Autioituva yliopisto – kotiin siirtyvät opettajat

,

Porthaniassa piipahtava ulkopuolinen huomasi jo ennen korona-aikaa suuren muutoksen: autiot käytävät ja pimeät työhuoneet. Tämä yllätti useimmat, sillä nykyinen lakimiespolvi tottui opiskeluaikanaan siihen, että opettaja löytyi, kun häntä tarvittiin, yliopistolta joko työhuoneestaan tai viimeistään laitoksen kahvihuoneesta. Harva kuitenkaan tietää, että näin ei ollut ennen eikä tule olemaan jatkossa: itse asiassa se, että opettajat tekivät työnsä yliopistolla, näyttää sivuutetulta kehitysvaiheelta.

Aina 1950-luvulle saakka tapana oli, että professorit ja muut opettajat työskentelivät kotonaan. Heillä ei ollut työhuoneita, eikä kuulemma ollut ollut ajateltavissakaan, että valtio ”tarjoaisi” professoreille työhuoneet. Kotityöskentely toki vaikeutti kanssakäymistä. Vanhoissa muistelmissa kerrotaan, miten vaikea oli tavata professoria (’äkäinen naisihminen ilmoitti avattuaan oven, ettei professori ollut tavattavissa’). Vuosikymmenen puolivälissä ajatus työhuoneesta alkoi päästä voitolle, ja Porthania oli ensimmäinen uuden ajattelun sovellus. Oiva Ketonen kuvaa muistelmissaan murrosta (Ketonen, Oiva: Arvovallan politiikkaa. Porvoo 1986. s. 33).

Vaikka tiukat koronarajoitukset on helppo nähdä syynä yliopiston nykyiseen tyhjyyteen, kehitys on näkynyt jo pitkään. Korona enintään nopeutti muutosta ja pahimmillaan tekee kotona työskentelystä pysyvän ilmiön. Paluu kotityöskentelyyn nimittäin alkoi jo viime vuosikymmenellä. Tutkimus työhuoneessa kärsi häiriöistä ja katkoista, joihin ”syyllistyivät” niin opiskelijat kuin yliopiston hallintokin. Myös muodikas siirtyminen yhteishuoneisiin ja yhteistiloihin karkotti etenkin tutkimushenkilökuntaa. Tällä vuosikymmenellä ympyrä näyttää sulkeutuvan. Kaikki palaa 1920-luvun kotona työskentelyyn. Totta on, että opettajat ovat, kiitos digitalisaation, periaatteessa helpommin tavoitettavissa kuin tuolloin. Vain henkilökohtaiset kontaktit katoavat.

Eniten paluu kotityöskentelyyn vaikuttaa tutkimusyhteisöön. Jotain hyvää siinä toki on, ainakin tutkimusrauha lisääntyy, ja tutkimuksia julkaistaan enemmän. On vaikea kuvitella, että Wrede tai Tirkkonen olisivat pystyneet vastaavaan tutkimusaktiviteettiin rauhattomassa ja katkonaisessa yliopistohuoneessaan. Paljon myös menetetään. Yhteisöllisyys katoaa, tieteelliset innovaatiot eivät välity yhtä nopeasti ja helposti kuin vanhoissa kahvihuonekeskusteluissa, tutkijat urautuvat samanhenkisten kupliinsa ja niin edelleen. Miten tämä heijastuu tutkimuksen laatuun ja monipuolisuuteen, sitä voi vain arvailla.