinen ja edistyksellinen, kun tosiasiallisesti kaikki jää ennalleen eikä aiheuta muutosvastarintaa. Vanha akateeminen viisaus kuuluukin, että mitä radikaalimpaa tutkimusta teet, sitä enemmän sinun on syytä korostaa, että uusi tutkimus on vain vanhan tutkimuksen luonnollista jatkoa eli ekstrapolointia ja ansio uusista tuloksista kuuluu oikeastaan vanhoille mestareille.

 

Jos moniroolisuus ei ole sellainen ongelma, miltä se aluksi tuntui, oikeustieteellisiä asiantuntijalausuntoja toki voidaan pitää rasitteena asianosaisten yhdenvertaisuudelle. Kuten väitöskirjassa todettiin ja yleisesti tiedetään, asiantuntijalausunnot ovat, kaiken asiantuntijatyön tapaan, kalliita. Tästä seuraa, että niitä pystyvät hankkimaan vain taloudellisesti vahvat asianosaiset. Julkinen oikeusapu ei kustanna asiantuntijalausuntoja, ja perusmuotoinen oikeusturvavakuutus kuluu jo yhteen lausuntoon. ”Verokonsultoinnissa” yhdenvertaisuusargumentti kylläkin kaatuu heti nenälleen. Verohallintoa ei minkään kriteerin mukaan voi pitää ”taloudellisesti heikkona” riitapuolena. Totta lienee (kuten väitöskirjassa todetaan), että verohallinto harvoin turvautuu akateemisten tutkijoiden asiantuntijalausuntoihin. Tämä tietenkin selittyy sillä, että verohallinnolla on asiantuntemus omasta takaa, toisin sanoen käytössään nimenomaan verotukseen ja tietynlaiseen osa-alueeseen perehtyneitä asiantuntijoita. Verohallinto lisäksi kykenee esittämään oman alayksikkönsä laatimia selvityksiä ulkopuolisina asiantuntijalausuntoina, vaikka ne periaatteessa ovat vain oikeudenkäynnin asianosaisen eli verohallinnon asianajokirjelmiä. Valtiohan on vanhan periaatteen mukaan yksi ainoa giganttimainen oikeussubjekti. Ja vaikka näin ei enää olekaan, verohallinnon yksiköillä on aina ”osa asiassa”, koska verohallinnolla kokonaisuutena ei voi keskenään olla ristiriitaisia intressejä.

 

Mitä tulee muuhun vaikuttamiseen, siinäkään verohallinnon edustajat eivät jää täysin alakynteen. Monet verovirkamiehet ovat ahkeria artikkelien ja kirjojen kirjoittajia. Tässä maassa ei myöskään liene valmisteltu yhtään verolakia, jonka kirjoittamiseen verohallinnon edustajat eivät olisi saaneet osallistua. Jos jossakin on ollut ongelma, se on ollut verohallinnon liiallinen sananvalta. On näin tekopyhää sanoa, että verohallinto nauttii ”asian luonnon” suomasta tulkintavallasta. Sen sijaan veronmaksajien turvautuminen asiantuntija-apuun on epäeettistä ”veron minimointia” ja avun antaminen heille jotenkin paheksuttavaa.

 

Risto Koulu

 

”Muuten, rahasta puheen ollen”

, ,

”Money makes the world go round” on klassikoksi nousseen Cabaret -elokuvan tunnetuin laulu, sekin Liza Minnellin esittämänä jo ikoniseksi muodostunut. Oikeustieteessä ja käytännön juridiikassa ei kaikesta päättäen näin ole. Rahaa eli modernimmin sanottuna rahaoikeutta tai laajemmin maksuvälineoikeutta ei ole vaivauduttu juuri tutkimaan. Suuret rahapoliittiset uudistukset, vuoden 1945 setelien leikkaus, vuoden 1961 ”suuri” rahauudistus ja vuoden 2002 euroon siirtyminen ovat olleet oikeustieteen tutkimuksen kannalta joko yhdentekeviä tai yleispoliittisia tapahtumia, joiden analysointi kuuluu näkökulmasta riippuen taloustieteen tai politologian vastuualueeseen. Tosin jokaisen käytännön juristin on ollut pakko huomata viimeinen suuri siirtymä käteisestä rahasta (eli niin sanotuista laillisista maksuvälineistä) sähköiseksi kutsuttuun rahaan, sen päämuotona pankkiraha tai keskuspankkiraha, jos niin halutaan sanoa. Jossain vaiheessa nimeksi uudelle ilmiölle tarjottiin myös yleiskäsitettä ”bittiraha”, mutta se ei ottanut tulta.

 

Käsitteiden hakeminen on merkki perustutkimuksen vajeesta. Toki ilmiselvää on, että uudet ja tarkemmat käsitteet eivät vielä riitä. Tarvitaan myös periaatteita ja sääntöjä, joilla uudentyyppiset ongelmat ratkaistaan. Ongelmia siinä riittää. On nimittäin helppo huomata, että maksuvälineiden kehitys heijastuu kaikkiin velka- ja luottosuhteisiin. Äskettäisen väitöskirjan myötä on koittanut rahaoikeudellisen perustutkimuksenkin aika. Kristian Keskitalo väitteli Helsingin yliopiston oikeustieteellisessä tiedekunnassa kirjallaan ”Suomen rahan sääntelyn oikeushistoria – raha oikeudellisena maksuvälineenä ennen ja nyt”. Vaikka nimellä Lapatossua seuraten ”härän tappaisi”, kirjassa on yllättävän paljon oikeudellisia ja myös oikeusdogmaattisia kannanottoja siihen, mitkä kaikki ovat maksuvälineitä, miten ne eroavat oikeusvaikutuksiltaan ja mihin suuntaan olemme menossa. Kirjan pitäisikin kuulua jokaisen juristin peruslukemistoon. Rahan historiasta kiinnostunut voisi lisäksi perehtyä erinomaiseen ”Suomen pankki 200 vuotta” -teokseen. Kahlattuaan kaksiosaisen teoksen tuhat sivua lukija on melkoinen asiantuntija niin rahaoikeudessa kuin rahapolitiikassakin. Pankkirahan pyörittäjien eli pankkien arkipäivästä saa taas kuvan lukemalla Pekka Heikkilän väitöskirjan ”Vakauden hallinta ja tallettajan suoja säästöpankissa” (2017).

 

Keskitalon julkaisuformaatti palauttaa jälleen mieleen sen, miten heikosti väitöskirjojen – tai varovaisemmin oikeustieteellisten väitöskirjojen – levikki on järjestetty. Väitöskirjat toki julkaistaan sekä sähköisinä että kirjamuotoisina. Sähköiset laitokset ovat tunnettuja siitä, että kukaan ei niitä lue. Yhtenä syynä tähän on, että harva osaa niitä edes etsiä. Useimmat yliopistotutkijat, ja kaikki vanhempaan polveen kuuluvat, sanovatkin avoimesti, että he eivät ole lukeneet yhtään sähköistä väitöskirjaa. Väitöskirjan kirjamuotoinen standardilaitos on puolestaan pehmeäkantinen ja raporttityyppinen. Kirjan ulkoasusta, oli kysymys lay-outista, fontista, painopaperista tai kannen suunnittelusta, ei totisesti ole huolta kannettu. Formaatti tuo mieleen mahdollisimman halvalla tehdyn omakustanteisen pamfletin. Sidontakaan ei lupaa kirjalle pitkää käyttöikää, vaikka perustutkimuksen idea on, että se kuluu vuosikymmeniä yhä uusien lukijoiden käsissä. Standardikirja hajoaa pahimmillaan jo ensimmäisen lukukerran puolivälissä. Väitöskirjojen niin sanottu jakelu on samaa surkeaa luokkaa: se tuo mieleen Pudasjärven Metsästysseuran vuosikertomuksen levityksen. Julkisuuden (tai vaatimattomammin näkyvyyden) hakeminen jääkin kaiken muun tapaan väittelijän itsensä harteille, hän myös maksaa lystin. Kokenut ohjaaja antaa väittelijälle käytännön neuvoja, mitä tämä voi tehdä näkyvyyden hyväksi. Kirjaa kannattaa ostaa itselleen niin paljon kuin mihin rahat riittävät, kirjoja tulee jakaa ilmaiseksi kaikille, joiden voisi kuvitella kiinnostuvan aihepiiristä, lehdistötiedotteeseen on vakavissaan panostettava, väitöskirjasta on laadittava muutama ”kansantajuinen” artikkeli, artikkelin käsikirjoitusta on tyrkytettävä kaikkiin mahdollisiin oikeustieteellisiin ja muihin ammattijulkaisuihin, paikallisiin sanomalehtiin on tarjottava pikku-uutisia ”oman kylän pojan” väittelystä ja niin edelleen. Ikävä kyllä tunnettu totuus on, että väittelijät pääsääntöisesti ovat väittelyn ja siihen liittyvän hirmuisen byrokratian läpikäytyään henkisesti loppuun ajettuja. He periaatteessa myöntävät julkistamistoimet perustelluiksi mutta eivät jaksa niihin ryhtyä. Näin merkittävätkin tutkimustulokset hukkuvat informaatiotulvaan.

 

Tässä suhteessa maailma on peruuttamattomasti muuttunut. Vielä 1980-luvulla ja ehkä 1990-luvun alussakin väitöskirjoja (ja muuta tutkimusta) ilmestyi niin harvakseltaan, että huomattava osa käytännön lakimiehistä osti automaattisesti kaikki ilmestyvät väitöskirjat, ehkä jopa niitä selailikin. Väitöskirjat myös julkaistiin tyylikkäissä sarjoissa, ja niitä markkinoitiin ajan mittapuun mukaan tehokkaasti. Väitöskirjat saivat näin luontaisesti näkyvyyttä ja levisivät tutkijakunnan ulkopuolellekin. Nykyisin sääntönä on, että ei-tutkijat eivät lue ollenkaan väitöskirjoja tai muuta perustutkimustasoista oikeustiedettä. Voi olla, että tyylikkäämpi painoasu ja modernimpi julkistaminen eivät toisi tässä suhteessa muutosta. Näitä keinoja kannattaisi ainakin kokeilla. Joka tapauksessa tällaisilla pikku konsteilla edes oikeustieteen tutkijat saataisiin lukemaan laajemmin myös muita kuin oman alansa (tai oman tutkimusaiheensa) väitöskirjoja.

 

Laajempi lukeneisuus on tutkijoille tärkeämpää kuin miltä se kuulostaa. Sillä – toivottavasti – torjuttaisiin tieteellisten ”heimojen” syntymistä. ”Heimolle” on tyypillistä, että siihen samastuvat lukevat vain toistensa ja samanhenkisten tekstejä. Muita tutkijoita pidetään ”tieteellisinä” harhaoppineina, ja heidän tutkimusmenetelmänsä ja lähestymistapansa ovat automaattisesti elleivät suorastaan vääriä niin ainakin tuottavat pelkästään huonoa tutkimusta. Pienessä oikeuskulttuureissa ”heimostuminen” on aina lähellä, koska saman alan tutkijoita on niin vähän. Heimoja on nähty suomalaisessa oikeustieteessä myös vanhana hyvänä aikana, jolloin teoriassa arvostettiin laajaa lukeneisuutta. Tunnettu ”heimo” oli aikanaan zittingiläinen esineoikeus. On myönnettävä, että tirkkoslainen prosessioikeus oli vähällä päätyä samaan umpikujaan, kunnes vuoden 1993 uudistus sen pelasti kuilun partaalta. Tiedepolitiikkaa seuraava tutkija tietenkin osaa luetella muutaman nykyajan ”heimon”, mutta siihen ei tässä ryhdytä. Tutkimukseen syntyvät ”heimot” ei ole pelkästään hassunkurinen sosiologinen ja sosiaalipsykologinen ilmiö. Kokemus kun osoittaa tai ainakin näyttää osoittavan, että ”tutkijaheimot” tuottavat urautunutta ja tavallaan ”yksiäänistä” tutkimusta. Uusia tutkimustuloksia ei saavuteta eikä uusia tutkimuskohteita haeta tai edes huomata, oli uuden tutkimustiedon tarve miten polttava tahansa. ”Heimon” paaluvarustuksen – eli niin sanotun mukavuusalueen – ulkopuolelle ei hevin uskalleta lähteä.

Risto Koulu

Julkiset asiamiehet oikeuksiin pääsyn tukena -kirja ilmestynyt

, ,

Kirja päättää Risto Koulun access to justice -tutkimusten sarjan. Kirjan sähköinen laitos on luettavissa ja ladattavissa tästä. Painettuna ja kovakantisena kirja on tilattavissa kustantajalta tai kirjoittajalta (risto.koulu@helsinki.fi). Kirjan hinta on 50 euroa. Yksityishenkilöille kirja on ilmainen (myöskään toimitus- tai lähetyskuluja ei peritä). Toimitusaika on 1–2 viikkoa.

 

Oikeustieteen tutkimuksessa on totuttu ajattelemaan, että kansalainen vaikeuksista huolimatta lopulta pääsee omin voimin oikeuksiinsa. Joskus siihen tarvitaan julkisen vallan apua esimerkiksi julkisen oikeusavun muodossa, joskus taas kansalaisen kannattaa yhdistää voimansa muiden samassa asemassa olevien oikeudenhakijoiden kanssa. Joskus sovittelu auttaa häntä pääsemään oikeuksiinsa ilman raskasta ja riskialtista oikeudenkäyntiä. Uusin access to justice -tutkimus on nostanut esiin vielä yhden mahdollisuuden, eli julkisen asiamiehen (ombudsman) myötävaikutuksen. Julkisia asiamiehiä on Suomessakin lukuisia, heistä tunnetuimmat lienevät kuluttaja-asiamies ja tasa-arvovaltuutettu.

Julkinen asiamies voi ajaa kannetta oikeutta hakevan puolesta, avustaa tätä oikeudenkäynnissä tai ottaa vastuun oikeudenkäynnin kustannuksista, vastapuolen oikeudenkäyntikulut mukaanluettuina. Tällainen suora apu parantaa olennaisesti kansalaisen oikeuksiin pääsemistä. Hyviin tuloksiin päästään myös pehmeäksi kutsuttavalla avulla. Siinä julkinen asiamies auttaa oman alansa asiantuntemuksella kansalaista joko oikeudenkäyntiin valmistautumisessa tai itse oikeudenkäynnissä, esimerkiksi antamalla oikeudenhakijalle neuvoja, valvonnassa kertynyttä aineistoa tai suorastaan lausunnon asiassa. Totta on, että Suomessa ja pohjoismaissa julkisten asiamiesten apu yksittäisille oikeudenhakijoille on vielä pienimuotoista. Julkiset asiamiehet keskittyvät paljolti oman toimialansa valvontaan, sääntelyyn ja yleiseen kehittämiseen. Access to justice -tutkimus on kuitenkin kansainvälisestikin pannut merkille sen suuren potentiaalin, joka sisältyy julkisten asiamiesten järjestelmään.

Tässä tutkimuksessa tarkastellaan yhtäältä suomalaista asiamiesten järjestelmää ja julkisen asiamiehen keinoja tukea yksittäistä oikeudenhakijaa, toisaalta taas kansainvälistä kehitystä ja oikeuspolitiikassa avautuvia vaihtoehtoja. Julkisen asiamiehen tuki näyttää täyttävän ainakin osaksi sen aukon, jonka muut konfliktihallinnan keinot jättävät. Kirjassa kannatetaan sekä järjestelmän lainsäädännöllistä kehittämistä että voimavarojen ohjaamista tapahtuneisiin oikeudenloukkauksiin ja oikeudenhaltijoiden auttamiseen.

 

”Julkiset asiamiehet oikeuksiin pääsyn tukena” – ennakkolukukappale

, ,

Kirja ilmestyy maaliskuussa. Sen ennakkolukukappale on luettavissa täällä.

(edit. 7.2.: Korjattu versio – oikoluettu ja lisätty asiahakemisto)

Oikeustieteen tutkimuksessa on totuttu ajattelemaan, että kansalainen vaikeuksista huolimatta lopulta pääsee omin voimin oikeuksiinsa. Joskus siihen tarvitaan julkisen vallan apua esimerkiksi julkisen oikeusavun muodossa, joskus taas kansalaisen kannattaa yhdistää voimansa muiden samassa asemassa olevien oikeudenhakijoiden kanssa. Joskus sovittelu auttaa häntä pääsemään oikeuksiinsa ilman raskasta ja riskialtista oikeudenkäyntiä. Uusin access to justice -tutkimus on nostanut esiin vielä yhden mahdollisuuden, eli julkisen asiamiehen (ombudsman) myötävaikutuksen. Julkisia asiamiehiä on Suomessakin lukuisia, heistä tunnetuimmat lienevät kuluttaja-asiamies ja tasa-arvovaltuutettu.

Julkinen asiamies voi ajaa kannetta oikeutta hakevan puolesta, avustaa tätä oikeudenkäynnissä tai ottaa vastuun oikeudenkäynnin kustannuksista, vastapuolen oikeudenkäyntikulut mukaanluettuina. Tällainen suora apu parantaa olennaisesti kansalaisen oikeuksiin pääsemistä. Hyviin tuloksiin päästään myös pehmeäksi kutsuttavalla avulla. Siinä julkinen asiamies auttaa oman alansa asiantuntemuksella kansalaista joko oikeudenkäyntiin valmistautumisessa tai itse oikeudenkäynnissä, esimerkiksi antamalla oikeudenhakijalle neuvoja, valvonnassa kertynyttä aineistoa tai suorastaan lausunnon asiassa. Totta on, että Suomessa ja pohjoismaissa julkisten asiamiesten apu yksittäisille oikeudenhakijoille on vielä pienimuotoista. Julkiset asiamiehet keskittyvät paljolti oman toimialansa valvontaan, sääntelyyn ja yleiseen kehittämiseen. Access to justice -tutkimus on kuitenkin kansainvälisestikin pannut merkille sen suuren potentiaalin, joka sisältyy julkisten asiamiesten järjestelmään.

Tässä tutkimuksessa tarkastellaan yhtäältä suomalaista asiamiesten järjestelmää ja julkisen asiamiehen keinoja tukea yksittäistä oikeudenhakijaa, toisaalta taas kansainvälistä kehitystä ja oikeuspolitiikassa avautuvia vaihtoehtoja. Julkisen asiamiehen tuki näyttää täyttävän ainakin osaksi sen aukon, jonka muut konfliktihallinnan keinot jättävät. Kirjassa kannatetaan sekä järjestelmän lainsäädännöllistä kehittämistä että voimavarojen ohjaamista tapahtuneisiin oikeudenloukkauksiin ja oikeudenhaltijoiden auttamiseen.

Risto Koulu on prosessioikeuden professori emeritus (Helsingin yliopisto). Tämä tutkimus päättää hänen access to justice -tutkimusten sarjansa.

Uutta access to justice -tutkimusta tulossa

, ,

Tässä julkaisusarjassa ilmestyy keväällä teos

 

Risto Koulu

JULKISET ASIAMIEHET OIKEUKSIIN PÄÄSYN TUKENA

 

Kirja on osa access to justice -tutkimushanketta, jossa on viimeksi tarkasteltu kollektiivista oikeussuojaa (2017) ja oikeuksiin pääsyn rahoittamista (2020). Julkiset asiamiehet oikeuksiin pääsyn tukena -kirja on kuitenkin itsenäinen tutkimus, ja se on näin luettavissa erikseen. Tutkimus ilmestyy sekä kirjana että sähköisenä painoksena. Sähköinen painos on vapaasti luettavissa ja ladattavissa tältä sivustolta. Kirjana se  on ilmainen yksityishenkilöille.

 

Oikeustieteen tutkimuksessa on totuttu ajattelemaan, että kansalainen vaikeuksista huolimatta lopulta pääsee omin voimin oikeuksiinsa. Joskus siihen tarvitaan julkisen vallan apua esimerkiksi julkisen oikeusavun muodossa, joskus taas kansalaisen kannattaa yhdistää voimansa muiden samassa asemassa olevien oikeudenhakijoiden kanssa. Joskus sovittelu auttaa häntä pääsemään oikeuksiinsa ilman raskasta ja riskialtista oikeudenkäyntiä. Uusin access to justice -tutkimus on nostanut esiin vielä yhden mahdollisuuden, eli julkisen asiamiehen (ombudsman) myötävaikutuksen. Julkisia asiamiehiä on Suomessakin lukuisia, heistä tunnetuimmat lienevät kuluttaja-asiamies ja tasa-arvovaltuutettu.

Julkinen asiamies voi ajaa kannetta oikeutta hakevan puolesta, avustaa tätä oikeudenkäynnissä tai ottaa vastuun oikeudenkäynnin kustannuksista, vastapuolen oikeudenkäyntikulut mukaanluettuina. Tällainen suora apu parantaa olennaisesti kansalaisen oikeuksiin pääsemistä. Hyviin tuloksiin päästään myös pehmeäksi kutsuttavalla avulla. Siinä julkinen asiamies auttaa oman alansa asiantuntemuksella kansalaista joko oikeudenkäyntiin valmistautumisessa tai itse oikeudenkäynnissä, esimerkiksi antamalla oikeudenhakijalle neuvoja, valvonnassa kertynyttä aineistoa tai suorastaan lausunnon asiassa.  Totta on, että Suomessa ja pohjoismaissa julkisten asiamiesten apu yksittäisille oikeudenhakijoille on vielä pienimuotoista. Julkiset asiamiehet keskittyvät paljolti oman toimialansa valvontaan, sääntelyyn ja yleiseen kehittämiseen. Access to justice -tutkimus on kuitenkin kansainvälisestikin pannut merkille sen suuren potentiaalin, joka sisältyy julkisten asiamiesten järjestelmään.

Tässä tutkimuksessa tarkastellaan yhtäältä suomalaista asiamiesten järjestelmää ja julkisen asiamiehen keinoja tukea yksittäistä oikeudenhakijaa, toisaalta taas kansainvälistä kehitystä ja oikeuspolitiikassa avautuvia vaihtoehtoja. Julkisen asiamiehen tuki näyttää täyttävän ainakin osaksi sen aukon, jonka muut konfliktihallinnan keinot jättävät. Kirjassa kannatetaan sekä järjestelmän lainsäädännöllistä kehittämistä että voimavarojen ohjaamista tapahtuneisiin oikeudenloukkauksiin ja oikeudenhaltijoiden auttamiseen.

 

Risto Koulu on prosessioikeuden professori emeritus (Helsingin yliopisto). Tämä tutkimus päättää hänen access to justice -tutkimusten sarjansa.

 

Uusi painos prosessioikeus-kirjasta ilmestynyt

, ,

Prosessioikeus-kirjasta on ilmestynyt kuudes, uudistettu painos. Päällisin puolin uusi painos ei järisytä suomalaista oikeuskulttuuria. Kirjan ulkoasu on vanha, kirjoittajakunta entisellään, sisältö ja rakenne hieman uudistuneet, ja sivumääräkin pysynyt suurin piirtein ennallaan. Tosin viimeksi mainitusta kiitos lankeaa kustantajan huolenpidolle. Ilman sitä jatkuvatäydenteinen ja päivitettävä kirja paisuisi rajattomasti, koska jokainen päivitys ja täydennys tuo uutta tekstiä eikä vanhaa tekstiä raaskita poistaa, vaikka se on jo vanhentunutta.

 

Uusi painos on kuitenkin kahdessa suhteessa merkittävä. Ensiksikin Prosessioikeus-kirjaa on pidetty, oikein tai väärin, prosessioikeuden kultakauden mestarinäytteenä. Tavallaan se sitä onkin: kirja pysyy hyvin koossa ja on luotettavaa lainoppia. Joku voi ehkä tehdä kiistanaiheen siitä, miten ”kultakausi” prosessioikeudessa ajoitetaan. Tutkimuksessa useimmat alan tutkijat sijoittavat sen 1990-luvulle, ehkä sen loppua painottaen. Joku ehkä uskaltautuu pidentämään kultakautta vielä seuraavan vuosituhannen alkuvuosiin, jonka jälkeen alkoi metodinen interregnum. Opetuksessa taas kultakaudesta voidaan puhua aikaisintaan 2010-luvulla, jolloin prosessioikeuden opetusta kovalla kädellä ja metelillä modernisoitiin. Opetuksen uudistuksen shokkiaallot eivät ole vieläkään tasoittuneet. Paluuta ”vanhaan” prosessioikeuden opetukseen luentoineen ja oikeustapausharjoituksineen on julkisestikin kaivattu. Tosin opiskelijoiden saaminen tällaisen opetukseen asettaa haasteen kokeneellekin opettajalle.

 

Vaikka kirja on ollut menestystarina, kirjahankkeen alku ei ollut lupaava. Aloite kirjaksi tuli, epätavallista kylläkin, kustantajalta eli WSOY:ltä. Oppiaineen väki ei ollut järin innostunut: enemmistö piti hanketta turhana tai suorastaan vahingollisena ”paremmille kirjoille”. WSOY:n sitkeä kannustus ja antelias ennakkopolitiikka sai hankkeen kuitenkin käyntiin. Kirjan ensimmäinen, varsin vaatimaton painos ilmestyi vuonna 2003. Jälkikäteen ajatellen lopputulos selittyy ehkä eniten sillä, että kustantaja, aikansa vastaan hangoiteltuaan, suostui jakamaan aluksi yhteisteokseksi suunnitellut prosessioikeus– ja insolvenssioikeus-osat omiksi niteiksi. Näin sisarkirjoille saatiin omat päätoimittajat, kirjoittajakunnat ja aikataulut. Insolvenssioikeus-kirja voitti kylläkin jäsenvälisen kilpailun, sillä sen ensimmäinen painos julkaistiin jo edellisellä vuosikymmenellä. Asiaa edisti varmaan sekin, että muutkin WSOY:n perusteokset-sarjan kirjat alkoivat vähitellen ilmestyä. Prosessioikeus -kirjan kirjoittajakunta koki kirjan osaksi kunnia-asiakseen.

 

Toiseksi Prosessioikeus-kirjan uusi painos ansaitsee huomiota myös siitä syystä, että se jäänee viimeiseksi kirjamuotoiseksi painokseksi. Viiden vuoden painossykli on aivan liian hidas nykyoloihin. Oikeuskehitys on paljon nopeampaa kuin muutama vuosikymmen sitten. Vanhentumisen haittaa lisää vielä se, että kirja on toiminut ja jatkossakin toimii nimenomaan hakuteoksena ja käsikirjana. Siihen käyttöön kirjan on oltava ajan tasalla. Harva lukee 1 500-sivuista kirjaa hankkiakseen oikeudellista yleissivistystä tai päivittääkseen tietojaan prosessioikeuden nykytilasta. Jatkossa tyydytään sähköisiin versioihin ellei muuten niin kustannussyistä. Tosin myös sähköisistä versioista on pakko tehdä ”uusia painoksia”. Uutta painosta tehtäessä teksti käydään huolella läpi, turha ja päällekkäinen tietoaines karsitaan sekä päivitykset ja täydennykset koordinoidaan. Kokemus on osoittanut, että pelkät päivitykset eivät sähköisissä versioissa riitä: ne vähitellen tekevät esityksestä fragmentaarisen ja vaikealukuisen ellei suorastaan sekavan, etenkin jo päivittäjiä on useita ja aikaa on kulunut paljon.

 

Viisi vuotta, mieluummin tietysti 2–3 vuotta voisi olla myös sähköisten painosten sykli. Jos sähköisistä painoksista etsii jotain hyvää (kirjoittajat eli niin kutsutut sisällöntuottajat eivät niistä tunnetusti pidä), se lienee kustannustehokkuus: uusi sähköinen painos ei maksa kustantajalle mitään tai ainakin hyvin vähän verrattuna uuden kirjamuotoisen painoksen kustannuksiin. Painos ei ole enää satojentuhansien eurojen panostus epävarmaan myyntimenestykseen.

 

Nostalginen kirjoittaja saa lohtua siitä, että Suomen kaltaisessa pienessä oikeuskulttuurissa harva kirja pääsee kuudenteen painokseen. Painosten suuri määrä on optimistille osoitus paitsi kirjan laadusta myös siitä, että se tuli todelliseen tarpeeseen, toisin sanoen vastasi akuuttiin juridisen tiedon kysyntään.

 

Risto Koulu